Kaikki rukoilevat

”Jo huokaus on rukous”, sanoo rajua metallimusiikkia laulava Marko Annala.

hän
Teksti
Petri Pöntinen
Kuvat
Konsta Leppänen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Mukava olla taas Tampereella, jumalauta!

Marko Annala tervehtii tummaa ihmismassaa. Kitarat ja rummut pauhaavat saliin rajumyrskyn. Pitkät hiukset pyörivät vimmatusti rytmin tahdissa, hiki pärskyy pisaroina.

Mokoma-yhtyeen laulaja murisee ja karjuu, liukuu äkkiä puhtaaseen melodiseen lauluun.

Vasen tatuoitu käsi heiluu kuin tahtipuikko. Sali huojuu, pui nyrkkiä, näyttää pirunsarvea. Ja yhtyy kertosäkeisiin.

”Minä olen”, Annala aloittaa.

Yli kuusisataa kurkkua huutaa: ”Kuollut, kuolleempi, kuollein!”

 

Pieni puinen kirkko huokuu rauhaa.

Kolme sormea rukoilee, tekee ristinmerkin. Otsalta rinnalle, oikealta olkapäältä vasemmalle. Sitten huulet lähes sipaisevat ristiä ja ikonia, jotka lepäävät pöydällä keskellä kirkkosalia.

Marko Annala pysähtyy ikonostaasin keskellä olevan Pyhän portin eteen.

”Mie tein viime syksynä kirjan Paasto.”

Kirkkoherra Jaakko Vainio nyökkää vieressä.

”Kirja on tuttu, mutta en oo ite lukenut.”

Kirjailijalla ja lauluntekijällä on tapana vierailla työmatkoilla ortodoksipyhätöissä. Tällä kertaa hän on Rovaniemellä, Pyhän apostoli Andreaksen kirkossa.

Kirkkosali kylpee violetissa, pääsiäisen värissä. Ortodoksien tärkeintä juhlaa edeltää kilvoittelu, Suuri paasto. Lihaa, kananmunia ja maitotuotteita ei tule syödä yli kuukauteen.

”Tänä päivänä”, Annala sanoo, ”pitäis kiinnittyä enemmän hiljaisuuteen, rauhoittumiseen ja sisäiseen tutkiskeluun.”

”Mut se ravinto tukee”, Vainio lisää. ”Me luovutaan joistakin mielihaluista. Se vapauttaa meidät.”

Pääsiäisyönä tätäkin pyhättöä kiertää ristisaatto. Kirkonkellot helisevät, seurakunta laulaa. Pappi valkeissa vaatteissa toistaa ilosanomaa: ”Kristus nousi kuolleista!” Ja kirkkokansa vastaa: ”Totisesti nousi!”

Matias Törmä, Paasto-romaanin päähenkilö, lähtee viimeisen kerran pääsiäispalvelukseen. Hän tunnustaa uskovaiselle vaimolleen: ”Minä en usko enää Jumalaan.”

Pyhän Aleksanteri Nevskin ja pyhän Nikolaoksen kirkko Tampereella on Törmän kotikirkko.

Annala on saman seurakunnan jäsen.

”Kyllä mie varmaan tänäkin pääsiäisenä osallistun palvelukseen.”

Annala sytyttää tuohuksen Tampereen ortodoksisessa kirkossa.
Annala sytyttää tuohuksen Tampereen ortodoksisessa kirkossa.

Mummo oli toivonut lapsenlapsesta hengenmiestä. Marko uskoi Jumalaan. Mutta ei samalla tavalla kuin mummo.

Leukaa peittää tuuhea parta. Pitkät, harmaantuvat hiukset laskeutuvat selkää pitkin.

Munkki vai Mokoman kasvot?

Annala on suositun metalliyhtyeen luoja ja laulaja. Rocklyyrikolle hengellisyys ja hevimusiikki eivät ole kaukana toisistaan. Hän kertoo ortodoksimunkista, joka nukkui keljassa omassa ruumisarkussa. Arkun sisään oli maalattu luuranko.

”Se kuvasto on tosi voimakasta, tosi samankaltaista kuin metallimusiikissa.”

”Se muistuttaa elämän hetkellisyydestä ja kuolevaisuudesta.”

Mokoman keikka, ”toimitus”, kestää puolitoista tuntia. Ravisteleva kokemus voi olla kuulijoille yhtä puhdistava kuin pyhyyttä tavoitteleva vigilia.

”Saa puhaltaa pois semmosta paskaa, mikä muuten ehkä purkautuis jossain väärin.”

Mokoma myy loppuu tuhannen hengen saleja. Mutta symbolista kaapua Annala ei pue ylleen, vaikka kulkee mustissa farkuissa ja paidassa.

Laulaja levittää ajatuksia ja lohdutusta. Ei enempää.

”Mie en ole mikään sielunparantaja eikä miulla ole papin vastuuta.”

 

Ai vona piisam padi! Marko hyräili kappaletta. Oli syksy 1984. Kyläkoulun bussipysäkille oli kantautunut teräksistä, korvia vihlovaa musiikkia. Ja laulu – se oli enemmän paholaisesta kuin ihmisestä.

Sellaisen äänen kaksitoistavuotias tahtoi oppia.

Musiikki-Fazerilla Lappeenrannassa isä tuijotti kasettia. Tämäkö pitäisi ostaa? Metalliyhtye WASP keimaili nahka-asuissa, ympärillä pääkalloja ja kidutuslaitteessa viruva luuranko.

Äiti lepytteli. Poika sai kasetin.

Pian hän revitti omasta sähkökitarasta hengästyttäviä riffejä. Mummo oli toivonut lapsenlapsesta hengenmiestä. Soittajaa ja saarnaajaa, joka olisi julistanut seuroissa elävää uskoa.

Marko uskoi Jumalaan. Mutta ei samalla tavalla kuin mummo. Hän muisti, miten oli lapsena piiloutunut kallion kivenkoloon. Yö ypöyksin ei pelottanut. Joku korkeampi voima suojeli.

Uskonnot kiehtoivat, etenkin ortodoksisuus. Vigiliassa aisti ikonien mystisen kauneuden ja suitsukkeiden pihkaisen tuoksun. Pitkä palvelus koetteli ruumista niin kuin raskaan rockin keikka.

Syksyllä 2000 Marko Annala kastettiin ortodoksiksi. Yksinäinen sielu kaipasi seurakuntaa, yhteisöä.

Hän harkitsi teologin koulutusta. Pyrkiäkö ortodoksiseen seminaarin ja hakeutua sen jälkeen tutkijaksi? Vai noustako lavalla valokeilaan, laulattaa omaa seurakuntaa?

Hän valitsi metallimusiikin. Mokoma oli lähellä läpimurtoa.

 

Miten siun kappaleet syntyvät?

”Joskus se hyvä juttu lähtee heti. Silloin kaikki seis. Mie meen makkariin ja ovi kii. Jos tyttö ja sen kaverit sattuu heittää kärrynpyörää, sit mie meen vessaan ja hakkaan sitä kitaraa.”

”Kun se inspraatio on ohi, huomaan et miulla saattaa olla valmis biisi.”

Rovaniemen musiikkikirjastossa on ahdasta ja hiirenhiljaista. Annala kertoo laululyriikastaan napapiirin ensimmäisessä Rock Academyssa.

Esittelyä ei täällä tarvita. Mokoma on tehnyt lähemmäs tuhat keikkaa ja kymmenen albumia, joista seitsemän on myynyt kultaa. Musiikkipalvelu Spotifyssa yhtyeellä on kuukaudessa reilut 75 000 kuuntelijaa. Sinne missä aamu sarastaa -kappaletta on striimattu 2,4 miljoonaa kertaa.

Vinkkejä aloitteleville metallibändeille: harjoitelkaa ”ihan hirveesti”, kuunnelkaa death metallista klassiseen, kiertäkää taidenäyttelyissä.

”Täytyy ruokkia itseään kulttuuriminänä.”

Sävellykset syntyvät aina ensiksi.

”Mie jätän biisit tosi raaoiksi. Sit jätkät jatkaa, painaa oman kädenjälkensä.”

Uusien kappaleiden sovituksia hiotaan bändin kanssa kulttuuritalo Nosturissa Helsingissä. Harjoituksia kerran viikossa, vähintään puolen vuoden ajan.

”Se on välillä ihme suora yhteys aivoista aivoihin.”

”Ei tarvii puhua yhtään mitään.”

Annala ei sävellä pöytälaatikkoon. Kuusi kappaletta kahdessa vuodessa. Sanoitukset ovat myös tiiviitä tarinoita. Kaksitoista riviä yhdessä laulussa.

”Adjektiivit pois. Teet kaiken mielellään verbeillä. Tää on vanha Mika Waltarin oppi.”

”Kun ihminen toimii, silloin se on väkevimmillään.”

Käsi nousee penkillä. Mikä on sun lempiväri?

”Keltainen.”

Kun tilaisuus päättyy, nuori nainen pyytää omistuskirjoituksen. Värityskirja on Annalan ensimmäinen kirja, omaelämäkerrallinen romaani.

Kirjan kannessa kädet kannattelevat öljyn likaamia pultteja ja muttereita.

 

Mikä ihme täällä metelöi? Annala raotti yksiön parvekkeen ovea. Vilkuttava lumiaura pöllytti lunta, varoitusääni piipatti. Oli hyytävän kylmä yö.

Aamulla hän istuutui parvekkeelle. Lehmukset vihersivät, aurinko paahtoi taivaalla.

Vapisutti. Olinko unien sijaan houraillut viime ajat?

Samana päivänä lääkäri määräsi psykoosilääkityksen. Terapiassa trauma sai nimen: koulukiusattu. Oli potkittu ja lyöty, oli istutettu välitunnilla vesilätäkössä. Oli työnnetty pää vessanpönttöön, oli pakotettu syömään mopon pultteja ja muttereita.

Olen spitaalinen, seitsemäsluokkalainen ajatteli, kaikkien hylkimä. Sen tytönkin, jota ihaili salaa.

Hän mietti, yrittäisikö murtautua isän asekaappiin.

Viimein masennus helpotti mutta se palasi vuosien kuluttua. Viimeisin, neljäs, alkoi oudoin oirein. Aivan kuin jaloissa olisi kulkenut muurahaisia. Käsiä tärisytti, huimasi ja kuvotti.

Olen kuolemansairas, hän uskoi. Kaikki tutkittiin, suonetkin: ei merkkiä syövästä tai MS-taudista.

Ahdistus laukaisi paniikkihäiriöitä. Vähennä kahvi kahteen kuppiin päivässä, lääkäri neuvoi. Keikat jatkuivat, kappaleet vyöryivät Diapamin voimin.

Laulaminen helpotti.

Lavalla saattoi huutaa mustaa möykkyä ulos.

Mutta masennus salpasi luovuuden. Itketti vain. Laulaja päätti kadota puoleksi vuodeksi. Sanoja alkoi tulla, uutta tekstiä syntyä. Helmikuussa 2015 Elävien kirjoihin -levyn julkistamiskeikka oli Helsingissä, Tavastialla.

Annala lauloi:

”Auttakaa! Auttakaa! Viekää minut turvaan. Kantakaa! Sinne missä aamu sarastaa.”

Rockin pyhätössä yhtye huudettiin kahdesti takaisin lavalle. Kuusisataa fania poistui hurmiossa.

Litimärkä laulaja istui takahuoneessa ja hymyili.

Tulikoe oli läpäisty.

Annala murisi, huusi ja lauloi Mokoman keikalla huhtikuussa Tampereen Olympiassa.
Annala murisi, huusi ja lauloi Mokoman keikalla huhtikuussa Tampereen Olympiassa. © Konsta Leppänen

”Koen, että on ollut suojelua elämässä. Käännekohdassa olen tajunnut laskea puukon.”

Masentuneena Marko Annala ei pyytänyt parannusta Jumalalta. Hän ei syyttänyt eikä hylännyt Jumalaa.

”Mie en voi olla uskomatta, vaikka yrittäisin.”

Paasto-romaani on kerännyt kiitosta, myös ortodoksipiireissä. Siitä huolimatta että sen sanoma on kirkolle radikaali: ihminen voi olla hyvä, vaikka luopuu uskosta.

Usko on laululyyrikolle niin yksityinen, että siitä on vaikea puhua. Sanat latistavat ja liioittelevat. Ei Jumala ole pilven päällä asuva partaukko, ei pappien välityksellä tuomitseva käskijä.

Annala ehdottaa: Jumala on kollektiivinen alitajunta.

Se on sisäistä puhetta, yhteyttä johonkin. Se on kiitollisuutta, liikutusta ja huolta lähimmäisistä, uskoa ihmisen moraalisuuteen.

”Miun rukous on jatkuvaa kiittämistä.”

”Uskon, että kaikki jossain määrin rukoilee. Jo huokaus on rukous.”

Aikuisena hän on opetellut pyytämään ja antamaan anteeksi. Bändissä ei riidellä, vaimon kanssa sovitaan kinat ennen nukkumaan menoa.

Hän on antanut anteeksi myös koulukiusaajilleen.

Nuorempana hän oli kahdesti kostaa vääryydet. Toisella kerralla äkkipikaistuksissa otettu veitsi oli jo kiusaajan kurkulla.

”Koen että on ollut suojelua elämässä.”

”Käännekohdassa olen tajunnut laskea puukon.”

Pääsiäisen alla moni ortodoksi osallistuu katumuksen sakramenttiin, pyytää papilta syntejään anteeksi.

”Mie en koe tekeväni syntiä. Mie en tiedä, mitä mie sanoisin.”

Jumalanpalveluksissa hän on käynyt harvakseltaan. Kirkkokahveilta ei ole löytynyt sitä, mitä on pitkään etsinyt: yhteisöllisyyttä, filosofisia pohdintoja hengellisyydestä.

”Keikkabussissa meidän valomiehen, ateistin, kanssa syntyy parempaa keskustelua.”

 

Onpa Rovaniemi muuttunut eläväksi kyläksi!

Marko Annala hämmästelee entistä kotikaupunkiaan. Täältä hän löysi saamelaisen vaimon. Täällä sai alkunsa esikoistytär.

Vaimo ja kaksi lasta ovat auttaneet parantumaan masennuksista.

”Oon halunnut nopeasti kuntoon, et olis taas hyvä isä.”

Kappaleessa Lunnaat Annala avautuu sairaudesta:

”Riisuit minulta kohokohdat ja sulloit ne säkkiisi / kun vihdoin lähdit, et sanonut hyvästi.”

Lääkäri on kertonut saman tosiasian: masennustaipumus on pysyvä.

Hyviä aikoja seuraavat 1–3 vuoden sairastumisjaksot. Merkkejä on vaikea lukea, sillä masennus on alkanut aina eri tavalla.

Annala sanoo, että vaihtaisi taiteilijasta mihin tahansa tavalliseen ammattiin, jos olisi loppuelämän terve.

”Mie en saanut ite valita. Miusta tehtiin silloin se yksinäinen susi.”

Hän on käyttänyt kokemuksiaan laulujen ja kirjojen aineksina. Pysyvät leimat pelottavat. Ei taiteilija ole uskon sanansaattaja eikä mielenterveyden kokemusasiantuntija.

”Haluan lunastaa mahdollisuuden sanoa mitä vaan, yllättää ihmiset.”

Kolmas romaani ja yhdestoista levy pyörivät ajatuksissa. Lyriikka hautuu pitkillä kävelyillä, muuttuu aikanaan sanoiksi.

Elanto on tien päällä: 150 keikkaa, luentoa ja esiintymistä vuodessa. Julkisuus on välttämätön paha, osa työtä. Ajatusleikki huvittaa. Jos leikkaisi hiuspehkon ja parran ja vaihtaisi silmälasit, kukaan ei tunnistaisi.

”Mie kaipaan ihan hirveästi tavallisuutta.”

”Maanläheisyyden ja yksinkertaisuuden teema varmasti näkyy seuraavissa lauluissa.”

 

Cappuccino on päivän viides kahvi. Kotona kuuluu kahdeksantoista muumimukillista päivässä.

”Se on miun ainoa huume, se kofeiini.”

Polvi odottaa leikkausta. Alaselässä on murtuma ja kaksi välilevyn pullistumaa. Oikean korvan kuulo on heikentynyt. Mutta keikoilla keski-ikäisestä perheenisästä kuoriutuu yhä kolmikymppinen rokkikukko.

”Mitäänhän ei saa anteeksi, kun menee lavalle.”

Keikkailu loppuu, kun yleisön eteen ei pääse omin jaloin. Kirjoittaa voi elämän loppuun asti.

Löytyä omasta kodista 95-vuotiaana, tuupertuneena käsikirjoituksen päälle.

”Se olis paras tapa kuolla.”