Kauhavan vastaanottokeskus oli sotilaallisissa käsissä – Nyt Ilkka Peura eroaa

SK:n arkistoista: ”Tuntuu siltä kuin olisin valmistautunut tähän tehtävään koko ikäni”, Ilkka Peura kertoi.

hän
Teksti
Riitta Kylänpää
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ilkka Peura eroaa Kauhavan vastaanottokeskuksen johtajan tehtävästään. Hän perustelee eroaan Sana-lehden haastattelussa sillä, että ei voi jatkaa johtajana keskuksessa, joka pakotetaan kohtelemaan turvapaikanhakijoita ala-arvoisella, suuria ongelmia aiheuttavalla tavalla ja valtiolle erittäin suurin kustannuksin.

“En hyväksy asukkaiden kohtelua näin”, Peura sanoo. Hänen viimeinen työpäivänsä on 19. heinäkuuta.

Toimittaja Riitta Kylänpää tapasi Peuran syksyllä 2015. Hän-henkilökuvasta käy ilmi, miten kauhavalaiset huokaisivat helpotuksesta, kun kuulivat, että juuri Peura oli valittu vastaanottokeskuksen johtajaksi. ”Olen kauhavalainen, ja kauhavalaisena minun on onnistuttava tässä”, Peura sanoi. ”Vastuu tulijoista on suuri.”

 

”Minä yritän hommata sinne jonkun, odota hetki ihan rauhassa”, Ilkka Peura vastaa soittajalle.

Ulko-ovella odottaa Kauhavan kunnan maahanmuuttokoordinaattori. Hän jatkaa haastattelututkimusta, jonka tarkoituksena on selvittää vastaanottokeskuksessa asuvien koulutusta, ammatti- ja kielitaitoa sekä työkokemusta ja suunnitella sen perusteella heille koulutusta.

Peuran oma ”selvitys” samasta asiasta valmistui jo pari viikkoa siitä, kun hän aloitti Kauhavan vastaanottokeskuksen johtajana kuukausi sitten.

Ensimmäiseksi tarvittiin lappu, jonka keskuksen suomen kielen opettaja kiinnitti ilmoitustaululle. Siinä kysyttiin, onko tulijoiden joukossa opettajia. Kymmenen ilmoittautui.

Nyt vastaanottokeskuksessa toimii kaksiluokkainen ala- ja yläkoulu – ainoa laatuaan. Oppilaita on 45.

Koulun johtajattareksi valittiin Bagdadissa 27 vuotta kemiaa opettanut rouva.

”Meidän kultakimpale.”

”Kun lapset siirtyvät myöhemmin suomalaiseen kouluun, työnnämme nämä opettajat heidän kouluavustajikseen”, Peura suunnittelee.

Vastaanottokeskuksen leikkikoulu avasi ovensa jo ensimmäisellä viikolla.

”Se oli viesti tulijoille: lapset ensin.”

 

Kauhavalla vastaanottokeskuksen tuloa viime vuonna lakkautetun Lentosotakoulun tiloihin vastustettiin poikkeuksellisen äänekkäästi. Talojen hinnat laskevat. Tyttöjen elämä muuttuu turvattomaksi.

Peuran nimityksen jälkeen monet uhmakkaimmistakin huokasivat helpotuksesta.

Hyvä, että johtajaksi valittiin juuri sinut, he taputtivat sadan hakijan joukosta valittua Peuraa olalle.

Ilmasotakoulun (2005 –2014 Lentosotakoulu) entinen koulutuskeskuksen johtaja, everstiluutnantti evp., kahden paikallisen Rotary-klubin entinen puheenjohtaja, Suomen Valkoisen Ruusun 1. luokan ritari, poninhäntäpäinen yrityskonsultti ja paikallisen Y-Kino-elokuvateatterin pyörittäjä nauttii paikkakuntalaisten luottamusta.

”Olen kauhavalainen, ja kauhavalaisena minun on onnistuttava tässä. Vastuu tulijoista on suuri”, Peura sanoo.

Varsinkin hänen lupauksensa selvittää ongelmat ”heti ja perusteellisesti”, vaikka katsomalla kauppojen valvontakameroiden tallenteet, rauhoittivat pelon lietsojia.

Kauppiailta ei ole tullut ainoatakaan ilmoitusta varkauksista. ”Ei ainoatakaan valitusta.”

Ainoatakaan koulutyttöä ei ole raiskattu. Yksi tyttö koki, että kaksi poikaa ajoi häntä polkupyörillä takaa, mutta 14-vuotiaat pojat vain kilpailivat keskenään.

Kunnanisät katsoivat silti parhaaksi siirtää Lentosotakoulun entisissä tiloissa hometta paossa olleen yläasteen uusiin väistötiloihin koulujen syysloman aikana.

Peuran mieleen vastustajien argumentit tuovat laihialaiset. Nämä kuulemma vastustivat Ilmasotakoulun tuloa Laihialle 1920-luvulla. Taustalla oli pelko, että kunnan maine menee, kun kylä täyttyy sotilaiden hylkäämistä naisista ja näiden aviottomista lapsista. Kauhavalle Ilmasotakoulu lopulta kelpasi.

 

Nimityksensä jälkeen Peuralla oli kuukausi aikaa järjestää liiketoimensa, mutta hän aloitti jo seuraavana päivänä.

”Tulin tutustumaan tilanteeseen. Parisensataa pakolaista oli jo tullut, ja heitä vain tuli ja tuli. Ajattelin, että ei helvetti, aloitan heti.”

Punaisen Ristin neljän henkilön delegaatio oli saapunut Kauhavalle viikkoa aikaisemmin.

Nyt vastaanottokeskuksessa asuu 350 maahanmuuttajaa. Heitä tulee joka päivä lisää, mutta alkuaikoja hitaammin. Perheet asuvat kantahenkilöstön entisissä asunnoissa, yksin tulevat tyhjilleen jääneissä kasarmirakennuksissa.

”Eilinen majoitusoperaatio sujui hienosti, rauhallisesti ja tehokkaasti”, Peura kiittää hänen toimistonsa ohi pyyhältäviä vapaaehtoisia.

Vapaaehtoisia on 150. He tulevat kutsuttaessa.

Aamulla koulussa aloitti 14 uutta oppilasta. Tarvitaan lisää pulpetteja.

”Vuokraatte kuorma-auton kauhavalaiselta yrittäjältä ja haette samalla Oravaisista ne koulureput”, Peura ohjeistaa.

 

Kun pakolaislasten koulu oli käynnistetty, Peura kiinnitti uuden lapun ilmoitustaululle. Nyt hän kysyi turvapaikanhakijoilta, kuka haluaa tulla töihin vastaanottokeskuksen keittiöön, kuka pesulaan, kuka kutomoon, kuka pajaan, kuka perustettavaan sanomalehteen, Mamulandiaan. Kaikki halusivat tehdä jotain.

Johtaja iloitsi: vastaanottokeskuksen arki pyörisi vielä jonain päivänä omin voimin.

Hän pyysi Facebookissa pyykinpesukoneita ja sai niitä 12 sekä kaksi kuivausrumpua, neljässä päivässä. Nyt vastaanottokeskukseen rakennetaan pesulaa, jota tulijat aikanaan pyörittävät.

Lahjoituksena on tullut myös käytettyjä kangaspuita. Vastaanottokeskus ostaa yläasteelta jääneen puu- ja metalliverstaan.

”Sorvit ja kaikki”, Peura sanoo.

Keittiöön oli jopa tunkua, mutta halukkaiden on suoritettava ensin hygieniapassi. Sen jälkeen he voivat valmistaa ruokaa, jota ovat tottuneet syömään.

Yksi halukkaista on irakilainen, jonka falafel-ravintolassa Bagdadissa lounasti päivittäin jopa tuhat asiakasta.

Seuraava vaihe on ”työntää” tulijat työharjoitteluun paikallisiin yrityksiin. Päiväksi, kahdeksi. Korvaukseksi tehdystä työstä yrittäjän on kerrottava tulijalle oma tarinansa. Ja opetettava pari sana suomea.

Jos hyvin käy, tulijat saavat pysyvämmän työpaikan, vuokraavat vapailta markkinoilta asunnon ja kotiutuvat Kauhavalle, Peura visioi. Ennen kuin virallista kotouttamista on edes aloitettu.

”Tyhmintä mitä voi tehdä, on makuuttaa ihmisiä vuosi toimettomana. Vain siksi että turvapaikkapäätöksen tekemiseen kuluu vuosi.”

 

Ilmasotakoulussa Peura vastasi upseerikoulutuksen strategisesta suunnittelusta ja kehittämisestä. Nyt hän vastaa vastaanottokeskuksen koulutusstrategian suunnittelusta.

Kyllä. Hän sai käyttöönsä entisen työhuoneensa.

”Selkeä struktuuri ja selkeät tavoitteet luovat turvaa varsinkin turvattomista oloista tuleville. Ihmisille tulee tunne, että heistä välitetään ja heistä pidetään huolta”, Peura uskoo.

Hän sanoo samat sanat jokaiselle tulijalle: ”Täällä teidän ei tarvitse pelätä. Täällä teistä pidetään huolta. Täällä teitä ei kukaan lyö.”

Sanat vaikuttavat välittömästi. ”Tulijan hartiat lysähtävät rentoina alas. Monia on potkittu ja hakattu vielä pakomatkallakin. ”

Peuran sanoilla on ollut myös ”arvaamattomia” vaikutuksia.

”Naiset ovat emansipoituneet ja miehet nurisevat, että naiset kohtelevat heitä kuin he olisivat koiria.”

Hän ottaa asian esille seuraavassa ”luottohenkilöiden” kokouksessa. Luottohenkilöt ovat talokohtaisia tulijoiden joukostaan valitsemia miehiä ja naisia.

”Jotenkin asia on ratkaistava.”

Peuralla ei olisi aikaa eikä koulutustakaan toimia avioliittoneuvojana.

 

“Tuntuu siltä kuin olisin valmistautunut tähän tehtävään koko ikäni ”, Peura, 54, sanoo.

Työ alkoi, kun hän hyvä jos osasi edes puhua Sallan Varvikon kylässä.

Varvikko on sodassa Neuvostoliiton puolelle jääneen Vuorikylän asukkaiden rakentama. Myös Peuran vanhemmat olivat maan sisäisiä pakolaisia, evakkoja.

”Lapsena kuulin paljon sotajuttuja. Lähimmät katuvalot olivat 35 kilometrin päässä.”

Kun Sallan lukion ilmoitustaululle ilmestyi Kauhavan silloisen Ilmasotakoulun oranssi lappu, jossa kysyttiin, haluatko lentäjäksi, Peura ei empinyt.

Oli vuosi 1981. Hänen elämällään oli tavoite: tulla sotilaslentäjäksi.

15. maaliskuuta 1982 hän lensi ensi kerran yksin, Vinkalla, alkeisharjoituskoneella. Sen jälkeen Fouga Magisterilla, ja kadettikurssilla hänellä oli allaan Hawk.

Satojen harjoitustuntien jälkeen hän oli valmis nousemaan Drakenin ohjaamoon. Draken oli yksipaikkainen aseistettu torjuntahävittäjä, jolla lennettiin yliäänialueella, tuhatta ja sataa, kirjaimellisesti.

”Se oli jotain täysin käsittämätöntä.”

Työ oli jännittävää ja vaativaa. Peura kävi tunnistamassa tunnistamattomia ilma-aluksia. 1980- ja 1990-luvun vaihteessa valvottavaa riitti.

Kun Hornetit korvasivat Drakenit, hän oli jo eläkkeellä. Hänellä oli takanaan yli 3 000 lentoa. Prenikat täyttivät rintamuksen.

Hän oli opiskellut strategiaa ja johtamisoppia myös Alabamassa USA:n ilmavoimien yliopistossa ja edennyt sotilaslentäjästä Ilmasotakoulun koulutuskeskuksen johtajaksi.

 

Ilmasotakoulussa Peura opetti, että jokaista lentoa edeltää huolellinen suunnittelu. Jokaisella lennolla on tavoite, ja jokaisen lennon jälkeen on kirjoitettava raportti.

Vaikka päässä kohisi ja veri oli täynnä adrenaliinia, Peura rauhoittui alkaessaan laatia lentosuunnitelmaa. Ohjaamossa hän oli täydellisesti läsnä.

Hän ei pelännyt, mutta muisti kahtatoista lentoturmissa menettämäänsä toveriaan.

Hänellekin oli käydä huonosti, mutta syynä oli alun perin harmittomassa vatsaleikkauksessa tapahtunut hoitovirhe.

”Kun pääsin teho-osastolta, päätin, että teen enää vain merkityksellisiä asioita.”

Jäätyään eläkkeelle 44-vuotiaana Peura toimi yrityskonsulttina ja lennonopettajana perustamassaan yrityksessä. Tällä kertaa alla oli moottoroitu varjoliidin.

Peuralla on taipumusta innostua liikaa. Hän lensi moottoroidulla varjoliitimellä Suomen päästä päähän, Porvoosta Karigasniemelle.

Kun Kauhavan rotaryt perustivat kylälle 3D-elokuvateatterin, Peurasta tuli sen itseoikeutettu vetäjä.

Kun nuoret valittivat, ettei heillä ole paikkaa missä kokoontua, Peura perusti elokuvateatterin yhteyteen nuorisotilat.

Kun lehdessä luki, että elokuvateatterin suurin kilpailija on kotisohva, Peura hommasi katsomoon 30 metriä sohvaa. Sen jälkeen enin osa näytöksistä on ollut yksityisiä; syntymäpäiviä, tyky-päiviä, vetäytymispäiviä. Kerran viikossa hän tarjoaa kauhavalaisille mahdollisuuden nähdä Lontoon kuninkaallisen oopperan ooppera- ja balettiesityksiä.

 

Peuran puhelin soi taas.

”Ei käy”, hän vastaa tiukasti. ”Kieltäytyminen on ajatuksenakin mahdoton.”

Joku ”komppanian” alakerrassa asuvista nuorista ei halunnut vaihtaa paikkaa yläkerrassa asuvan vanhuksen kanssa, mutta haluaa nyt.

Johtajan sana on laki, mutta tulijoiden ilmeistä päätelleen häntä totellaan mielellään. Koululaiset hihkuvat riemusta nähdessään hänet.

”Ensisijainen tavoite on löytää arjen rytmi niin, että emme koko ajan ole hengästyneitä”, Peura sanoo.

Hänen työpäivänsä tahtovat venyä. ”Mutta katsokaa näitä ihmisiä, ei täältä malta lähteä”.

Monelta on kadonnut pakomatkalla äiti tai isä, puoliso. Myös lapsia on kadonnut.

”Onnistumisista hienoimpia ovat, kun perheenjäsenet löytävät toisensa.”

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 46/2015.