Poikien puolustaja

Entinen ammattilaisjääkiekkoilija Arto Tukio ei nykyään valmenna junioreita vaan kasvattaa heitä.

Hän 16.10.2020 06:00
Teksti Sari Valto Kuvat Rami Marjamäki
Icehearts-kasvattaja Arto Tukio jäähalli Sentterissä Tampereella.
Icehearts-kasvattaja Arto Tukio jäähalli Sentterissä Tampereella.

Luokassa on hälinää. Opettaja yrittää saada huomiota.

”Mistä Murre pitää? Tehdään lista!”

Opettaja osoittaa kuvaa ja siinä Murren ajatuskuplaa, jossa on puruluita, nappuloita ja koiransuklaata. Tarkoitus on opettaa kolmasluokkalaisille listan kirjoittamista.

Yksi oppilaista on eristetty pienluokassa muista sermeillä. Yhtäkkiä kaksi pojista hyökkää toistensa kimppuun. Opettaja kiskoo heitä erilleen, ja Icehearts-kasvattaja Arto Tukio puolestaan ottaa toisen pojista kiinni ja vie hänet takaisin pulpettiin istumaan.

Pojat karjuvat toisilleen solvauksia.

”Paskapää!”

”Oot surkee äijä!”

Tukio istuu toisen pojan viereen ja pitää tätä aloillaan. Poika kihisee raivosta ja hakkaa nyrkeillään pulpettia. Tukio rauhoittelee, silittää selästä ja puhuu hiljaa.

Tukion työpäivä on alkanut tamperelaisen peruskoulun erityisluokasta. Paikasta, jonne hän ei kahdeksan vuotta sitten olisi voinut itseään mitenkään kuvitella.

 

KUKA

Arto Tukio

Ikä:

39

Syntymäpaikka:

Tampere

Kotipaikka:

Tampere

Työ:

Icehearts-kasvattaja

Koulutus:

liikuntaneuvoja

Perhe:

vaimo ja kaksi lasta

Harrastukset:

golf, hiihto, tennis

Tukio oli haaveillut ammattilaisjääkiekkoilijan urasta pienestä pitäen. Kuusivuotiaana hän aloitti jääkiekkoharrastuksen Tampereen Ilveksessä.

Puolustajana pelannut Tukio valittiin jo 15-vuotiaana nuorten maajoukkueeseen, ja vuonna 1999 hän oli mukana voittamassa 18-vuotiaiden maailmanmestaruutta. Ammattilaisura alkoi Ilveksestä. Tukio pelasi kaksi kautta Jokereissa ja kolme kautta Ruotsissa voittaen Ruotsin-mestaruuden. Ilvekseen Tukio palasi 2007.

”Pelaaminen oli minulle kaikki kaikessa”, hän sanoo.

Maaliskuussa 2013 kaikki muuttui. Mikkelin jäähalli, SM-liigan karsintaottelu Ilves–Jukurit. Tukio taklattiin, pää iskeytyi laitapleksiin. Aivovamma, peliuran loppu.

Tukion kuntoutumisessa on tapahtunut läpimurto vasta viime vuoden aikana. ”Nyt pystyn jo urheilemaan melko lailla ilman päänsärkyä”, hän sanoo.

Tukio ei ole katkera taklaajalleen.

”Se ei ollut laiton taklaus. Pikemminkin olen syyttänyt itseäni siitä, että menin tilanteeseen huonossa asennossa”, hän sanoo.

”Päällimmäisenä minulla on tyytyväisyys siitä, että olen saanut pelata. Siltä ajalta on jäänyt valtavasti hyviä ystäviä elämääni.”

Tukio näkee loukkaantumisessa hyvääkin.

”Elin ennen vain urheilun ehdoilla. Nyt arvostan arkista elämää, aikaa läheisten kanssa, terveyttä ja vapaampaa ajankäyttöä. Ja loukkaantuminen ohjasi minut uuteen työhön. En olisi uskonut, että voisin tykätä näin paljon jostain muusta kuin pelaamisesta.”

Arto Tukio on sitoutunut kulkemaan joukkueensa kanssa kaksitoista vuotta, poikien täysi-ikäisyyteen asti. ”Pitkä aika on se hieno juttu.”

Loukkaantumisensa jälkeen Tukio opiskeli liikuntaneuvojaksi. Kasvattajatyöhön hän päätyi entiselle urheilijalle tyypillisemmän työn kautta.

Hän toimi juniorivalmentajana Ilveksessä, kun treeneihin ilmestyi poika, joka kertoi kuuluvansa Iceheartsiin.

Tukio otti selvää yhdistyksestä ja innostui työn merkityksellisyydestä.

”Kuulosti hienolta, että lapsia kasvatetaan joukkueurheilun avulla. Se tuntui heti omalta työltä. Pian olin jo heillä työkokeilussa.”

Iceheartsin nykyinen vs. toiminnanjohtaja Miika Niemelä vaikuttui Tukion asenteesta.

”Arto ei tullut tilanteeseen ammattiurheilutausta edellä. Tämä on ihmissuhdetyötä. Hän on esimerkki siitä, että tärkeämpää on olla hyvä ihminen kuin omata esimerkiksi tietty erityislapsiin liittyvä pätevyys. Hänellä oli alusta asti nöyrää mieltä oppia uutta”, Niemelä sanoo.

Tukio on nyt kolmatta vuotta Iceheartsissa. Ohjaajalle eli kasvattajalle kerätään kaupunginosan koulujen tukea tarvitsevista eskari-ikäisistä pojista tai tytöistä parinkymmenen hengen joukkue, jonka rinnalla kasvattaja sitoutuu kulkemaan 12 vuotta, lasten täysi-ikäisyyteen asti.

Lasten elämässä perhesuhteet saattavat muuttua, opettajat ja sosiaalityöntekijät vaihtua. Icehearts-kasvattaja pysyy.

”Juuri se, että tässä on mahdollisuus vaikuttaa lapsiin niin pitkän ajan, on se hieno juttu”, Tukio sanoo.

Aamupäivät kasvattaja on lasten tukena koulutyössä, iltapäivisin tavataan jääkiekon, jalkapallon tai salibandyn merkeissä, ja iltaisin hän käy tapaamassa perheitä.

Joskus kasvattaja viettää aikaa vain yhden pojan kanssa kerrallaan, vaikkapa uimahallissa.

”Työaika käytetään lasten kanssa olemiseen, ei paperinpyörittämiseen.”

Iceheartsin perustivat Vantaalla 1996 Ville ja Ilkka Turkka, poika ja isä.

Ville työskenteli lastenkodissa ja näki, miten pahoin 14–15-vuotiaat voivat. Nuorten kohdalla toisteltiin, että ”kunpa ongelmiin olisi puututtu jo aiemmin”. Kenelläkään heistä ei ollut harrastusta.

Syntyi idea ”sosiaalisesta urheilujoukkueesta”. Nyt joukkueita on 14 paikkakunnalla 53, ja niistä kahdeksan on Tampereella.

Tukio sanoo, ettei ole mikään maailmanparantaja, mutta kokee saaneensa lapsena niin paljon hyvää, että haluaa maksaa sitä nyt takaisin.

”Minulla oli luotettavia aikuisia elämässäni. Vanhempani olivat aina valmiita auttamaan. Kotimme oli avoinna kavereille, ja ruoka-aikana kaikki kutsuttiin pöytään.”

Hän kehuu junnuaikojensa kasvattajia.

”Tuntui tärkeältä, että valmentaja huomioi jokaisen ja kysyi, mitä kuuluu. Olen kokenut, millaista on saada kuulua ryhmään.”

 

Tukion omassa lapsuudessa hänen kaikki aikansa meni jääkiekkoon, jalkapalloon ja pihapeleihin. Se on kaukana nykylasten arjesta.

”Lapsissa on yllättävän paljon niitä, jotka eivät harrasta mitään eivätkä ole kiinnostuneita mistään. Nyt tietokonepelit hallitsevat lasten aikaa. Niistä riitelen omien lastenikin kanssa”, Tukio sanoo.

Joidenkin Icehearts-lasten vanhemmilla on jaksamisongelmia, ja joillain lapsilla on esimerkiksi ylivilkkausdiagnoosi.

Joukkueessa on myös lapsia, joiden kotona ei ole ongelmia. ”He ovat hiljaisia, yksinäisiä ja syrjäänvetäytyviä, eivätkä harrastaisi mitään ilman Iceheartsia.”

Tukio toivoo voivansa vaikuttaa lasten passiivisuuteen, liikkumattomuuteen ja videopelien koukuttavuuteen.

”Lapsilla pitäisi olla vaihtoehtoja videopelaamiselle. Pidämme joukkueen kanssa välillä pelittömiä viikkoja.”

Toki harrastamattomuuden syynä on joskus perheen vähävaraisuus.

Tukion omakaan lapsuudenperhe ei kylpenyt rahassa, mutta siihen aikaan seurojen kausimaksuja pystyi kuittaamaan talkootöillä. Sairauseläkkeellä ollut isä ja kotiavustaja-äiti ahkeroivat talkoissa ja kuskasivat Artoa ja tämän siskoa treeneihin.

”Nyt näen, miten paljon he tekivät meidän eteemme.”

Icehearts on lapsille ilmainen. Kunnalle yhden joukkueen kustannukset ovat noin 50 000 euroa vuodessa. Toiminta maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin, jos sen avulla voi ehkäistä kalliiden erityispalvelujen tarvetta.

Jo varhaislapsuuden olosuhteista voidaan ennustaa, miten paljon lapsi tarvitsee tulevaisuudessa yhteiskunnan tukea. Riskitekijöitä ovat esimerkiksi perheen pitkäaikainen toimeentuloasiakkuus, vanhempien matala koulutustaso, vanhemman päihde- tai mielenterveysongelma tai muuttuneet perhesuhteet.

Noin kahdella prosentilla lapsista on kolme tai useampi riskitekijä samaan aikaan elämässään. Jos nämä lapset jätetään oman onnensa varaan, he saattavat päätyä osaksi 15–29-vuotiaiden joukkoa, joka syrjäytyy yhteiskunnasta. Heitä on noin 50 000–60 000 tälläkin hetkellä.

Icehearts on voinut ottaa 24 vuotensa aikana noin 800 lasta mukaan.

”Näen päivittäin paljon lapsia, joiden uskoisin hyötyvän Iceheartsista, mutta kaikki eivät vain mahdu mukaan. Se kuormittaa mieltäni”, Tukio sanoo.

 

Arto Tukio toivoo, että Iceheartsin kautta lapset saavat kavereita ja tunteen ryhmään kuulumisesta.

Arto Tukio toivoo, että Iceheartsin kautta lapset saavat kavereita ja tunteen ryhmään kuulumisesta.

”Kirjoitetaanko Minecraft isolla vai pienellä? Mitä tarkoittaa erisnimi?” opettaja yrittää kysellä.

Yhden oppilaan kärsivällisyys ei riitä tunnin loppuun asti. Hän päättää karata luokasta.

Tukio vie oppilaan käytävään käsivarresta kiinni pitäen, mistä seuraa kiroilua. He jatkavat siellä pyöreän pöydän ääressä tehtävien tekemistä.

”Tavallista hankalampi päivä”, Tukio toteaa aamupäivän jälkeen.

”Pienluokissa on viikoittain kiinnipitotilanteita. Näin ei pitäisi olla. Olen miettinyt, miten voisin toimia itse paremmin, että kuri pitäisi. Olen soitellut kokeneemmille kollegoille ja käynyt seuraamassa opetusta pienluokissa.”

Suuri osa Tukion omista joukkuelaisista on tavallisessa perusopetuksessa, mutta Icehearts-kasvattajat auttavat lapsia kaikissa luokissa.

Opettajille heistä on iso apu, sanoo erityisopettaja, joka opettaa Tukion joukkueen poikia. Hänen mukaansa Tukio miettii laaja-alaisesti, mikä lasta voisi auttaa, ja konsultoi myös erityisopettajia.

”Lapsille hän on rauhallinen ja isällinen hahmo. Iceheartsiin kuuluminen on heille ylpeyden aihe. Viime jouluna Arto antoi heille lahjapussit, joissa oli muun muassa NHL-lippikset. Se oli tärkeä juttu pojille”, opettaja sanoo.

 

Iltapäivällä Tukio latoo Sentteri-jäähallin pukukopin pöydälle joukkueelle ostamansa välipalat: eineslihapullia, banaaneja ja luumuja.

Tukio tervehtii iloisesti jokaista poikaa ja äitiä, joka tuo poikansa harjoituksiin.

”Meidän pojalle Icehearts on ollut pelastus. Perheessämme on ollut kriisejä, fyysistä sairautta ja työttömyyttä. Perheneuvolaan on puolen vuoden jono. On ihanaa, että poikani saa purkaa energiaansa Iceheartsin treeneissä”, yksinhuoltajaäiti sanoo.

Koppi täyttyy ”Arto, tuu auttamaan” -huudoista. Kaikki tarvitsevat apua luistinten kiristämisessä ja kypärän remmien sulkemisessa.

Jäällä Tukio harjoituttaa pojilla nopeita käännöksiä ja syöttöjä. Tosiasiassa harjoitellaan ryhmässä olemista ja sääntöjen noudattamista.

”Osallistuminen on tärkeämpää kuin osaaminen. Periaatteemme on, että ketään ei kiusata ja kaikki saavat pelata”, Tukio sanoo.

Lasten vahvuuksia kehutaan, mikä saattaa olla uutta. He ovat tottuneet saamaan paljon kielteistä palautetta käytöksensä takia.

”On ollut palkitsevaa nähdä, että lyhyessäkin ajassa tapahtuu edistymistä lasten sosiaalisissa taidoissa.”

 

Treenien jälkeen Tukion työpäivä ei ole vielä ohi. Hän lähtee tapaamaan uutta poikaa tämän kotiin.

Tukio kasvattaa ajan kanssa luottamussuhdetta. Siinä johdonmukaisuus on tärkeää.

”Säännöt ovat kaikille samat, vaikka aluksi niitä vastaan kapinoidaan. Yritän olla siinä vieressä, oli kyse kehusta tai rajojen vetämisestä. Kun poika sitten uskaltaa itse tulla viereen ja itkeäkin, se on merkki luottamuksesta.”

”Tässä työssä saan myös nähdä lasten iloa joka päivä. Pojat riemastuvat pienistäkin asioista. On menty vaikka kävelylle ja jääty heittelemään kiviä järvelle. Isoja juttuja pojille ovat yöleirit, telttailut ja majan rakentamiset.”

Sitten on poikia, jotka raivostuvat vaikkapa hävityn pelin jälkeen ja sanovat, etteivät enää koskaan tule treeneihin. Seuraavana päivänä he ovat iloisina paikalla.

”He tietävät, että täällä minä olen.”

Sisältö