Oikeuspsykologi: Haastattelijan nyökkäys väärässä paikassa saattaa viedä poliisitutkinnan harhaan

Julia Korkman selvittää, onko lasta pahoinpidelty tai käytetty seksuaalisesti hyväksi.
Hän 5.2.2016 07:30

Julia Korkman tahtoo valoa kotipihalleen Helsingin Herttoniemessä. © Petri Kaipiainen

Kaksi joukkuetta pelaa koripalloa. Laske, kuinka monta kertaa valkoisen joukkueen jäsenet heittävät ja vastaanottavat pallon.

”Helppoa, eikö?”

Julia Korkman on lukenut tehtävän ääneen ja katsoo kysyvästi poliiseja, joita hän kouluttaa Vantaan pääpoliisilaitoksella. Vain nyökkäyksiä. Video alkaa pyöriä.

Poliisit keskittyvät. Neljätoista, joku vastaa. Kolmetoista. Mutta heitot eivät enää kiinnosta Korkmania. Hän haluaa tietää, kuinka moni näki gorillan. Sen ison mustan otuksen, joka tallusteli pelaajien keskelle, hymyili leveästi ja jatkoi matkaansa.

Kaksi poliisia kuudestatoista nostaa kätensä.

Odotettu tulos, sillä ihminen keskittyy yhteen asiaan kerrallaan. Näin oikeuspsykologian asiantuntija Julia Korkman johdattelee poliiseja kohti kurssinsa ydintä, lasten haastattelemista.

Korkman on alansa uranuurtajia Suomessa. Hän on työskennellyt kymmenen vuotta Husin lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikössä. Syyttäjä tai poliisi pyytää häneltä apua, kun epäillään, että lapsi on joutunut rikoksen uhriksi tai silminnäkijäksi.

Korkman arvioi, voiko lapsen kertomukseen luottaa.

Oikeudessa kertomuksilla on paljon merkitystä. Siksi Korkmanista on tärkeää, että poliisit ja oikeuslaitoksen edustajat ymmärtävät ihmisen muistia. Virheelliset muistikuvat eli valemuistot voivat johtaa vääriin tulkintoihin ja jopa oikeusmurhiin.

Oikeusjärjestelmä kaipaa uudistuksia. Korkman tietää, mitä pitäisi muuttaa.

 

Viisivuotias tyttö, joka pelkäsi äitiään ja tämän miesystävää.

Julia Korkman luki esitietoja tytöstä työpaikallaan Helsingin Ruoholahdessa. Isä oli kysynyt tyttäreltään, ”onko äidin miesystävä tehnyt sinulle pahaa”. Tyttö oli nyökännyt. Näin kertoi isä, joka teki rikosilmoituksen. Isä ei enää päästänyt tyttöä äitinsä luo.

Poliisi pyysi apua oikeuspsykologian yksiköstä. Isä toi tytön Korkmanin haastateltavaksi. Isä oli hyvin hermostunut, ja sosiaalityöntekijä vei hänet odotustilaan.

Korkman esitteli tytölle tutkimushuoneen. Siellä oli kaksi nojatuolia, videokameraa ja mikrofonia, pöydällä paketti nenäliinoja. Viereisessä huoneessa oli iso televisioruutu ja kaiuttimet, josta muut aikuiset seuraisivat heidän jutusteluaan.

Tyttö tapasi heidätkin. Psykologin, psykiatrin, siviiliasuisen poliisin, sosiaalityöntekijän.

Sen jälkeen Korkman kertoi tytölle säännöt. Pitää puhua totta. Saa sanoa, ettei muista. Ei ole pakko vastata. He harjoittelivat. Korkman kysyi: Minkä värinen on autoni? En tiedä, tyttö sanoi. Korkman jatkoi: Kerro siitä, kun olit luistelemassa isän kanssa.

Lasta ei saa johdatella. Ei saa nyökätä vain silloin, kun vastaus tukee epäilyä. Kysymystä ei saa jankuttaa, sillä lapsi voi kyllästyä ja vastata mitä tahansa.

Sitten Korkman kysyi, miksi tyttö on tullut tapaamaan häntä. Äidin miesystävä on paha, koska hän lyö, tyttö vastasi. Isä oli kertonut sen hänelle. Tyttö lisäsi, että myös äidin koira lyö lapsia tassuillaan.

Korkman tahtoi tavata tytön uudestaan ja pyysi myös äidin paikalle. Tyttö leikki iloisesti ja kiipeili äitinsä sylissä. Hän ei pelännyt äitiään.

Mutta oliko tyttöä pahoinpidelty? Korkman ei tiennyt. Mikään tytön puheissa ei tukenut isän kertomusta. Korkman epäili vahvasti, että isä oli johdatellut tyttöä.

Rikosepäily raukesi. Aina ei käy niin. Korkman muisteli hyväksikäyttöepäilyä, joka perustui kolmivuotiaan tytön kertomukseen ja oireiluun. Tyttö oli keskellä vakavaa huoltoriitaa. Isä tuomittiin, vaikka oikeudessa arvioitiin, että äiti oli selvästi johdatellut tyttöä.

 

Julia Korkmania pyydetään myös asiantuntijatodistajaksi oikeuteen.

Valtakunnallisesti tunnetuin tapaus on Ulvilan surma vuodelta 2006. Korkman ohjasi työryhmää, joka haastattelisi Anneli Auerin lapsia. Oikeuteen hänet pyydettiin kolmesti. Siellä hän kuvaili yleisesti, kuinka lasten kertomusten luotettavuutta arvioidaan.

”Oikeudessa yritettiin löytää selitystä lasten kautta”, Korkman sanoo.

Vaasan hovioikeus vapautti Auerin syytteistä. Korkman oli todennut, että ”luotettavuutta heikentäviä tekijöitä (kuten aika, johdattelun riski ja oletukset, joiden mukaan äiti on tappanut isän) on liikaa, jotta lasten kertomuksia voisi pitää luotettavina”.

Vain vanhin Auerin lapsista pysyi tiukasti kertomuksessaan. Esikoistyttö oli 9-vuotias, kun hän kertoi ”mustaan huppariin pukeutuneesta miehestä, joka pakeni terassin oven ikkunasta”. Surmasta oli puoli vuorokautta. Tyttö oli 17-vuotias, kun hän joutui vielä kertomaan surmayöstä Vaasan hovioikeudessa.

Korkmanista on kohtuutonta, että oikeuskäsittely kestää vuosia.

Huolestuttavaa on myös se, että teini rinnastetaan aikuiseen. Hänestä olisi syytä miettiä, miksi rikosoikeudellinen vastuu alkaa 15-vuotiaana, jolloin älyllinen kehitys on kesken ja hormonimylläkkä pahimmillaan. ”Silloin on todella ajattelematon.”

Ulvilan surmassa asiantuntijoita ja näkemyksiä oli lopulta liikaa. Korkmanista ongelmallista on se, että Suomessa asiantuntijaksi oikeuteen kelpaa lähes kuka tahansa. Selkeitä pätevyysvaatimuksia ei ole.

Suomi on myös ainoita maita, joissa lapsen haastattelija arvioi itse haastatteluaan ja lapsen kertomuksen luotettavuutta. Niin kävi Ulvilan surmassakin. Korkmanista olisi parempi, jos arvion tekisi ulkopuolinen asiantuntija videotallenteelta.

”Lapsen tapaamiseen liittyy aina tuntemuksia, jotka voivat viedä harhaan.”

 

Oikeuspsykologiaa ei voinut juurikaan opiskella Suomessa keväällä 1996, jolloin Julia Korkman valmistui ylioppilaaksi. Hän halusi kiihkeästi klassisen musiikin laulajaksi. Musiikkikouluun Irlantiin hän ei päässyt, joten hän päätyi Åbo Akademiin.

Pääaineeksi valikoitui psykologia. Siksi, että Korkman tahtoi opiskella ”jotain laaja-alaista ja ihmiskuntaa hyödyttävää” ja vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Isä Sixten Korkman ja äiti Marit Korkman olivat väitelleet tohtoreiksi. Isä on ekonomisti, äiti työskenteli lasten neuropsykologina.

Korkman arveli ryhtyvänsä tutkijaksi. Työharjoittelussa hän joutui haastattelemaan poikaa, joka oli keskellä vakavaa huoltoriitaa. Poika oli kertonut, että ”verkkarissa pomppi”. Lause oli liitetty äitiin, jota epäiltiin poikansa seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Korkman sai selville, että ”verkkari” tarkoitti verensokeria. Poika sairasti diabetestä, ja vanhempien kiistely pojan huollosta liittyi sairauden hoitoon.

Harjoittelusta virisi kiinnostus oikeuspsykologiaan, josta järjestettiin ensimmäinen kurssi Åbo Akademissa. Korkmania kiinnosti haastattelutekniikka: miten pieniä lapsia, joita oli saatettu käyttää seksuaalisesti hyväksi, oli haastateltu.

Korkman kirjoitti siitä lopputyönsä. Hän oli jo tuolloin, 23-vuotiaana, kysytty luennoitsija.

Mutta Korkman lähti Italiaan opiskelemaan laulua ja kirjoittamaan väitöskirjaansa, jota varten hän kävi läpi lähes 80 lasten haastattelua. Ne olivat hämmästyttävän johdattelevia. Kysymystä pyllyyn koskettelusta saatettiin toistaa, kunnes lapsi vastasi ”kyllä”.

Väitöskirja valmistui jouluksi 2006. Silloin hän asui Pariisissa ja työskenteli Unescossa, YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestössä. Samana vuonna Helsinkiin oli perustettu Husin lasten ja nuorten oikeuspsykologian yksikkö.

Korkmanille tarjottiin psykologin virkaa. Hän oli istunut yksikön perustamiskokouksessa ja otti viran vastaan.

 

Myrskyinen yö mummolassa. Naapurin sonni karkasi aitauksesta. Julia Korkman juoksi isosiskonsa ja serkkunsa kanssa ulos ja istui ison kuusen alle. Hän tärisi pelosta. Mutta aikuisena hän alkoi epäillä muistikuvaansa ja kysyi siitä siskoltaan.

Sinä et voi sitä muistaa, sisko vastasi. Et ollut edes mukana.

Valemuistoa on vaikea erottaa totuudesta. Nykyisin Korkman tietää, että aika voi vääristää muistot. Kun on kulunut vuorokausi, tapahtumista palautuu mieleen 30 prosenttia. Kahden vuorokauden jälkeen muistaa enää 25 prosenttia.

Siksi Korkmanista jokainen poliisikuulustelu tulisi tallentaa. Ruotsissa ja Norjassa siihen jo pyritään, ehkä pian Suomessakin. Viime vuonna vain alle 15-vuotiaiden kuulustelut oli tallennettava. Tämän vuoden alusta ikäraja nousi 18 vuoteen.

Korkman tietää, että muistikuvat voivat muuttua, jos poliisi johdattelee tai tietää, että muut ovat todistaneet toisin. Myös terapeutti voi istuttaa valemuistoja.

Eräs poliisi Korkmanin kurssilla kertoi rikosilmoituksesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ennen syntymää eli kohdussa. Poliisin mielestä ilmoittaja oli sairas, mutta ”terapeutti ei viheltänyt peliä poikki vaan vahvisti väärää mielikuvaa”.

Myös Korkman sai kerran vastavan puhelun. Hän sanoo, että jotkut terapeutit tarjoavat hyväksikäyttöä selitykseksi psyykkiseen pahoinvointiin.

Muistiin ei voi luottaa, Korkman toteaa.

Hänestä suomalainen oikeusjärjestelmä on naiivi, sillä se etsii todistajien kertomuksista totuutta ja valhetta. Niitä ei ole olemassa. On vain tiedonmuruja ja ihmisen muisti, joka sekoittaa todellisuutta ja kuvitelmaa.

 

Julia Korkmanin osaamiselle on kysyntää.

Helmikuun alussa hän jäi virkavapaalle Husista, jotta voisi suunnitella oikeuspsykologian erikoistumiskoulutusta yliopistojen kanssa. Hänestä kaltoinkohdeltujen lasten kohtaaminen on ”konkreettista työtä, johon on parempi suhtautua älyllisesti”.

Silti jotkut tapaukset jäävät mieleen.

Kuten neljävuotias tyttö, jota isä ja äitipuoli olivat rääkänneet. Tyttöä oli pahoinpidelty ja pidetty alastomana lukitussa huoneessa. Hänellä oli ruhjeita. Korkman haastatteli tyttöä vähän sen jälkeen, kun Vilja Eerika oli löydetty kotoaan kuolleena.

Isä ja äitipuoli olivat tukehduttaneet Vilja Eerikan. Neljävuotias tyttö pelastui. Silloin Julia Korkman ajatteli, kuinka kauhea tytön kohtalo olisi voinut olla.

Noihin aikoihin Sixten Korkman totesi HS:n Kuukausiliitteessä, että ”Julia pystyy käsittelemään työssään vaikeita asioita, koska hän elää sovussa itsensä ja lähimmäistensä kanssa”.

Julia Korkman sanoo, että isä voi olla oikeassa. Isä ja sisaret kuuluvat hänen parhaisiin ystäviinsä. Läheisin oli äiti, joka kuoli melanoomaan keväällä 2012. ”Se muutti elämäni. Olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa joka päivä, ja yhtäkkiä hän oli poissa.”

Nykyisin Julia Korkman soittaa isälleen. He juttelevat, käyvät pitkillä kävelyillä.