Iiu Susiraja: Ottaisin omakuvia, vaikka olisin hoikka

Kuvataiteilija ei vitsaile koostaan. Jokaisella on oikeus tulla hyväksytyksi omana itsenään.
Hän 8.5.2015 04:45
Iiu Susiraja ja omakuva ”Treeni” Susirajan vanhempien omakotitalon pihassa Turussa. © Marjo Tynkkynen

Nainen pukee päälleen sukkahousuja. Pukeminen ei näytä yhtä viettelevältä kuin mainoksissa. Rehevä nainen äheltää välillä seisten, välillä sohvalla istuen. Sukkahousuja kiskotaan jalkaan valokuvasarjassa, jonka nimi on halvoista sukkahousupaketeista tuttu One Size Fits All, sama koko sopii kaikille.

Valokuvissa esiintyvä nainen hypistelee nyt ihonvärisiä stay up -sukkia kirpputorilla ja miettii, voisiko niitä käyttää valokuvissa. Hän on Iiu Susiraja, viime vuosina paljon huomiota saanut kuvataiteilija.

Moni katsoja on kokenut Susirajan kuvat hauskoina, sillä niissä on yllättäviä yhdistelmiä, kuten sormenpäistä auki leikattu sormikas ja aukoista kurkistelevat silakat. Kuvissa myös esiintyy ihminen, joka ei poseeraa laitettuna ja parhaasta kuvakulmasta. Susirajan teosten viesti on se, että jokaisella on oikeus tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään.

Susiraja esiintyy kuvissaan totisena, mutta on tosielämässä hymyilevä ja puhelias.

”Hymyttömyys kuvissa tulee luonnostaan, koska olen tilanteissa yksin. Miellän hymykuvat enemmän ylioppilaskuviksi ja mainoskuviksi.”

Susiraja ottaa omakuvat vanhempiensa kodissa. Hän laittaa kameran jalustalle ja käyttää itselaukaisinta. Kuvaushetkellä talossa ei saa olla muita, joten hän pyytää vanhempiaan lähtemään vaikka kauppaan siksi aikaa.

Susiraja katselee esineitä Punaisen Ristin Kontti-kirpputorilla kotikaupungissaan Turussa. Hänellä on yleensä mukanaan pitkä lista tavaroista, joita hän etsii valokuviinsa.

”Näen esineissä inhimillisiä piirteitä ja samastun niihin. Esineet vähän kuin puhuvat minulle, antavat ideoita. Joskus humoristinen esine voi muuttua valokuvassa pelottavaksi.”

Tänään hän saa lähteä kirppikseltä tyhjin käsin. Rekeissä roikkuvia vaatteita hän ei edes tarkastele, koska ostaa pukineet postimyynnistä, josta saa tarpeeksi suuria kokoja.

 

Parkkipaikalla odottaa Susirajan isän tummanharmaa Volkswagen, sillä eläkkeellä oleva isä on suostunut kuskiksi. Ajamme Susirajan vanhempien kotiin, vuonna 1956 rakennettuun omakotitaloon.

Koti on täydellisen siisti mutta tavanomainen: ruskeita raitamattoja, maisema- ja kukkatauluja, vaalean puun värinen keittiö, omenoita ja banaaneja muovikulhossa. Susirajan hahmoissa ja asetelmissa on anarkiaa, mihin sovinnainen kotiympäristö tuo koomisuutta.

Susiraja ei ole syntynyt kulttuuriperheeseen. Isä oli töissä kunnalla, äiti valtiolla. Susiraja on vaihtanut etu- ja sukunimensä ryhdyttyään taiteilijaksi. Aiemmin hän oli Pirre Karvinen.

Vanhemmat eivät täysin ymmärrä tyttären kuvia, mutta samaan aikaan he ovat ylpeitä hänen menestyksestään. Susirajan teoksia on ostettu viiden taidemuseon kokoelmiin Suomessa. Valokuvia on nähty lukuisten kotimaisten näyttelyiden lisäksi yhteisnäyttelyissä Pietarissa, Bratislavassa, Pariisissa, Cádizissa Espanjassa, Varsovassa ja Frankfurtissa.

Isä ja äiti ovat paljon läsnä vielä aikuisen tyttärensä elämässä, koska Susiraja on sinkku. Hänellä ei ole kokemuksia pitkistä parisuhteista.

”En halua kompromissisuhdetta. Mun pitää tosissaan tykätä ihmisestä, jos aion olla hänen kanssaan suhteessa. Olen huono näyttelemään onnellista.”

Sinkkuus ei kuitenkaan vaivaa Susirajaa.

”Huono puoli sinkkuudessa on ehkä se, että olen tottunut olemaan yksin. En tosin ole sinkkulipun heiluttaja, sillä olisihan se kiva jos olisi joku.”

Susiraja haaveilee tulevaisuudessa puolisosta –  ”miesihanteeni on tikkulaiha”, hän huomauttaa nauraen – ja muutamasta lapsesta.

”Tykkään ristiriitaisista asioista, jännitteistä ja vastakkaisuuksista, mikä tulee esille valokuvissanikin.”

 

Läski. Lihava. Näillä sanoilla Susirajaa kiusattiin ala-asteella. Muut lapset myös tuuppivat. Koulussa oli silti pakko käydä, joten hän meni sinne kiltisti. Susiraja toivoi, että yläasteella meno olisi muuttunut, mutta kiusaaminen jatkui. Hän yritti aina välillä laihduttaa, ilman merkittäviä tuloksia.

Nyt vanhat koulumuistot ovat jo haalistuneita eikä Susiraja saa enää kiinni siltä, miltä koulukiusaaminen hänestä tuntui. Koulusta on jäänyt myös kivoja muistikuvia, koska hänellä oli luokalla muutama kaveri. Vapaa-ajalla hän leikki pihapiirin lasten kanssa ja kävi hevostallilla, jossa muut heppatytöt hyväksyivät hänet joukkoonsa.

Kiusaaminen vaikutti hänen itsetuntoonsa ja minäkuvaansa lapsena, muttei enää aikuisena. Susiraja tuntuu suhtautuvan kiusaamiskokemuksiinsa tyynesti.

”Olen sitä tyyppiä, joka ajattelee että elämä menee niin kuin menee. Asioihin voi tietysti jonkin verran vaikuttaa omilla valinnoillaan, mutta etupäässä ajattelen elämän tekevän omia taikojaan.”

Kiusaaminen loppui siirryttäessä lukioon.

”Mun kanssani samalla luokalla ollut tyttö tuli yhdessä baarissa sanomaan, että häntä harmittaa kun mua kiusattiin, koska ’et sä edes ollut lihava’. Silloin hätkähdin, että enkö mä ollutkaan lihava. Katsoin itse vanhoja luokkakuvia, ja enhän mä ollutkaan lihava. Olin ehkä vähän isompi kuin muut, tai ehkä ennemminkin kehittyneempi, koska kasvoin nopeasti pituutta.”

Vasta kolmenkympin jälkeen Susiraja alkoi todella lihoa. Hän ei tiedä siihen syytä, kiloja vain on kertynyt. Susiraja ei koe ylipainoaan ongelmaksi. Jos hänelle tulisi terveydellisiä haittoja kilojen vuoksi, hän olisi valmis laihduttamaan.

Joistakin saattaa tuntua siltä, että Susiraja haluaa kuvillaan naurattaa muita, vitsailla koostaan. Hän itse kuitenkin sanoo, että hänen taiteensa lähtökohtana ei ole ylipaino, koulukiusaamiskokemukset tai edes huumori. Hän ottaisi omakuvia, vaikka olisi hoikka. Ideat valokuviin syntyvät tunteista ja ihmissuhteista.

Susiraja otti ensimmäiset omakuvansa kesällä 2007, ja saman vuoden syksyllä hän meni kansanopistoon opiskelemaan valokuvausta.

 

On lämmintä kuin tropiikissa. Susiraja kävelee Ruissalon kasvitieteellisessä puutarhassa, jossa orkideat ja ruusut tuoksuvat.

Hän pitää paljon kukista ja käyttää kukkia usein myös kuvissaan. Valokuvissa kukat roikkuvat ilmassa pitsiliinaisen ruokapöydän päällä, valuvat värjättyä kermaviiliä tai ovat sulavan jäälohkareen sisässä.

Susiraja ei kuitenkaan hae kasvitieteellisestä puutarhasta inspiraatiota vaan virkistystä.

”Inspiraatio tulee niin, että makoilen kotona ja pyörittelen päässäni kirjoittamiani esine- ja ruokalistoja ja mietin, mitkä asiat sopisivat yhteen. Se on todella aikaa vievää, eikä sitä pysty tekemään täällä kävellessä.”

Susiraja siirtyy suosikkihuoneeseensa, hieman viileämpään aavikkohuoneeseen, jossa on kaktuksia.

”Näen kaktukset ja myös kukat sitkeinä ja taipuvaisina, ja siksi niihin on kiehtovaa samastua. Pidän myös asetelmakuviani omakuvina, jopa paljon henkilökohtaisempina kuin kuvia itsestäni. ”

Sitkeydellä hän tarkoittaa uskoa tulevaisuuteen. Taipuvaisuus merkitsee hänelle kestävyyttä. Koska Susiraja oli nuorempana kovin miellyttämishaluinen, hän pitää nykyisin suoraan sanovista ihmisistä, jotka uskaltavat nousta vastarintaan, kun kokevat vääryyden tapahtuvan.

 

Susiraja katselee isoa, valkoista kukkaa, joka muistuttaa hattua.

”Laittaisiko kukan päälle pekonia?” hän sanoo virnistäen.

Taiteilijasta on hauska rikkoa kieltoa, ettei ruoalla saisi leikkiä. Hän ei kuitenkaan heitä teoksissa käyttämäänsä ruokaa roskikseen, vaan jälkeenpäin joko syö sen tai laittaa takaisin jääkaappiin.

”Mulla on ollut kuvissa aika paljon taikinaa, silakoita ja pullapitkoja.”

Susirajaa kiinnostaa ruoassa sen orgaanisuus. Hänelle ruoka on taiteessa samanlaista materiaalia kuin esimerkiksi savi tai maali.

Eräässä hänen kuvassaan avonaisen käsilaukun sisällä on makkaroita. Toisessa kuvassa hänen päässään on makkarakruunu. Lihaisista materiaaleista huolimatta Susiraja on ollut kasvissyöjä 17-vuotiaasta lähtien.

”En ollut aktivisti, mutta eläinten takia luovuin lihansyönnistä. En mä halua kaveria syödä.”

 

Hevostytölle turkulaisen lähiön nimi on sopivasti Hepokulta. Susiraja katselee valkoista kerrostaloa, jossa asui lapsena. Hän istuu hetkeksi penkille, josta näkee pihapiirin kerhotalon. Siellä hän kävi maksuttomassa kuvataidekerhossa.

Taiteilija. Se oli Susirajan toiveammatti jo lapsena. Haaveesta ei kuitenkaan voinut hiiskua kenellekään. Hänen tietääkseen lähiössä ei asunut taiteilijoita.

Susiraja kuvitteli pitkään, että kuvataiteilijan täytyy olla hyvä piirtäjä, mitä hän ei ole. Nykyisin hän ajattelee, että kömpelösti piirretty voi olla hienon näköistä ja viimeisen päälle tehty hengetöntä. Hänelle tärkeintä taiteessa on idea, ei tekniikka.

Susiraja jätti lukion kesken, koska kielipää ei riittänyt. Hän opiskeli ensiksi artesaanimaalariksi ja sitten tekstiiliartenomiksi ja kesken jääneen tutkinnon design marketingia. Kaikki opiskelupaikat liippasivat läheltä kuvataiteita, kunnes hän lopulta uskaltautui opiskelemaan valokuvausta kansanopistoon. Hän jatkoi valokuvausopintoja Turun taideakatemiassa ja sitten Kuvataideakatemiassa Helsingissä.

 

Vaikka Susiraja ottaa itsestään epäsovinnaisia kuvia ja tekee niistä taidetta, hän ei tykkää katsoa itseään valokuvissa, koska ihminen näyttää kuvissa niin erilaiselta kuin luonnossa ja jopa peilissä.

”Valokuva on litteä eikä se liiku.”

Seuraavaksi avautuu Susirajan Kuvataideakatemian lopputyönäyttely, jonne tulee omakuvia, asetelmakuvia, videoita ja piirustuksia.

Teokset käsittelevät epäsuorasti romantiikkaa ja rakkautta. Niistä Susirajakin haaveilee. Taiteen aiheina rakkaus ja romantiikka kiehtovat häntä niiden moniulotteisuuden takia.

”Itseäni eivät säväytä kynttiläillalliset tai romanttiset elokuvat. Pidän kuitenkin kauneudesta, ja kai se on sitten romanttista.”

Susiraja ei järjestä näyttelyssään avajaisia, koska hän kokee juhlat mittareina, joissa vain katsotaan kenellä on eniten kavereita. Hän nauttii arjesta, joka on hänen kuviensakin lähtökohta.