Jörn Donner kysyy – kirjailija vastaa: Onko tavoite naiminen vai puhuminen?

Ruotsin ”Finlandialla” palkittu Lena Andersson kirjoittaa rakkaudesta ilman vastarakkautta. Hänellä on siitä kokemusta.
Hanna Jensen
Hän 5.6.2015 05:05

Viime syksynä Ruotsissa nousi kirjailijakohu. Kohun keskellä oli kirjailija Lena Andersson, joka oli saanut romaanistaan Omavaltaista menettelyä August-palkinnon, Ruotsin ”Finlandian”. Elokuvaohjaaja Roy Andersson oli varma asiastaan: hän väitti julkisesti olevansa kirjan päähenkilö Hugo Rask, joka ei antanut vastarakkautta häntä palvovalle Esterille.

Roy Andersson ei ollut lukenut kirjaa, mutta hänen lapsensa, ystävänsä ja vaimonsa olivat ja hänestä oli selvää, että Lena Andersson oli käyttänyt kirjassaan heidän 12 vuoden takaista suhdettaan.

Lena Andersson tyytyi vain sanomaan, että Hugo Rask on Hugo Rask.

Andersson ei ole puheväleissä Roy Anderssonin kanssa.

”Se oli sairasta”, hän sanoo ja viittaa kohuun.

 

”Puhutaan rakkaudesta, eli kär-lek”, kirjailija Jörn Donner sanoo lavalla.

Helsingin Savoy-teatterin sali on toukokuisena lauantaina täynnä naisia. He ovat tulleet kirjallisuusfestivaalille ehkä Donnerin ja Lena Anderssonin takia, ehkä siksi, että saisivat kuulla lisää pakkomielteisestä Esteristä, laskelmoivasta Hugosta ja häikäilemättömästä Olofista.

Nämä kolme ovat Anderssonin kahden romaanin päähenkilöitä, joiden ansiosta Andersson, 45, on noussut yhdeksi Ruotsin puhutuimmista nykykirjailijoista.

Donner kääntää Anderssonin uuden, Vailla henkilökohtaista vastuuta -kirjan tuijottamaan yleisöä. Ne, jotka ovat jo lukeneet kirjan, tietävät. Kansien välissä on jälleen Ester. Hän on runoilija ja esseisti, rationaalinen ja älykäs ajattelija, joka ei kuitenkaan suhtaudu järkiperäisesti rakkauteen. Tällä kertaa yksin elävä Ester rakastuu naimisissa olevaan, valehtelevaan Olofiin.

 

Andersson istuu lavalla villapaidassa, jonka alla on kauluspaita, Marimekon musta kangaslaukku mukanaan. Hänen kulmakarvojensa välissä on mietteliäs vekki. Hän ei kuulu niihin, jotka hymyilevät miellyttääkseen. Ei, hän ei hymyile, kun Donner kysyy:

”Voidaanko puhua rakkaudesta ja Ruotsista?”

Ei voida. Rakkaudesta voidaan mutta ei ruotsalaisista. Siihen on syy, jonka Andersson kertoo myöhemmin. Donner jatkaa.

Hän on lukenut Anderssonin kirjan kaksi kertaa, sillä hän on yrittänyt ymmärtää, mitä siinä tapahtuu. Donner kiteyttää:

”Nuori, kiimainen nainen jahtaa vastahakoista näyttelijämiestä?”

Andersson ei naura.

Hän sanoo, että kirjassa on kyse patologisesta ambivalenssista. Ja huomauttaa heti perään, että myös näyttelijä-Olof on todella kiimainen.

Yleisö nauraa.

”Vähemmän irvokas tulkinta kirjasta on se, että koulutettu ja sivistynyt nainen etsii tasa-arvoista suhdetta”, Andersson sanoo.

Donner ei ole vieläkään vakuuttunut. Hän on – tai esittää – hämmentynyttä.

”Onko Esterin päätavoite naiminen vai puhuminen”, hän kysyy.

 

On ehkä syytä kertoa hieman enemmän Esteristä ja Olofista, jotka ovat saaneet sadattuhannet ruotsalaiset ja nyt suomalaisetkin tarttumaan Anderssonin kirjaan.

Kun Ester tajuaa rakastuneensa Olofiin, hän ei enää välitä siitä, millainen tämä on. Hän ilmoittaa heti alkajaiseksi haluavansa jakaa elämänsä Olofin kanssa, ja kun Olof kysyy, ”mitä nyt tehtäisiin?” Ester ajattelee:

Että mitä nyt tehtäisiin? Minä näännyn ikävään ja sinä ryhdyt suunnittelemaan avioeroasi, sitä nyt tehtäisiin.

Olof heilahtelee kiintymyksen ja ripustautuvan Esterin halveksimisen välillä. Olof ruokkii Esterin rakkautta juuri sen verran, että tämä ei luovu toivosta.

Olof kehuu kerta toisensa jälkeen, kuinka mahtavia hänen ja Esterin keskustelut ovat. Sillä tavalla hän käyttää valtaansa ja tekee ikään kuin tapahtumattomaksi sen, että he harrastavat myös seksiä.

Kun Olof kerran kutsuu Esterin mukaan työmatkalle Växjöhön, tämä toteaa kuitenkin:

En tullut Växhjöhön asti vain puhumaan.

Sellainen on Ester, ja sellainen on todennäköisesti vähän myös Lena Andersson.

 

Lena Andersson tunnetaan jo Tukholmassa kaduilla. Hän on kulttuurikriitikko ja Aftonbladetin suosittu kolumnisti, joka ottaa tiukasti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Kun hän vuonna 2013 sai August-palkinnon, se viimeistään nosti hänet vakavasti otettavaksi kirjailijaksi.

Andersson alkoi haaveilla kirjailijan ammatista 22-vuotiaana. Hän aloitti määrätietoisen opiskelemisen, luki mestariteoksen toisensa jälkeen ja kouluttautui myös filosofian kandidaatiksi pääaineinaan ruotsi, saksa ja valtiotieteet.

Ei ole sattumaa, että Anderssonin luoma Ester-hahmo hiihtää kirjoissa. Myös Andersson hiihti nuorena kilpaa. Hän lähti teini-iässä Värmlandin hiihtolukioon, ”aivan liian nuorena ja aivan liian aikaisin”, ja sairastui syömishäiriöön. Siitä ajasta kertoo hänen ainoa elämäkertateoksensa, Duck City (2006). Hiihtämisen hän lopetti 19-vuotiaana, ja syömishäiriöstä toipuminen kesti useamman vuoden. Hän harrastaa urheilua vieläkin, sillä hänen ”kehonsa ei voi hyvin, jos hän ei liiku”.

Lena Andersson on asunut kaksi vuotta myös Helsingissä. Hän lähti Tukholmasta vuonna 2003 ”sosiaalista elämää maanpakoon” Suomeen, missä oli mahdollista katsoa Ruotsin televisiota ja samalla kirjoittaa rauhassa. Hän laati Svenska Dagbladetille televisio-ohjelmien arvioita ja kirjoitti Duck Cityä.

”Olin silloin sotkenut elämäni monella tasolla”, Andersson sanoo.

Hän asui Munkkiniemessä, Meilahdessa ja Kalevankadulla keskustassa, kävi ruotsinkielisessä työväenopistossa suomen kielen kursseilla ja tutustui suomenruotsalaisiin.

Hän huomasi, että usein kurssilla voivoteltiin jotakin suomalaisille tyypillistä käyttäytymispiirrettä.

”Ajattelin aina, että ne olivat juuri ruotsalaisille tyypillisiä piirteitä.”

Hämmästyttävän tarkka psykologinen silmä. Sitä Lena Anderssonilla on. Hän esimerkiksi kirjoittaa, että jos haluaa olla rakastettu tai kaivattu, täytyy yllättää hyväilyillään, ei tuhlailla niitä, ei hyväillä siksi että toinen haluaa. Hyväilyjen tulee olla näennäisen mielivaltaisia, kuin ennakoimattomia mutta silti säännöllisiä poikkeuksia.

Andersson viehättyy absurdeilta tuntuvista asioista.

Esimerkiksi siitä, kun Vailla henkilökohtaista vastuuta -kirjan Olof huvittuu Esterin suorasukaisista rakkaudentunnustuksista. Eihän rakkauden vilpittömässä tunnustamisessa pitäisi olla mitään huvittavaa.

Mutta Andersson tietää, että kyse on vallasta. Valta on rakkaudessa sillä, joka haluaa vähemmän. Silloin toiselle mikään ei ole rakkaudessa huvittavaa.

Joskus Anderssonin elämänkumppani, kustantaja Björn Linnell saattaa tuskastua Anderssonin tapaan analysoida kaikkea.

Vähän aikaa sitten Linnellin avaimet varastettiin ja kotona piti vaihtaa lukot.

”Se oli minun syyni”, Linnell sanoi samana iltana Anderssonille.

Andersson mietti hetken.

”Mitä tarkoitat? Kun sanot noin, lauseeseen sisältyy sanaton ajatus siitä, että avainten varastaminen olisi voinut olla myös minun syyni”, hän huomautti.

Nej, snälla du”, mies vaikersi.

 

Savoyn lavalla Andersson ei halua puhua estereistä vaan olofeista, naimisissa olevista miehistä, joilla on sivusuhde.

Andersson ei ymmärrä, miksi joku haluaisi elää niin. Eikö se ole outoa käyttäytymistä. Miksi avioliittoinstituutio on niin vahva, että se ylittää rakkauden?

”Minua kiinnostaa myös se, miksi juuri Esteriä pidetään outona”, Andersson huomauttaa.

Olof väittää Esterille kerta toisensa jälkeen, ettei heillä ole suhdetta.

Ja lopulta: jos pettäminen tapahtuu fyysisesti kaukana, kuten Ruotsin Lapissa Arvidsjaurissa, synti on Olofin mielessä jollakin tapaa pienempi.

Donner tarttuu tähän.

”Ester lähtee helvetin kauas jonnekin Arvidsjauriin naimaan, vaikka on helvetin lahjakas?”

”Ai sinun mielestäsi on outoa, jos matkustaa jonnekin naimaan?” Andersson näpäyttää.

Donner on hereillä.

”En ole juorutoimittaja mutta kysyn, perustuuko tämä kirja oikeisiin tapahtumiin.”

”Kaikki, mistä kirjoitan, perustuu johonkin josta minulla on kokemusta”, Andersson sanoo.

 

Niin, Lena Anderssonilla on omakohtaista kokemusta hahmoistaan. Andersson on rakastanut ilman vastarakkautta. Hän on ollut myös se, joka on rakastanut vähemmän.

Ester jopa ostaa kirjassa auton, jotta voi ajaa sinne, minne Olof pyytää, pettyäkseen aina. Myös Andersson on ajanut ympäri Ruotsia rakkauden perässä.

Andersson on Esterin tavoin puinut ”ystävätärkuoron” kanssa mieshuoliaan puhelimessa.

Kun Andersson kertoo Esteristä, Donner ei peitä lavalla ihmetystään, tai sitten hän provosoi.

”Eikö se ole tarpeeksi älykäs tajutakseen, että sen touhu on hulluutta?”

Donner näkee siis Esterin alentavan itsensä toivoessaan rakkautta. Yleisö mutisee närkästyneesti.

Andersson vastaa heti.

”Siinä tapauksessa me kaikki olemme hulluja, salaa.”

Juuri hulluuden Andersson haluaa paljastaa. Hän ei halua kirjoittaa siitä, millainen maailman pitäisi olla, vaan millainen se on.

Edellisenä päivänä hän on sanonut hotelli Rivolin viherhuoneessa, että hän tietää paljastavansa kirjassa salaisuuksia, joista ihmiset eivät puhu. Kirjassa moraalittomuus ja salailu on vain viety pidemmälle kuin ehkä lukijan elämässä. Tai sitten on päinvastoin.

Olofin ja Esterin salasuhde kestää kolme ja puoli vuotta.

”Oikeassa elämässä sellaiset suhteet voivat kestää jopa 15 vuotta.”

 

Kuinka monta kertaa Ester voisi menettää toivonsa ja jälleen uskoa saavansa Olofin? Siitä Lena Andersson ei ollut kirjoittaessaan varma.

Lukija ei ainakaan pysy laskuissa. Sitä tapahtuu yli kolmensadan sivun verran. Mutta lopussa Esterin on toimittava.

Alkaa kliimaksi, joka saa lukijan lopullisesti kiemurtelemaan. Tapahtumathan voisivat tapahtua oikeasti – ja tapahtuvatkin.

Moraalittomuus ja valheellisuus kääntyvät absurdiksi näytelmäksi, jota Esterkin seuraa, päivitellen asiaa ystäviensä kanssa puhelimessa.

Anderssonille se ei riitä. Hän haluaa näyttää, että Esterillä ja hänen kaltaisillaan ei ole toivoa.

 

Nyt Andersson haluaa pysyä valokeilassa vain kirjailijana. Hän aikoo lopettaa Aftonbladetin kolumnit.

Hän haluaa ajatella. Kolumnien kirjoittaminen on vienyt valtavasti aikaa ja altistanut hänet arvostelulle, joka on kohdistunut hänen ulkonäköönsä ja persoonaansa. Sitä Andersson ei enää jaksa.

Erityisen paljon palautetta tuli, kun hän ihmetteli toukokuisessa kolumnissaan, miksi ruotsalaiset hiihtäjät olivat alkaneet meikata ja laittautua hiihtokisoihin. Missä olivat kuola, räkä ja todellisuus?

Jos ulkonäköön panostaa niin paljon, tulee ilmaisseeksi, että juuri se on tärkeää. Mutta jos niin ei tee, ilmaisee, että se mitä sanoo, on tärkeää, hän kirjoitti.

Hän joutui kirjoittamaan vielä kaksi muutakin kolumnia selittääkseen, mitä oli tarkoittanut, ja se alkoi riepoa.

 

Jörn Donner ja Lena Andersson lopettelevat keskustelun. Andersson ei ole ehtinyt kysyä Donnerilta juuri mitään. Se on Donnerin mielestä hyvä, koska Anderssonilla on muutenkin enemmän elinaikaa jäljellä.

Käy myös ilmi, miksi Lena Andersson ei halua vatvoa sitä, millainen Ruotsi tai ruotsalaiset ovat hänen tai muiden silmissä. Ruotsalaiset eivät enää voi puntaroida sitä.

”Se puhe Ruotsissa loppui, kun ei ollut enää selkeää, ketkä kaikki ovat ruotsalaisia. Suomi ei taida olla vielä siinä vaiheessa”, Lena Andersson sanoo. SK