Kirjailija Laura Lindstedt: On elettävä työttömyyskorvauksella

Kahdeksan vuotta romaaniaan kirjoittaneelle on turha sanoa, että kirjoita kirjoja, jotka myyvät.
Hanna Jensen
Hän 25.9.2015 11:30

Minkälainen ihminen keksii kirjoittaa kirjan kuoleman jälkeisestä välitilasta, jonne seitsemän naista eri puolilta maailmaa joutuu vain hetki kuolemansa jälkeen, ennen kuin he kuolevat lopullisesti?

Minkälainen ihminen keksii venyttää kuoleman niin pitkäksi hetkeksi, että välitilassa on aikaa debatoida ja keskustella ”ruotsalaiseen tyyliin” oikein kunnolla siitä, mitä kuolemisessa tapahtuu.

Ja antaa sitten vielä päähenkilöille mahdollisuuden kuolla kunnolla, siirtyä ”olemattomuuden puolelle” kirjan toisessa osassa, toisiaan auttaen!

Heiveröisellä mielikuvituksella ja vähäisellä taustatyöllä sellaista kirjaa ei ainakaan kirjoiteta. Siksi teoksen Oneiron on kirjoittanut helsinkiläinen filosofian maisteri Laura Lindstedt, 39.

 

Kuolema kiinnosti Lindstedtiä jo lapsena. Suvussa oli kuollut kolme nuorta miestä oman käden kautta, ja suru oli aina läsnä, ilmassa leijumassa, vaikkei kuolemasta tabua tullutkaan.

Kuoleman kanssa oli kuitenkin hyvä tehdä välit selväksi jo pienenä.

”Halusin aina nähdä vanhojen ihmisten ruumiit arkussa. Ne kauhistuttivat ja samalla kiinnostivat makaaberilla tavalla”, Lindstedt kertoo nykytaiteen museo Kiasman kahvilassa Helsingissä.

Oneironissa naiset haluavat lopulta kuolla. Sitä kirjoittaessaan Lindstedt oli yhtä lailla vieraalla maalla kuin päähenkilöt.

”Epäilen kyllä yhä enemmän sitä, että ihminen voisi haluta kuolla. Kuoleman halu on aina jonkin muun halua.”

 

Lindstedt kirjoitti Oneironia kahdeksan vuotta. Sama aika vierähti myös edellisen kirjan, Finlandia-ehdokkuuteen yltäneen esikoisromaanin Sakset kanssa, joten pilkunviilausta, jynssäämistä, rakenteiden ja lauseiden pyörittämistä on jatkunut 16 vuotta. Eikä koskaan voi tietää, tuleeko kirjoista menestystä tai rahaa

Oneironia aloittaessaan Lindstedt tiesi, että kirjan tapahtumapaikka olisi kuoleman jälkeinen välitila, jonkinlainen materiaton materia: se ei ole pehmeää, eikä se ole kovaa. Ei kylmää, ei kuumaa. Hän tiesi myös, että päähenkilöt puhuisivat eri kieliä ja että kirjan lopussa näiden mielet sekoittuisivat keskenään ja kommunikaatio muuttuisi eräänlaiseksi telepatiaksi, kirjaimellisesti ajatustenvaihdoksi.

Kirjan nimi Oneiron, joka on kreikkaa ja tarkoittaa unta, välähti ”tyhjästä” Lindstedtin mieleen jo elokuussa 2007, kun edellinen kirja julkaistiin. Sana tuli ensin, vasta sen jälkeen Lindstedt tarkisti, mitä se tarkoittaa.

Sitten hän ryhtyi kirjoittamaan.

 

Ensimmäinen ajatus on harvoin paras, joten Lindstedt joutui pysähtelemään ja hidastelemaan. Syntyi lause, piti puskea seuraavaa. Hän mongersi eteenpäin.

”Sillä tavalla hidasta.”

Öisin Lindstedt sentään nukkui.

”En pysty kirjoittamaan tuntitolkulla. Voin kirjoittaa vain tietyn määrän, jonka jälkeen saturaatiopiste ylittyy. Silloin tuntuu, että kieliaisti on kulunut siltä päivältä loppuun.”

Lindstedtin tärkein ateljeekriitikko oli hänen miehensä Martti-Tapio Kuuskoski, jonka kanssa hän on pitänyt yhtä 13 vuoden ajan.

Samalla tavalla Lindstedt auttoi Kuuskoskea, kun tämä oli Nuoren Voiman päätoimittaja ja toimitti jokaisen lehden kuin taideteoksen.

”Me ymmärrämme hyvän tekemisen arvon ja haluamme tukea toisiamme siinä.”

Lindstedt tiesi, että mies näkee draamankaaren jopa pidemmälle kuin hän itse. Mies ei koskaan sanonut, että hänellä olisi tärkeämpääkin tekemistä kuin käsikirjoituksen lukeminen sivu sivulta, kappale kappaleelta. Myös Lindstedtin äiti Kajaanissa luki käsikirjoitusta sen eri vaiheissa, mutta korosti ”maalaisen mielipidettään”, jota Lindstedt pitää suurimmassa mahdollisessa arvossa. Isä luki valmiin kirjan.

 

Lindstedtillä on intohimoinen suhde kieleen.

Hän ei ”ahmi” kirjoja eikä lue niitä tarinoiden takia. Hän jättää kirjan kesken, jos keskivaiheella tuntuu siltä, että on saanut mitä on hakenut.

”Mutta jos aistin, että kirjan kieli luo maailmoja tai jos kirjailijan tapa olla kielessä koskettaa minua, en jätä sitä kesken”, hän sanoo, keskellä Herta Müller -kautta.

Lindstedtin omat lauseet kuulostavat Oneironissa hyvin fyysisiltä. Yksinäisyyden aallot läimivät ja nälkä suuttuu julmetusti. Tai: hiki munii pienen helmen nenän alla olevaan pisaranmuotoiseen kuoppaan. Lisäksi tulliviranomaiset ovat pers’reikiä.

Tyylilaji vaihtuu luennosta dialogiin, lehtitekstistä runomittaan. Kaikki mietitysti. Romaanissa ei ole yhtään riviä, sanaa eikä faktaa syyttä tai vahingossa.

Kun Lindstedt kirjoitti väitöskirjaansa, joka käsittelee kommunikaation ongelmaa ranskalaiskirjailija Nathalie Sarrauten tuotannossa, hän vaihtoi kesken kaiken kielen suomesta ranskaksi. Siitä huolimatta, että taustalla oli vain lukion C-ranskan opintoja.

Hän teki sen henkseleitä paukutellen. Oli pakko.

Lindstedt ajatteli:

Jos joku Samuel Beckettkin vaihtoi kieltä, jotta voisi ajatella vieraalla kielellä uudella tavalla, niin miksen minäkin. Rikastan ajatteluani.

”Että sillä tavalla läpipaskottu väikkäri.”

 

Vuonna 2007, kun Sakset ilmestyi ja valittiin Finlandia-ehdokkaaksi sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi, Laura Lindstedt oli vielä vihainen ihminen.

Hän ei pitänyt matkustelusta, sekundasta, yritysten naurujoogasta eikä voiton tavoittelemisesta. Hän oli erityisen vihainen siitä, että apurahataiteilijoita syyllistettiin, vaikka näillä ei ole eläketurvaa, työttömyysturvaa tai vuosilomia. Hän tykitti lehtihaastattelussa näin:

Taiteilijoilla ja tutkijoilla ei ole lakkoasetta. Oikein kunnon performanssi olisi paikallaan. Olisin valmis testaamaan sitä, missä vaiheessa kulttuuriton yhteiskunta alkaisi itkeä taiteilijoiden ja tutkijoiden perään.

Ottaisimme taiteen pois julkisista tiloista, sulkisimme kirjastot ja galleriat, lopettaisimme kustantamisen. Tutkijat jäisivät kotiin eivätkä julkaisisi tieteellisiä tutkimuksia, Jaakko Hämeen-Anttila ei istuisi iltauutisissa Lähi-idän kriisiä kommentoimassa, musiikki ei soisi, baareissa olisi hiljaista, bändit jättäisivät tulematta. Ihmiset tuijottaisivat saippuasarjaa hampurilainen kädessä.

Viha on talttunut, mahdollisesti sulanut suruksi. Hän ei kuitenkaan ensisijaisesti sure luovan työn tekijöiden toimeentulo-ongelmia vaan syyt ovat toisaalla.

”Minun napani ulkopuolinen maailma ei ole parantunut kahdeksassa vuodessa lainkaan. Keskustelun taso on laskenut entisestään, ja on vaikea uskoa, kuinka rasistiseksi ja idiotistiseksi tämä maailma on mennyt”, hän sanoo ja viittaa esimerkiksi muutama päivä aikaisemmin synnyinkaupungissaan Kajaanissa sattuneeseen episodiin.

Hän seisoi juna-asemalla ja keskusteli ystävällisen oloisen miehen kanssa, kun tämä yhtäkkiä tokaisi: ”Tuolla nuo pakolaiset vain kulkevat vapaina.”

Lindstedt järkyttyi niin, että ei ymmärtänyt näpäyttää röyhkeästi takaisin vaan totesi, ettei lähde sellaiseen keskusteluun mukaan ja poistui paikalta.

 

Kirjailija ei saa palkkaa. Kirjoja ei voi kirjoittaa, ellei saa tukea. Millä Lindstedt on elänyt nämä vuodet?

Lindstedt nyökkää, on odottanut tätä kysymystä.

”Jotkut sanovat, että kirjoita sellaisia kirjoja, jotka myyvät. Ei asia ole niin yksinkertainen. Eikä kirjoja ilmesty joka vuosi. Kirjoista saaduilla ennakkomaksuilla maksetaan ehkä kahden kuukauden vuokra. Kirjailija ei ole yrittäjä, joka voi viedä markkinoille tuotteen, josta tulee varmasti rahaa.”

On saatava rahoitusta muulla tavoin.

Alkuvaiheessa Lindstedt ja hänen miehensä olivat vuoronperään töissä. Lindstedt ensin kustannustoimittajana, sitten yliopistossa palkallisessa tutkijakoulussa. Mies vuoroin freelancerina, vuoroin työttömänä. Sitten mies Nuoren Voiman päätoimittajana, Lindstedt apurahataiteilijana.

Syksyllä 2013 Lindstedt huomasi, ettei voi tehdä yhtä aikaa kahta niin suuritöistä asiaa kuin väitöskirjaa ja romaania. Romaanin imu oli suurempi ja hän keskittyi siihen.

Kirjan kirjoittamisen loppuvaiheessa häntä kohtasi onni. Hänestä tuli ”hyvin apurahoitettu” – mikä tarkoitti reilusti alle 2 000 euroa kuukaudessa.

”Onni oli sitä, että yhtäjaksoista apurahaputkeani kesti kaksi ja puoli vuotta.”

Nyt Lindstedt ja hänen miehensä ovat työttömiä. Lindstedt pitää itsensä työllistämisen termiä ongelmallisena, koska se antaa ymmärtää, että tekijä maksaisi palkkaa itselleen. Sellaiseen kirjailijalla on ani harvoin mahdollisuus.

On elettävä työttömyyskorvauksella.

 

Lindstedtin mustan paidan hihassa on iso reikä.

Hänestä se on jopa hyvä juttu.

Sillä hänessä on kaksi puolta. Toinen puoli nauttii siitä, että saa olla millainen vain, in cognito, mukavasti pukeutunut, huolittelemattoman näköinen. Sitten on niitä hetkiä, kun täytyy ottaa oma tila ja pukeutua näyttävään mekkoon ja punata huulet.

Kirjan ilmestyminen tuo sellaisia julkisuuden hetkiä.

Kirjoittaminen – ja menneet vuodet – lopetti myös Lindstedtin tympeyden matkustamista kohtaan. Hän halusi nähdä itse paikkoja, jotka päätyisivät kirjaan. Hän ei enää rasittunut matkustamisesta.

Hän kävi miehensä kanssa kaksi kertaa Saksassa Hitlerin loma-asunnosta tehdyssä Kotkanpesä-museossa (jonka ruokalista päätyi kirjaan) ja New Yorkin Brooklynissa (missä hän tallensi päähenkilönsä juoksureitin) ja Moskovassa (jossa hän halusi nähdä talon, jossa kolmas päähenkilö lipitteli viinaa).

Hän viehättyi myös ihan tavallisesta lomailusta Kreetalla, missä hän tunsi olonsa kotoisaksi luonnon, lämmön ja hyvän ruokakulttuurin keskellä.

”Ehkäpä olen viime vuosien aikana laittanut oman pääni kasaan, ja minulla on nyt enemmän voimia katsoa maailmaa”, Lindstedt miettii.

 

Oneiron vei Lindstedtin myös kirjoittamaan Afrikan Beniniin, Villa Karon taiteilijaresidenssiin. Siellä tapahtui vuonna 2010 jotain.

”Merkittävä hetki elämässäni”, Lindstedt sanoo.

Illanvieton aikana pieni koira käpertyi Lindstedtin syliin.

Lindstedt oli halunnut koiraa jo lapsesta saakka, mutta oli koirille allerginen. Suomeen palattuaan hän aloitti kolme vuotta kestävän siedätyshoidon.

Ihoon piikitettiin allergeeneja aluksi noin viikon välein ja annostusta nostettiin vähitellen. Sen jälkeen siirryttiin ylläpitovaiheeseen, jolloin piikkejä annettiin kuukauden välein.

”Siedätyshoito vaati sitoutumista ja oli meille myös aikamoinen taloudellinen satsaus.”

Kaksi vuotta sitten perheeseen tuli amerikankääpiöterrieri Bouboulino. Kun koira katsoi omistajaansa silmiin, rakkaushormonit lähtivät käyntiin.

”Se oli vallankumouksellista.”

Bouboulinoa ei ole opetettu antamaan tassua, koska se on turhaa, ihmisen sirkusmaista miellyttämistä. Mutta sille on opetettu, ettei se ole lauman johtaja, jottei synny ongelmia.

Eikä niitä ole tullut.

”Tämä on käsittämätöntä rakkautta.”