Ilmastosurun tulkki

Emmi Itäranta pohtii kirjoissaan, kuinka pitkälle ihminen voi mennä pelastaakseen maapallon. Voiko ekoterrorismi olla oikeutettua?

Hän 02.10.2020 06:00
Teksti Tommi Melender Kuvat Marjo Tynkkynen
Emmi Itärannan maailmalla menestynyt Teemestarin kirja nähdään ensi vuonna elokuvana.
Emmi Itärannan maailmalla menestynyt Teemestarin kirja nähdään ensi vuonna elokuvana.

Emmi Itäranta ei ole raskaiden mietteidensä kanssa yksin.

Sitran viime vuonna julkaiseman kyselyn mukaan ilmastonmuutos on herättänyt ahdistuksen tunteita joka neljännessä suomalaisessa.

”Elämme ilmastosurun aikaa. Maapallo on muuttumassa sellaisella tavalla, että sitä ei voi enää korjata entiselleen. Olemme alkaneet kollektiivisella tasolla, ihmislajina, prosessoida suurta menetystä”, Itäranta sanoo.

Ympäristöhuolet heijastuvat Itärannan arkisiin valintoihin. Hän pyrkii elämään ekologisesti, välttämään turhaa kulutusta. Autoa Itäranta ei omista, ja lentämistäkin hän pyrkii välttämään, vaikka se on vaikeaa, koska Suomessa pitää käydä tapaamassa vanhempia ja läheisiä ja hoitamassa työasioita.

Kirjailija Emmi Itäranta on asunut vuodesta 2007 Canterburyn kaupungissa Kaakkois-Englannissa. Hänen espanjalainen miehensä työskentelee it-alalla. Perheeseen kuuluu myös kissa.

”Jos minulla olisi lapsia, ajattelisin varmaan joka hetki, miten huonoon kuntoon maapallo ehtii mennä heidän elinaikanaan. Ajattelen sitä silloinkin, kun katson kälyni parin kolmen vuoden ikäisiä taaperoita.”

Itäranta ymmärtää niitä, jotka päättävät ekologisista syistä olla hankkimatta jälkikasvua, vaikka hänen lapsettomuutensa ei sellaiseen ratkaisuun perustukaan.

KUKA

Emmi Itäranta

Ikä:

44

Syntymäpaikka:

Tampere

Kotipaikka:

Canterbury, Iso-Britannia

Koulutus:

filosofian maisteri, Master of Arts

Työ:

kirjailija

Perhe:

aviopuoliso ja kissa

Harrastukset:

käveleminen, lukeminen, kielten opiskelu, virkkaus, puutarhanhoito

”Poliittinen tilanne herättää aika apokalyptisiä fiiliksiä. Koronan myötä valtiot tuntuvat kääntyneen entistä enemmän sisäänpäin.”

Yhdysvaltalainen kirjailija Jonathan Franzen julkaisi vuosi sitten The New Yorkerissa esseen, jossa kehotti luopumaan toivosta. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatisi ihmettä, eikä ihmettä kannata odottaa. Viisaampaa on keskittyä tuhojen rajaamiseen elättelemättä harhakuvitelmia.

Itäranta nyökyttelee Franzenin ajatuksille, vaikka pitääkin täydellistä toivosta luopumista liian synkkänä maisemana.

Maapalloon pätevät runoilija Paul Valéryn sanat ”tulevaisuus ei ole samaa kuin ennen”, mutta aurinko nousee ilmastokriisinkin aikana. Maapallo on edelleen olemassa, elämä ei ole loppumassa.

Itärannan mielestä ihmiskunnan pitäisi hyväksyä muutoksen väistämättömyys. Vasta kun tämä tilinteko on tehty, voimme keskittyä rakentamaan uudenlaista maailmaa menetetyn tilalle. Siinä tarvitaan toivoakin, koska ihmismieli lamaantuu, ellei taivaanrannassa näy minkäänlaista kajastusta.

”Sellaiseen skenaarioon en valitettavasti pysty uskomaan, että palaisimme parissa kolmessa sukupolvessa ilmastonmuutosta edeltäneeseen tilaan. On epärealistista odottaa, että saisimme nollata ja aloittaa alusta”, Itäranta sanoo.

Erilaiset valistuskampanjat usuttavat ihmisiä tekemään pieniä ilmastotekoja maapallon puolesta. Tavallisten kansalaisten aktiivisuus on hyvästä, mutta suuriin muutoksiin tarvitaan valtioiden rajat ylittäviä, globaaleja päätöksiä. Nykyinen populismin ja nationalismin aika ei ole niille otollinen.

Itäranta pitää viime vuosien kirkkaimpina toivon kipinöinä Greta Thunbergin kaltaisten nuorten ilmastoaktivistien tekoja. He ovat ponnekkuudellaan saaneet niin päättäjät kuin kansalaisetkin kuuntelemaan sanomaansa.

Samaan hengenvetoon Itäranta myöntää, ettei tunnu reilulta sälyttää koko planeetan kokoisia asioita teini-ikäisten harteille. Niiden aikuisten, joilla on valtaa, on otettava vastuu ihmiskunnan kohtalonkysymyksistä.

”Poliittinen tilanne herättää aika apokalyptisiä fiiliksiä. Koronan myötä valtiot tuntuvat kääntyneen entistä enemmän sisäänpäin. Jos tämä on etiäinen sille, miten ilmastokriisiä tulevaisuudessa ratkotaan, ei lupaa hyvää”.

 

Ympäristöhuoli on sävyttänyt Itärannan kirjallista tuotantoa alusta saakka.

Esikoisromaani Teemestarin kirja (Teos, 2012) sijoittuu tulevaisuuteen, jossa makea vesi on loppumassa ekokatastrofin seurauksena.

Kirja voitti lukijat puolelleen niin Suomessa kuin maailmallakin, Elina Ahlbäckin agentuuri myi sen käännösoikeudet pariinkymmeneen maahan.

Erityisen innostuneen vastaanoton Teemestarin kirja sai englanninkielisessä maailmassa. Se pääsee säännönmukaisesti listoille, kun angloamerikkalaiset tutkijat ja kriitikot nostavat esiin tärkeimpiä ilmastofiktiota edustavia teoksia.

Itäranta kertoo Teemestarin kirjan menestyksen yllättäneen täydellisesti. Hän kirjoitti sen englanniksi osana luovan kirjoittamisen opintoja Kentin yliopistossa mutta laati rinnalle myös suomenkielisen version, jonka lähetti Teoksen järjestämään scifi- ja fantasiaromaanien kilpailuun.

”Ei minulla ollut odotusta, että kirjasta tulee jotain hienoa. Pikemminkin oli vaikeaa löytää uskoa siihen, että se kannattaa kirjottaa loppuun. Mietin melkein joka päivä, haaskaanko vain aikaani, kun ei ollut tietoa, julkaistaanko kirjaa koskaan”, Itäranta muistelee.

Esikoisromaanin menestyksen myötä hän uskalsi jättää päivätyönsä Kentin yliopiston hallinnossa ja ryhtyä vapaaksi kirjailijaksi. Fantasiaan kallellaan oleva toinen romaani Kudottujen kujien kaupunki ilmestyi 2015.

Kirjailija meressä Helsingin Vuosaaressa. ”Brexit on muuttanut asuinmaani Englannin ilmapiiriä ikävään suuntaan. En tunne oloani siellä enää yhtä tervetulleeksi kuin aikaisemmin”, Itäranta sanoo.

Kirjailija meressä Helsingin Vuosaaressa. ”Brexit on muuttanut asuinmaani Englannin ilmapiiriä ikävään suuntaan. En tunne oloani siellä enää yhtä tervetulleeksi kuin aikaisemmin”, Itäranta sanoo.

Syyskuun alkupuolella painokoneista putkahti Itärannan kolmas kirja Kuunpäivän kirjeet (Teos), joka sijoittuu ilmastokatastrofin jälkeiseen maailmaan. Maapallosta on tullut lähes asumiskelvoton, ihmiskunta on levittäytynyt avaruuden siirtokuntiin.

”Minulle tuli alkukuva, jossa päähenkilö katsoo Kuusta maapalloa ja ajattelee, ettei voi enää koskaan palata sinne. Alkukuvassa oli juuri sellainen jännite, joka houkuttaa kirjoittamaan. Miksi hän on Kuussa? Miksi hän ei voi palata?”

Kuunpäivän kirjeiden päähenkilöt, parantajan lahjan saanut Lumi ja hänen tutkijapuolisonsa, muunsukupuolinen Sol, potevat menetetyn kodin ikävää.

He ovat idealisteja, jotka joutuvat periaatteitaan koettelevien valintojen eteen. Varsinkin Solin kohdalla nousee esiin kysymys, kuinka pitkälle ihminen voi mennä hyvän asian puolesta. Voiko maapallon pelastamiseen tähtäävä ekoterrorismi olla oikeutettua?

”Ekoterrorismi ei ole vielä laajamittaista, mutta näkisin, että ilmastokriisin pahentuessa siitä voi tulla suurikin ilmiö. Jotkut ihmiset ovat valmiita äärimmäisiin tekoihin, kun kokevat itselleen tärkeät asiat uhatuksi.”

Brittiläinen kosmologi Stephen Hawking piti mahdollisena, että siirtokuntien perustaminen avaruuteen pelastaisi ihmiskunnan. Se ei sinänsä ratkaisisi maapallon ongelmia, mutta antaisi niihin uudenlaista perspektiiviä. Ennen kaikkea se saisi ihmiskunnan avautumaan ulospäin ja lopettamaan omaan napaan tuijottamisen.

Amerikkalainen astrofyysikko Neil deGrasse Tyson puolestaan on luonnehtinut avaruuden siirtokuntia tiedeuskovaisten houreeksi. Olosuhteet muilla planeetoilla ovat ihmiselämälle niin vieraat ja vihamieliset, että niiden asuttaminen on mahdoton tehtävä.

”Jollain tasolla ajatus avaruuteen menemisestä houkuttaa, mutta pidän sitä epärealistisena. Kaikki, mitä avaruuteen voisi rakentaa, olisi keinotekoista. Ei sinne synny maapallon kaltaista elämää”, Itäranta sanoo.

 

Vaikka tieteiskirjallisuus liikkuu mielikuvitusmaailmoissa, sillä on tapana ottaa vaivihkaa kiinni päivänpolttavista kysymyksistä. Kaukaiseen tulevaisuuteen sijoittuvassa Kuunpäivän kirjeissäkin erottuu kaikuja tutuista poliittisista ja yhteiskunnallisista ongelmista: populismista, autoritaarisuudesta, eriarvoisuudesta, luonnonvarojen riistosta.

Eikä olisi ihme, vaikka lukijat tunnistaisivat siitä koronakevään aikaisen eristyksen mielenmaisemat. Eroon joutumisen teema nousee romaanin sivuilta vahvana.

”Tuntui kummalliselta viimeistellä kirjaa korona-ajan keskellä. Pandemia ikään kuin vahvisti tarinan synkkiä ja surullisia piirteitä. Yllätyin itsekin, kuinka ajankohtaisilta tuntuivat sellaiset asiat, jotka olivat tulleet käsikirjoitukseen jo pari vuotta aikaisemmin.”

Itäranta aloitti romaanin kirjoittamisen vuoden 2017 alussa samoihin aikoihin, kun Donald Trump muutti Valkoisen talon isännäksi. Hänen mieltään painoi myös edellisen kesän brexit-kansanäänestyksen aiheuttama järkytys. EU-eroa kannattavien voitto tuntui Itärannasta melkein kuin joku tuttu olisi kuollut.

”Oloni maailmasta oli silloin niin ahdistunut, että halusin viedä itseni jonnekin muualle. Kirjoittaminen toimi eskapismina, mutta eihän silmiään voi kokonaan sulkea.”

Kirjallisuuden perinteisessä arvomaailmassa eskapismi ei edusta korkeimpia hyveitä, vaan samastuu halpaan ajanvietteeseen. Itärannan mielestä genrekirjallisuus on mainio väylä käsitellä ilmastonmuutoksen kaltaisia suuria, ahdistavia kysymyksiä.

”Kaikki spekulatiivisen fiktion lajityypit, mutta ennen kaikkea tieteiskirjallisuus, voi etäännyttävän linssinsä avulla luoda uusia näkökulmia”, Itäranta sanoo.

 

Samuel Beckett ja Vladimir Nabokov olivat viime vuosisadan suuria kirjailijoita. He eivät pitäytyneet äidinkielessään, vaan Beckett pystyi kirjoittamaan mestariteoksia ranskaksi ja Nabokov englanniksi.

Useimmat kirjailijat eivät voisi kuvitellakaan kirjoittavansa kahdella kielellä. Emmi Itäranta on harvinaisia poikkeuksia. Hän on kirjoittanut kaikki kolme kirjaansa sekä suomeksi että englanniksi eikä tunnu pitävän sitä kovinkaan ihmeellisenä asiana.

”Identiteettini kirjoittajana pohjautuu sekä suomeen että englantiin. Mutta kyllähän se työlästä on ollut.”

Kahdella kielellä kirjoittaminen selittää osaltaan sen, että Itärannalta ei ilmesty romaaneja tasaisesti parin vuoden välein. Hän kirjoittaa kirjojensa luvut yleensä ensin suomeksi ja kääntää ne sitten englanniksi.

Tavoitteena on, että tekstit ovat identtisiä, vaikka kielinä suomi ja englanti poikkeavatkin toisistaan. Itäranta ei koe, että niiden ilmaisuvoimassa olisi suuria eroja, vaikka myöntää hallitsevansa suomen paremmin.

Suomenkieliset lukijat tuntevat Itärannan lyyrisestä, virtaavasta proosatyylistä. Samanlaisia luonnehdintoja ovat antaneet myös englanninkieliset lukijat.

”On ollut mukava kuulla, että kokemukset vastaavat toisiaan molemmilla kielillä. Juuri siihen pyrin.”

Kirjailijana Itäranta kokee itsensä ennen kaikkea tarinankertojaksi. Scifin ja fantasian parissa hän viihtyy, koska hänen mielikuvituksensa lähtee liikkeelle, kun hän pääsee luomaan maailmoja, jotka poikkeavat arkipäiväisestä todellisuudestamme.

”Olennaista minulle on, että kirjan tarina kiehtoo ja juoni vetää. Valmistuin aikoinaan Tampereen yliopiston teatterin ja draaman tutkimuksen oppiaineesta ja olen pohdiskellut paljon draamallisia rakenteita opiskeluaikojen jälkeenkin.”

Teini-iässä Itäranta ei tähdännyt kirjailijaksi, vaan haaveili elokuvaohjaajan urasta. Nyt ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä ensi vuonna saa ensi-iltansa Teemestarin kirjaan perustuva elokuva. Sen ohjaa Saara Saarela, pääosissa näyttelevät Saga Sarkola, Mimosa Willamo, Lauri Tilkanen ja Pekka Strang.

Itäranta on vieraillut kuvauspaikoilla Virossa. Hän myöntää, että tuntuu kuin teini-iän haave toteutuisi, vaikka elokuvan tekemiseen hän ei osallistukaan. Ensi-ilta jännittää jo valmiiksi.

”Todennäköisesti itken elokuvan alusta loppuun. En pysty ottamaan tarinaan samanlaista etäisyyttä kuin tavallinen katsoja. Se menee varmaan aika lujaa tunteisiin.”

Sisältö