Satumaasta Paratiisiin

Kitaristi Esa Pulliainen kutsui Ville Valon Agentsin laulajaksi. Uudet kappaleet pohjaavat Rauli Badding Somerjoen hyräilyihin.

musiikki
Teksti
Tero Alanko
Kuvat
Ari Heinonen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kitaristi Esa Pulliaisessa yhdistyvät vanhan liiton herrasmiehen ja hulivilin parhaat puolet.

Pulliainen tietää, että hyvät tavat eivät maksa mitään. Hän kysyy, onko tee hyvää ja otatko vielä yhden karjalanpiirakan. Hän pahoittelee, kun ei löydäkään cd-levyä, jota olisi halunnut esitellä.

Toisaalta 62-vuotias Pulliainen on viettänyt koko aikuisikänsä maata kiertäen ja kiroilee poikkeuksellisen luontevasti. Voimasanat tipahtelevat kuin huomaamatta juuri oikeisiin kohtiin: ”Rauli oli perkeleen kova jätkä säveltämään.”

 

Kaivoksela on Vantaan vanhin kerrostalolähiö. Esa Pulliaisen perhe asuu pitkän 1960-luvulla rakennetun talomuurin päätyasunnossa. Hänen vaimonsa Marita on erityisopettaja, jonka työpaikka melkein näkyy keittiön ikkunasta.

Eteinen on pitkä ja hämärä, kuten usein tuon ajan isoissa kerrostaloasunnoissa. Heti ovensuussa seinään nojaa valkoinen sellokotelo. Esa Pulliainen kertoo, että paikat ovat vähän sekaisin, koska 18-vuotias Brita-tytär on muuttamassa pois kotoa.

Pianoa, selloa ja huilua soittava tytär on päättänyt opintonsa Vantaan musiikkiopistossa. Tarkoituksena on jatkaa niitä Helsingin konservatoriossa.

”Näinhän nämä menee”, huokaa Pulliainen silminnähden ylpeänä.

”Voi hitto sentään. En ole siitä pahoillani, mutta yritän aina painottaa, että älä tyttö soittajaksi rupea. Se on sen verran kova ammatti.”

Esa Pulliainen itsekin opiskeli 1960-luvun lopulla musiikkiopistossa, mutta sai sieltä kenkää: ”Ei edellytyksiä jatkaa opistossamme.”

Lopullisesti Pulliaisen koulunkäynti päättyi lukion toisella luokalla. Hän nousi ylös kesken oppitunnin, käveli ulos ovesta eikä palannut.

Siitä lähtien elämä on kulunut keikkabusseissa ja äänitysstudioissa.

”Samoista syistä lopetin kuin muutkin, jotka tällä alalla pyörivät. Sopeutumattomuudeksi sitä kai nykyään sanottaisiin.”

 

Kolmen kumilenkillä toisiinsa liitetyn c-kasetin nippu odotti Esa Pulliaisen työpöydällä monen vuoden ajan. Neljäs demokasetti, se jolla on Rauli Badding Somerjoen Tähdet, tähdet -levyn aikaisia ideoita, on hukassa.

Vanhin kasetti on äänitetty vuonna 1981, uusin vuonna 1985. Noihin aikoihin Esa Pulliaisen Agents-yhtye soitti keikkoja ja teki kolme albumia Somerjoen kanssa.

Ensin kasetilta kuuluu vain huminaa. Sitten Badding rupeaa läpsimään tahtia käsillä reisiinsä. Hän hyräilee kaunista melodiaa, hahmotelmaa uudeksi lauluksi. Avoimista ikkunoista kantautuu leikkivien lasten ääniä.

Tällaisten ideoiden pohjalta Esa Pulliainen rupesi työstämään lauluja helmikuussa ilmestyvälle Ville Valo & Agents -albumille.

”Samoilta kaseteilta valittiin aikoinaan biisejä Raulin levyille. Se tapahtui ihan käytännön syiden pohjalta. Parin kappaleen kohdalla sanoin, että ei taitu, en osaa. Nyt kun osaan enemmän, ne onnistuivat”, kertoo Pulliainen.

Pulliainen ja Somerjoki olivat jatkuvasti tekemisissä noin viiden vuoden ajan. Pulliainen kertoo, että ei silti oppinut tuntemaan Somerjokea kunnolla. Hän ei saanut selville, oliko laulaja lintu vai kala.

Kaikkea Pulliainen ei halunnutkaan tietää. Yhteistyökin alkoi tarpeesta: Baddingillä ei ollut taustabändiä ja Agentsilta puuttui solisti.

Yhdestä asiasta Esa Pulliainen on samaa mieltä muiden kanssa. Badding oli liian herkkä rockympyröihin.

”Mun ymmärtääkseni Raulilla ei ollut ikinä manageria tai ketään muuta, joka olisi hoitanut sen asioita. Se oli ihan omillaan. Yksinäinen poika.”

”Rauli tuntui olevan kuin vesikelkassa koko ajan. En oikein tuntenut sen kaveripiiriä, mutta Rauli oli hirveän vietävissä oleva kundi. Kiltti ja hyväntahtoinen.”

Rauli Badding Somerjoki kuoli tammikuussa 1987, vain 39-vuotiaana.

”Raulilla ei ollut ketään, joka olisi hoitanut sen asioita. Yksinäinen poika.”

Suosituimmillaan Agents oli 1980-luvun lopulla, kun yhtyeen laulajana toimi Topi Sorsakoski.

Vuosituhannen vaihteessa Agents sai uuden nosteen Laulava sydän -ohjelmasta, jossa suosikkilaulajat vierailivat esittämässä kappaleita milloin minkäkin teeman puitteissa.

Yksi Laulavan sydämen Badding-jakson solisteista oli HIM-yhtyeen Ville Valo, joka lauloi ohjelmassa muun muassa Paratiisin ja Ikkunaprinsessan. Siitä lähtien useimmat suomalaiset ovat pitäneet Valoa sukupolvensa ainoana oikeana tulkitsijana Baddingin lauluille.

”Keikkajärkkärit ovat kyselleet 20 vuotta, että milloin te teette taas jotain Villen kanssa. Jumalauta, nyt tehdään”, sanoo Pulliainen.

Kun Ville Valo saapui tv-studioon, Pulliainen ei aluksi kiinnittänyt häneen erityistä huomiota, koska ”siinä nyt lappasi koko ajan kaikenlaista ukkoa ja akkaa”.

Ohjelmaa myös tehtiin hurjaan tahtiin. Joka jaksoon oli paljon opeteltavaa.

Ville Valon henkilöhistoriakaan ei ollut Pulliaiselle kovin tuttu, mutta pian kävi selväksi, miten hyvin Valo hallitsi Somerjoen laulukirjan. Ja miten suuri tähti Valo tuolloin oli.

”Kaiken maailman hippiä hiihti sen hännillä koko ajan. Semmoinen ihme hovi. Välillä mietin, että mitä saatanan hämmentäjiä nämä ovat”, Pulliainen muistelee.

Ensimmäisen kerran Esa Pulliainen ja Ville Valo kuuntelivat Somerjoen vanhoja demokasetteja jo muutama vuosi sitten. Levyä ruvettiin toden teolla äänittämään, kun Valo sai hoidettua kaikki HIMin lopettamiseen liittyvät velvollisuutensa.

 

Sekä Esa Pulliainen että Ville Valo ovat bändipomoja, tottuneita hoitamaan asiat oman näkemyksensä mukaan. Pulliainen naurahtaa, että onneksi heidän ajatuksensa tämän levyn suhteen olivat hyvin samanlaisia.

Alussa oli kuitenkin pieni epäilys. Kun Valo kuuli Somerjoen itsekseen taltioimia lauluideoita ensimmäisen kerran, hän pohti, voiko näistä mitään musiikkia tehdä.

Lopulta demokasettien yhdeksästä julkaisemattomasta biisistä vain kaksi jäi äänittämättä.

”Toinen niistä on hirveän hieno kappale, mutta en ole vielä keksinyt avainta, miten sovittaisin sen laulettavaksi. Se on tango, missä on neljä eri osaa. Ei ihan yksinkertaisinta musaa”, kuvailee Esa Pulliainen.

Sovitusoppia Pulliainen on saanut muun muassa suomalaisen viihdemusiikin suurmieheltä Jaakko Salolta, joka on yhtä lailla sovittanut Olavi Virran Hopeinen kuu -levytyksen kuin säveltänyt Uuno Turhapuro -elokuvien tunnusmelodian.

Aina Jaakko Salon työasioissa tavatessaan Pulliainen kyseli, miten tämä oli tehnyt sen ja sen jutun. Lopulta Salo tokaisi, että tule työhuoneelle katsomaan, niin hän näyttää.

”Menin sinne (myös Agentsin levyillä soittaneen) Vesa Anttilan kanssa”, Pulliainen kertoo.

”Jakke otti hyllystä Unto Monosen itse kirjoittamia nuottisysteemejä ja sanoi, että tästä biisistä hän otti tämän osan, tästä biisistä tämän osan ja tuosta biisistä tuon osan. Sitten se sanoi meille: ’Älkää jätkät yrittäkö samaa. Ei onnistu.’”

Tunnetuin Unto Monosen säveltämä ja sanoittama kappale on tango Satumaa. Myös Rauli Badding Somerjoki levytti Monosen lauluja.

 

Esa Pulliaisen Agents-yhtye esiintyy ensimmäisen kerran uudella kokoon-panolla helmikuun alussa Emma Gaalassa.
Esa Pulliaisen Agents-yhtye esiintyy ensimmäisen kerran uudella kokoon-panolla helmikuun alussa Emma Gaalassa. © Ari Heinonen

Kun Esa Pulliainen kuuli radiosta rautalankaa 1960-luvun alussa, kaiutetut sähkökitarat kuulostivat ihan avaruusajan musiikilta.

Radion ohella musiikkimaun muotoutumiseen vaikutti Muhoksella asunut Pertti-serkku, joka jo 1960-luvulla tilasi brittiläisiä musiikkilehtiä Melody Makeria ja New Musical Expressiä.

Pertillä oli myös rocklevyjä, jotka painuivat mieleen ikuisiksi ajoiksi – esimerkiksi Spencer Davis Groupia ja Rolling Stonesia.

”Kerran Rolling Stones oli telkkarissa just, kun me oltiin Muhoksella. Brian Jonesilla oli valkoinen luutun muotoinen kitara. Se jäi lähtemättömästi mieleen”, kertoo Pulliainen.

Esa Pulliaisen ensimmäinen oma kitara oli isoveljen veistotunnilla tekemä. Sillä opeteltiin perusasioita parin vuoden ajan.

Elämänsä kitaran Pulliainen löysi 1970-luvun lopussa. Se oli vaaleansininen Fender Stratocaster, jolla hän soitti jatkuvasti noin 25 vuoden ajan. Kyseinen kitara oli aiemmin kuulunut muun muassa Dave Lindholmin levyillä soittaneelle Janne Ödnerille.

Pulliainen soitti kuuluisaa ”Suomi-kitaraansa” niin paljon, että sen otelauta kului loppuun. Nyt vanha otelauta on hiottu pois ja tilalle rakennettu uusi. Vanhasta on jäljellä vain viimeinen, myyttisen turkulaiskitaristin Tommie Mansfieldin laittama otenauha.

”Olen päättänyt, että yksi nauha pitää säästää vanhan kaverin muistoksi”, sanoo Pulliainen.

Vaaleansininen Stratocaster on tietysti mukana maaliskuussa alkavalla kiertueella, joka jatkuu syksyyn saakka. Kyseessä on Esa Pulliaisen 45. keikkakesä.

Yksi jokaiseen kesään kuuluvista paikoista on Syvälahden lava Kangasniemellä. Pulliainen kertoo, että lavaa pitkään pyörittänyt Reijo Pynnönen on jäämässä eläkkeelle. Onneksi hänen työlleen on löytynyt jatkaja. Kaikille lavoille ei ole käynyt yhtä hyvin.

Vaikka Esa Pulliaista pidetään vannoutuneena keikkamiehenä, hän ei ole koskaan erityisemmin pitänyt kiertämisestä.

”Siihen menee kaikki aika ja se on helvetin raskasta. Yleensä mua rupeaa vituttamaan viimeistään, kun lähdetään Jyväskylästä kohti Oulua ja ruvetaan katselemaan niitä helvetinmoisia aapasoita tien molemmin puolin”, tunnustaa Pulliainen.

Vanhemmiten myös valvominen käy koko ajan vaikeammaksi. Yökerhoissa bändit aloittavat yhä puolen yön jälkeen.

 

Esa Pulliainen sanoo olevansa Kampin kundi, kivipihan lapsi. Ensimmäiset vuotensa hän vietti Malminkadulla aivan Helsingin keskustassa. Agentsin 1980-luvun jättisuosion aikaan Pulliainen asui kävelyetäisyydellä Tavastia-klubilta. Kun Esa ja Marita menivät vuonna 1997 naimisiin, pariskunta muutti lähiöön.

Brita-tyttären syntyessä Esa Pulliainen oli 43-vuotias. Hiukan aiemmin Laulava sydän -sarja oli nostanut Agentsin takaisin huipulle.

”Jumalauta, että silloin oli kiire!” Pulliainen toteaa.

”Kun vanhalla iällä tulee isäksi, niin tietysti on kauheat suorituspaineet. Pitää olla kaiken hallitseva superisä. Kun tulin aamuyöllä keikalta kotiin, piti parin tunnin päästä herätä lasta hoitamaan: ’Kyllä iskä hoitaa!’ Ja ei siinä mitään, helvetin hienoa aikaa se oli.”

Esa Pulliaisella on tapana herätä varhain. Aamutoimien jälkeen hän pyöräilee studiolleen Pitäjänmäkeen. Ajokorttia Pulliaisella ei ole.

Kesät Pulliaiset viettävät nykyään Porin kaupunkiin kuuluvassa Laviassa.

Esa Pulliainen ei ole perinteinen mökkeilijä. Hän ei tykkää hakata halkoja eikä kalastaa, vaan mieluummin lukee kirjoja ja kuuntelee musiikkia.

Mökillä on myös ”pieni äänityssysteemi”, joten sielläkin voi puljata musiikin kanssa.

 

Keikoilla käymistä Pulliainen haluaisi jo hiukan hellittää, mutta mitä perkelettä sitten voisi ruveta tekemään? Studion pitäminen kiinnostaisi, mutta siihen musiikkibisneksen nykytila ei rohkaise.

Yksi mahdollisuus olisi palata hiihdonopettajaksi Lappiin. Sitä Pulliainen teki 14 vuoden ajan, kun kaipasi vastapainoa Agentsin alituiselle keikkailulle.

”Mikään ei ole niin hienoa kuin lapsien opettaminen laskettelemaan. Ja siinäkin hommassa kokemus on jotain, mitä mikään muu ei korvaa.”