Fiskarsin ja Billnäsin ruukit: 30 vuotta pelastusyrityksiä, miljoonia valtion kassasta – työ yhä kesken

Ruukkikylien idyllin taakse piiloutuu toinen todellisuus. Taloja on tyhjillään, rakennukset ränsistyvät.
Kotimaa 29.8.2014 04:50

Peltorivi-tien taloista osassa on edelleen asukkaita. © Marjo Tynkkynen

Kauniina kesäsunnuntaina perheet retkeilevät Fiskarsin kylässä pienen joen rannalla. Yläjuoksun lehtomaisemat ovat kuin kuvakirjasta. Läheisessä aarniometsässä vaeltelee karhuja ja villisikoja. Vesistössä kotiaan pitävät saukot.

Vain 15 minuutin ajomatkan päässä Billnäsissä sijaitsee toinen idyllinen ruukkikylä, jossa ihmiset vierailevat kahviloissa, myymälöissä ja museoissa.

Raaseporin kaupungin alueella sijaitsevat kaksi kylää ovat monille tuttuja vierailukohteita. Kauniiden puutalojen taakse piiloutuu kuitenkin toinen todellisuus. Osa taloista on tyhjillään asukkaiden muutettua pois. Ikkunoita on rikki, ja rakennukset ovat päässeet ränsistymään.

Vielä 1970-luvun kaikki oli toisin. Silloinen Pohjan kunta ja sen ruukkikylät kukoistivat, ja esimerkiksi alueen suurin työllistäjä Fiskars-yhtiö valmisti tehtaillaan kirveitä, lapioita ja saksia. Töihin tultiin myös kunnan ulkopuolelta. Turvallisen työpaikan lisäksi asukkaita houkuttelivat hyvät koulut ja toimiva terveydenhuolto.

Mutta 1970-luvun öljykriisien vuoksi metalliteollisuus ajautui vuosikymmenen lopulla vaikeuksiin eri puolilla maailmaa. Pohjan kunnassa oli lähes pelkästään metallialan yrityksiä, ja murros ravisteli etenkin Fiskars-yhtiötä. Se joutui irtisanomaan työntekijöitään, ja vajaan 6 000 asukkaan kunnasta hävisi parissa vuodessa lähes 600 työpaikkaa. Kunta menetti elintärkeitä verotuloja.

Lisäksi vanhat tehdasrakennukset eivät enää vastanneet teollisuustiloille asetettuja vaatimuksia. Toimintaa siirtyi jopa ulkomaille.

Ruukkikylät olivat vaarassa autioitua.

 

Oli tehtävä jotain nopeasti”, kertoo silloinen kunnansihteeri Gretel Johansson. ”Asuintalot tyhjenivät, kun työttömiksi jääneet ihmiset muuttivat pois. Uhkana oli rakennusten rappeutuminen.”

Sama uhkasi teollisuustiloja ja maatalousrakennuksia.

1600-luvun puolivälissä perustetut rautaruukit edustivat Suomen varhaisinta teollisuutta. Pohjan pitäjä oli tuolloin Suomen raudanvalmistuksen keskus. Sen ympärillä oli käyttämätöntä vesivoimaa ja runsaasti metsää, jota tarvittiin muun muassa puuhiilen valmistuksessa. Satama helpotti rautatuotteiden viemisessä ulkomaille.

Ruukkikylät on nimetty yhdeksi Suomen 27 kansallismaisemasta. Suuri osa rakennuksista on peräisin 1700-luvulta. Billnäsin ruukinkatu on hyvin säilynyt osa vanhaa Kuninkaantietä.

Pohjan kunnanjohtaja Karl Lindqvist ryhtyi miettimään hätäsuunnitelmaa. Räiskyvänä persoonana tunnettu Lindqvist kokosi kunnan ykkösnimistä valiojoukon, jonka tehtävänä oli pelastaa kylät.

Gretel Johansson muistaa, kuinka taistelu olemassaolosta alkoi.

”Ideamme oli, että kunta ostaisi Fiskars-yhtiöltä maa-alueita ja korjaisi sen jälkeen asuntoja ja teollisuustiloja eri toimialojen yrittäjille”, Johansson kertoo. ”Tavoitteena oli luoda uusia työpaikkoja, sillä kylät olisivat vähitellen näivettyneet ja kuolleet ilman asukkaita.”

Massiivinen pelastushanke alkoi vuonna 1983. Sitä varten kunta perusti oman osakeyhtiön, Pohjan Ruukkiteollisuus Oy:n. Ruukkikylien kohtalo oli enää kiinni rahoituksesta.

 

Pohjan tähdet olivat kohdillaan, sillä Suomeen perustettiin juuri ympäristöministeriötä. Ensimmäiseksi ympäristöministeriksi valittiin tarmokas Matti Ahde. Uusi ministeriö oli innokas, ja esimerkiksi Porvoon kaltaisten puukaupunkien rakennussuojelu oli myötätuulessa koko maassa.

Fiskarsin kanssa käytiin hyvässä hengessä neuvotteluja maa-alueiden hankkimisesta. Samaan aikaan Kalle Lindqvist teki töitä vaikuttaakseen maan johtoon. Tarinan mukaan hän lähes yöpyi eduskunnassa kertomassa päättäjille kunnan vakavasta taloustilanteesta ja ruukinalueiden suojelun huolista.

Eduskunnan silloinen varapuhemies Matti Louekoski muistaa hyvin ”Kunnan Kalleksi” kutsutun Lindqvistin sitkeyden.

”Kalle tuli puheilleni eduskuntaan muutaman kunnan edustajan kanssa”, Louekoski kertoo. ”Hän esitti heidän asiansa siihen tyyliin, että te poliitikot olette kyllä kovia puhumaan, mutta mitenkäs olisi käytännön toiminta.”

 

Keväällä 1984 Pohjan kunnassa juhlittiin. Kuntalaisten sitkeys oli tuottanut tulosta. Pääministeri Kalevi Sorsan neljäs hallitus teki periaatepäätöksen Fiskarsin ja Billnäsin historiallisten ruukinalueiden säilyttämiseksi.

Esimerkiksi ympäristöministeriö antoi taloudellista tukea vanhojen ja arvokkaiden teollisuus- ja maatalousrakennusten korjausrakentamiseen. Sisäasiainministeriö sai vastuulleen elinkeinotoimintojen edistämiseen tarkoitettujen valtionavustusten jakamisen. Työvoimaministeriö otti hoitaakseen työllisyysmäärärahojen myöntämisen.

Suunnitelma oli ainutlaatuinen. Talkoisiin lähti mukaan viisi ministeriötä, lääninhallitus, Museovirasto ja Asuntohallitus, joka myönsi perusparannuslainoja.

Asian esittelijänä toimi ympäristöministeriön Mikko Mansikka. Hän sanoo miettineensä jälkikäteen, että hanketta olisi pitänyt jo alussa vetää jämäkämmin sekä ministeriöissä että kunnassa.

”Ilmassa liikkui huonoja merkkejä”, Mansikka sanoo. ”Muun muassa poliitikot riitelivät kunnan asioista keskenään, vaikka ruotsinkielinen demariporukka on yleensä aika sopuisaa.”

Elvytystyöt saatiin kuitenkin käyntiin. Fiskarsin kanssa tehtiin kaupat, joilla yhtiöltä ostettiin maa-alueita noin kymmenellä miljoonalla markalla, 1,7 miljoonalla eurolla.

Kunnan omistama Ruukkiteollisuus-yhtiö sai haltuunsa Fiskarsin ja Billnäsin alueilla lukuisia teollisuus-, maatalous- ja asuinrakennuksia, yhteensä noin 150 historiallista rakennusta ja 25 hehtaaria maata. Valtio osallistui yhtiön rahoitukseen.

Mutta melkein heti alkoivat tummat pilvet keräytyä ruukkien ylle.

 

Billnäsin ruukin kulttuuriympäristöohjelman myöhemmin kirjoittaneet arkkitehdit Tiina Valpola ja Marja Mikkola totesivat, että jo ensimmäisenä vuonna Ruukkiyhtiössä oli nähtävissä rakenteellinen ongelma: toimintaan tarvittavan käyttöpääoman puute. Alkurahoitus ei ollut riittävän suuri.

Vaikeuksiin tartuttiin nopeasti. Ruukkiyhtiön hallituksen puheenjohtajaksi nostettiin 1986 varapuhemies Matti Louekoski. Hän pyysi nähtäväkseen yhtiön tilinpäätöstietoja – ja kauhistui.

”Hankkeessa oli erittäin paha valuvika. Käyttökustannuksiin ei ollut rahaa lainkaan. Reaaliomaisuus oli ostettu viimeistä naulaa myöten velkarahalla”, Louekoski kertoo.

”Kustannusten peittämiseksi otettiin lyhyitä pankkilainoja. Tämä tarkoitti sitä, että yhtiö oli konkurssikypsä melkein alusta lähtien.”

 

Fiskarsin ruukkikylässä jokirannassa kulkee Peltorivi-niminen hiekkatie. Sen varrella on kaunis rivi punaiseksi maalattuja entisiä työväen asuntoja. Osa niistä on peräisin 1820-luvulta.

Peltorivin talot olivat ensimmäisiä, jotka kunnostettiin ruukkiprojektin avulla.

Läheisessä Rekolan pienpanimossa valmistetaan yhdeksää erikoisolutta, joita kuljetetaan Ouluun asti. Panimon eteisessä sijaitsevan pienen myyntipöydän edessä kaksi miestä tiedustelee makujen laatuja. Kuusenkerkällä maustettu Metsän Henki on kuulemma suosituin.

Yrittäjiä olisi kaivattu alueelle enemmän koko ruukkiprojektin ajan. Alussa pienyrittäjiä saatiin houkuteltua muun muassa vanhan lapiotehtaan tiloihin Billnäsissä. Mutta 1990-luvun lamavuosina yrityksiä kaatui konkursseihin.

Kunnostustyöt oli saatu alkuun valtion avustusten turvin, mutta rauhallista aikaa ehdittiin elää vain hetki. Pari vuotta Kalevi Sorsan hallituksen juhlallisen päätöksen jälkeen Ruukkiyhtiölle oli kertynyt velkaa lähes 12 miljoonaa markkaa, yli kaksi miljoonaa euroa. Velat juoksivat kovalla korolla. Pelko konkurssista oli todellinen.

Ruukkiyhtiön toimitusjohtajaksi nousseen Gretel Johanssonin mukaan pelastushankkeen suuruutta ja mittakaavaa ei osattu arvioida etukäteen.

”Olisihan se pitänyt tietää. Asuntoihin tuli kylmää vettä, viemärit eivät toimineet eikä pesumahdollisuuksia ollut. Talot olivat kyllä söpöjä, mutta pääasiassa tyhjillään.”

Kunnallistekniikan rakentamiseen upposi jatkuvasti rahaa.

”Meillä oli vain muutamia taloja, joista saatiin vuokratuloja. Mielessä pyöri koko ajan, että mistä saadaan rahat seuraavaan laskuun.”

Projekti sai uskomattomia käänteitä. Ruukkiteollisuus-yhtiö olisi jouduttu 1980-luvun lopulla asettamaan selvitystilaan. Tilanteen pelasti tulipalo: liekit tuhosivat yhden Billnäsin kylän rakennuksista, mutta vakuutuskorvausten ansiosta tilikauden tulos oli voitollinen.

 

Valtio halusi edelleen uskoa hankkeeseen. Rahaa pumpattiin Ruukkiyhtiöön vuodesta toiseen. Esimerkiksi vuonna 1989 annettiin kuusi miljoonaa markkaa lainojen korkoihin ja lyhennyksiin.

Ympäristöministeriössä päätettiin teettää konsulttiselvitys. Sen pohjalta tehtyjen toimien ansiosta kurssia saatiin käännettyä. Ruukkiteollisuus-yhtiö jaettiin kahtia, ja asuntoja alkoi hallinnoida aravarajoitusten alainen Ruukkiasunnot Oy. Siihen kuului 16 rakennusta Billnäsissä ja 16 taloa Fiskarsissa.

Matti Louekosken mukaan tämä pelasti Ruukkiyhtiön.

”Yhtiölle annettiin lupa myydä vanhoja asuintaloja ja käyttökelpoisia teollisuusrakennuksia. Sitä kautta saimme varoja toiminnan pyörittämiseen ja jäljellejääneiden rakennusten kunnostamiseen. Fiskarsin alueelle muutti käsityöläisiä, taiteilijoita ja pienyrittäjiä”, Louekoski sanoo.

Kauppaa on jälkikäteen arvosteltu. Konkurssitilassa ollut yhtiö saatiin kannattavaksi, kun velat ja vastuut siirrettiin kunnan omistamaan Ruukkiasunnot-aravayhtiöön. Samalla näiden arava-asuntojen 8,5 hehtaarin laajuiset maat myytiin kunnalle lahjanomaisesti yhdellä markalla.

 

Nykyään yli sata Fiskarsin kylän vajaasta viidestä sadasta asukkaasta saa elantonsa luovan työntekemisestä. Ruukkikylissä asuu kirjava joukko arkkitehtejä, muusikoita ja kirjailijoita.

Tänäkin vuonna Fiskarsin vanhalla veitsitehtaalla järjestettiin heinäkuun puolivälissä maankuulut Antiikkipäivät. Kuparipajan kesänäyttely Rajapinnat esittelee käsityön, taiteen ja kaupallisuuden kohtaamisia.

Taide oli merkittävässä asemassa jo silloin, kun ihmisiä alettiin houkutella alueille 1980-luvulla. Kunnostetut näyttelytilat valmistuivat tuolloin ensimmäisten joukossa. Matti Louekoskella on näkemys siitä, miten taide valjastettiin talkoisiin.

”Kesänäyttelyt tuottivat alussa tappiota noin puoli miljoonaa markkaa vuodessa. Sitten vaihdettiin tyyliä”, Louekoski muistelee.

”Siellä oli ollut kaikenlaisia modernin taiteen ja kulissitaiteen näyttelyjä, mutta eiväthän ne vetäneet yleisöä. Sinne piti saada tavallisen ihmisen ymmärtämää latomaisemaa ja järvimaisemaa öljyväreillä maalattuna.”

1990-luvulla valtion rahahanat alkoivat sulkeutua säästöjen vuoksi. Monella suunnalla oltiin kyllästyneitä siihen, että erilaisista avustuksista huolimatta näkyvät tulokset Billnäsissä ja Fiskarsissa jäivät vaatimattomiksi. Rahoille ei tullut vastinetta, kun esimerkiksi erilaisia tiloja ei saatu tuottavaan käyttöön.

Ympäristöministeriön silloinen kansliapäällikkö Lauri Tarasti on edelleen turhautunut muistellessaan kinasteluja valtion, kunnan ja yksityisten omistajien välisistä panostuksista.

”Avustuksista kiisteltiin joka ikinen vuosi valtion budjettineuvotteluissa. Vaikka hanketta oli käynnistämässä niin monta ministeriötä, rahaa tippui vain vähän”, Tarasti sanoo.

”Suurin ongelma oli se, että ei ollut olemassa mitään lopullista kustannusarviota, jonka perusteella olisi voitu sanoa, että kaiken tämän kun teette, niin hanke pysyy pystyssä. Kenelläkään ei ollut selkeää vastuuta.”

Myös ympäristöministeriön Mikko Mansikan mukaan vetovastuuta ei mielletty riittävän tärkeäksi sen jälkeen, kun Karl Lindqvist oli jäänyt pois Ruukkiyhtiöstä.

”Hankkeesta puuttui selkeä ja systemaattinen seuranta. Lisäksi valtionosuussäännökset olivat monimutkaisia eivätkä soveltuneet korjaushankkeisiin. Tahtoa oli, mutta taito puuttui. Ruukkiprojekti kaipaisi perusteellisen jälkianalyysin”, Mansikka sanoo.

Lauri Tarasti jätti kansliapäällikön tehtävät vuonna 1994. Arvioiden mukaan ruukkiprojektiin oli siinä vaiheessa upotettu yli 40 miljoonaa markkaa, lähes seitsemän miljoonaa euroa. Sen jälkeen suoraa rahoitusta ministeriöistä ei ole tullut vuosiin. Vuonna 2003 ympäristöministeriö päätti luopua alueelle myönnettyjen valtionavustusten takaisinperinnästä.

Vielä 1988 Ruukkiteollisuus-yhtiölle oli myönnetty arvostettu Europa Nostra -palkinto tunnustuksena Billnäsissä ja Fiskarsissa tehdyistä kunnostustöistä. Nyt palkintolaatta on Billnäsin voimalaitoksen seinässä muistona kukoistuksen kaudesta.

 

Kuusi kertaa päivässä VR:n punaharmaa lähijuna tuo etelän suunnasta matkustajia Karjaan asemalle, neljän kilometrin päähän Billnäsistä. Ruukkikylien idylli on runsaan tunnin matkan takana Helsingistä. Vielä 1970-luvulla matkustajajunat pysähtyivät Billnäsin ja Fiskarsin seisakkeilla.

Viime vuosina ruukkimiljööt ovat houkutelleet lapsiperheitä. Pienyritykset ovat saaneet niistä työntekijöilleen asuntoja.

Ruukkikylien elinmahdollisuuksista kertoo Billnäsissä sijaitseva Rakennusapteekki. Se myy muun muassa erilaisia kunnostukseen tarvittavia vanhoja tarvikkeita, joita tullaan hakemaan Porvoosta asti.

Alueiden lumo ei ole hävinnyt, mutta rakennukset ovat vähitellen päässeet rapistumaan.

Jo 2001 arkkitehdit Tiina Valpola ja Marja Mikkola kirjoittivat, että ”Billnäsin ruukille ei voida räätälöidä kokonaisvaltaista kehityssuunnitelmaa, koska sellaiselle ei ole toteuttajaa”.

Vuonna 2008 sopiva ehdokas saapui paikkakunnalle. Erään tuttavansa ehdotuksesta yrittäjä Olli Muurainen oli käynyt tutustumassa Billnäsin ruukin alueeseen mökkihankettaan ajatellen. Näky ei hänen mielestään ollut kummoinen.

”Se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Alue näytti lähinnä kaatopaikan ja teollisuusalueen sekoitukselta”, Muurainen, 44, kertoo.

Mutta sitten Muuraisen mieli muuttui. Hän alkoi pohtia uutta elämää Billnäsille.

”Mietin, että kansainvälinen kokous-, hotelli- ja ravintolatoiminta voisi erilaisten tapahtumien lisäksi luoda uuden käyttötarkoituksen ruukkikylälle. Tavoitteena oli viedä Billnäs seuraavalle teolliselle aikakaudelle eli palveluteollisuuteen.”

Rahasta ei ollut puutetta. Kauppatieteiden maisteri Muurainen oli saavuttanut menestystä liiketoimillaan. Omien sanojensa mukaan hänen yhtiönsä työllistävät 250 työntekijää 11 maassa.

Sitten piti enää ryhtyä sijoittamaan. Hyvä kohde oli Ruukkiyhtiöt. Pohjan kunta omisti edelleen alkuperäisen yhtiön, jota oli kuitenkin vuosien aikana tyhjennetty kyseenalaisella menestyksellä.

Esimerkiksi Fiskarsin valimo myytiin rantoineen ilman tarjouskilpailua eräälle yksityiselle ostajalle 6 000 eurolla. Pelkästään rakennuksen ulkosivun rappaukseen oli saatu valtionapua yli 180 000 euroa.

Olli Muurainen esitteli ajatuksiaan päättäjille, jotka hyväksyivät suunnitelmat. Vuonna 2008 suurin osa Ruukkiyhtiön Billnäsissä omistamista teollisista rakennuksista myytiin Muuraiselle 1,1 miljoonan euron kirjanpitohinnalla. Kunnanvaltuusto oli antanut luvan myydä rakennuksia käypään hintaan, niiden todellisella arvolla. Yhtiöön jäi velkaa 2,5 miljoonaa euroa.

Näin Billnäs oli saanut alueelle kovan luokan yrittäjän. Mutta suurin odotuksin vuonna 1984 perustettu Ruukkiyhtiö oli tyhjennetty. Yhtiö oli sitä kautta ajettu selvitystilaan. Nyt se on purettu.

 

Vuonna 2009 asetelmat ruukkikylissä muuttuivat. Kuntaliitoksessa Tammisaaren, Karjaan ja Pohjan kunnat yhtyivät Raaseporin kaupungiksi. Fiskars-yhtiö ei enää ollut valtio valtiossa.

Asukkaita vaivasi uuden kaupungin saamattomuus. Asukasyhdistysten ihmiset toivoivat arvokkaiden talojen korjaamista ja kunnollista huolenpitoa. Mutta kaupunki toimi heidän mukaansa laiskasti. Se jätti muun muassa hakematta tukia, joilla olisi voitu rahoittaa korjaustöitä.

Vuonna 2009 Raaseporin kaupunki alkoi valmistella Billnäsin ja Fiskarsin ruukkiasuntojen myyntiä. Perusteluna oli se, että kaupungilla ei ollut varoja huolehtia kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden asuntojen kunnossapidosta. Ruukkiasunnot Oy oli velkaantunut, eivätkä tulot riittäneet kaupunginjohtajan mielestä edes velkojen lyhentämiseen.

Ruukkikylien asukastoimikuntien mukaan tilanne oli toisenlainen. Heidän mukaansa asuntojen vuokratuotoilla pystyttäisiin peittämään juoksevat kulut sekä korjaukset. Kaupungin avustuksia ei siis tarvittaisi. Asukkaat tilittivät vuokria yhtiölle vuosittain noin puoli miljoonaa.

Ruukkiasuntojen asukkailla olikin ehdotus. He toivoivat, että asunnot säilytettäisiin vuokra-asuntoina. Asukkaat jättivät adresseja ja järjestivät mielenilmauksia, jotka saivat runsaasti julkisuutta. Loppuvuodesta 2009 he antoivat uudelle kaupungille ostotarjouksen yhtiön osakekannasta.

Asukkaiden tekemää kirjallista ostotarjousta ei käsitelty. Raaseporin kaupunginhallitus päätti laittaa asunnot myyntiin. Hyvä uusi omistaja oli Olli Muurainen, joka halusi laajentaa toimintaansa. Alkoi taistelu, joka on edelleen kesken. Vastakkain ovat osa alueen tulevaisuudesta huolestuneista kyläläisistä ja Muuraisen yhtiöt.

 

Kaupunki järjesti tarjouskilpailun. Muuraisen yhtiön tarjouksen kanssa kilpaili eräiden ruukkiasukkaiden ja paikallisten rakennusalan yrittäjien perustama yhtiö Hakany. Asukkaat toivoivat, että he saisivat mahdollisuuden lunastaa omat kotinsa.

Asiantuntijoiden avulla laadittiin yksityiskohtainen suunnitelma, jonka valmistelussa käytiin kaikki asunnot läpi. Kyläläiset tunsivat omien asuntojensa puutteet, mutta korjauksia ei voitu tehdä, koska he eivät omistaneet taloja.

Kesäkuussa 2012 Raaseporin kaupunginhallitus päätyi myymään Ruukkiasunnot Oy:n, jolla oli 105 asuntoa 32 rakennuksessa.

Kaupat tehtiin Olli Muuraisen Billnäsin Ruukki-yhtiön kanssa 4,1 miljoonalla eurolla. Siitä huolimatta, että asukkaiden yhtiön tarjous oli 170 000 euroa korkeampi.

Päätöstä perusteltiin sen ”kokonaistaloudellisena hyötynä”. Muuraista pidettiin omistajana, jolla on voimavaroja pitää rakennukset ja asunnot kunnossa.

Kyläläiset asettuivat vastarintaan. Kaupunginhallituksen myyntipäätöksestä jätettiin useita monimutkaisia oikaisuvaatimuksia ja aiesopimuksien kumoamisia. Niiden käsittely eri oikeusasteissa on edelleen kesken, eivätkä päätökset ole lainvoimaisia. Erään valituksen allekirjoitti 80 paikallista henkilöä.

 

Tapaus herätti valtakunnallista kiinnostusta. Asukkaat jopa laativat mielipidekirjoituksen, jossa kyseltiin muiden kuntien halua ottaa iso joukko ihmisiä veronmaksajikseen. Muun muassa Janakkala kiinnostui.

Olli Muurainen sanoo ymmärtävänsä asukkaiden vastustuksen.

”En minäkään pitäisi siitä, että jos asun kaupungin vuokra-asunnossa, niin sitten tulee helsinkiläinen yrittäjä ja kertoo ostavansa asunnot. Mutta osalle heistä tämä saattaa olla ideologinenkin kysymys.”

Muurainen on jo ehtinyt kunnostaa sata vuotta vanhasta toimistorakennuksesta hotellin ja ravintolan. Nyt hän haluaisi kymmenkertaistaa kokoluokan. Billnäsiin on suunnitteilla jättimäinen hotelli-, kongressi- ja tapahtumakeskus.

Myös tämä on herättänyt vastustusta. Toisaalta asukkaita arvostellaan siitä, että he eivät halua omille takapihoilleen epämiellyttäviksi koettuja rakennuksia.

”He eivät ehkä pidä ajatuksesta, että täällä alettaisiin järjestää kokouksia ja juhlia. Muutosvauhti on ollut heille liian suuri”, Muurainen arvelee.

Billnäsin kylän aktiivisiin asukkaisiin kuuluva Juha Toutain ei allekirjoita väitettä.

”Kyllä tänne mahtuu rakentamista, täällä on paljon hyviä tontteja. Alueella pitää olla taloudellista toimeliaisuutta, hyvää suunnittelua ja kaavoittamista”, Toutain sanoo. ”Mutta uusien rakennusten täytyy sopia vanhaan historialliseen kokonaisuuteen.”

 

Kongressikeskuksen oli tarkoitus valmistua vuoteen 2020 mennessä, mutta Muuraisen suunnitelmat ovat jäissä. Asemakaavaa ei ole saatu laadittua. Uudenmaan Ely-keskus pitää hanketta liian massiivisena ja osittain maankäyttö- ja rakennuslain vastaisena. Eniten hanketta hidastuttavat tonttikaupat.

Uutta tapahtumakeskusta ja pysäköintipaikkoja varten Muurainen tarvitsisi lisää maata. Sitä on Fiskars-yhtiöllä pelkästään Fiskarsin ruukin alueella yli 10 000 hehtaaria. Muurainen on kiinnostunut 1,6 hehtaarin maapalasta.

Jo viisi vuotta kestäneistä taivutteluista huolimatta Fiskars ei halua myydä. Pörssiyhtiö ei ole perustellut kantaansa julkisuudessa. Liiketaloudellisiin syihin on vaikea uskoa.

Fiskarsin johdolle lähettämässään sähköpostissa Muurainen totesi jo pari vuotta sitten, että ”voitte olla varmoja siitä, että en aio hylätä asiaa, johon olen investoinut vuosia ja miljoonia euroja”.

Tilanteesta kimpaantunut Muurainen ilmoittikin kesäkuussa sulkevansa hotellin ja sen ravintolan, kunnes maakiista saadaan ratkaistua. Työntekijöiden kanssa on sovittu töiden loppumisesta lokakuun lopussa. Toiminta aloitetaan uudelleen, kun edellytykset ovat olemassa. Suunnitellut investoinnit jäävät toistaiseksi tekemättä.

”Olen sijoittanut alueelle viiden vuoden aikana seitsemän miljoonaa euroa. Hankintoihin ja remontteihin on mennyt noin viisi miljoonaa. Kaksi miljoonaa euroa tappiota on syntynyt liiketoiminnasta, markkinoinnista ja kehittämisestä. Jos ajattelen tätä puhtaasti liiketoimintana, olisin lopettanut hankkeen jo moneen kertaan”, Muurainen kertoo.

”Ajattelin alussa liian sinisilmäisesti, että saisin myönteisemmän vastaanoton, kun ryhdyn yksityisellä rahalla kunnostamaan kulttuurihistoriallisesti arvokasta ruukkia ja luon työpaikkoja. Mutta näin ei tapahtunut.”

Entisellä Pohjan kunnanjohtajalla Gretel Johanssonilla on käsitys siitä, mistä erilaiset näkemykset saattavat johtua.

”Me järjestimme aikanaan asukasiltoja, joissa oli paikalla kunnan johtoa, luottamusmiehiä, virkamiehiä ja kuntalaisia. Me kerroimme millaisia asioita on suunnitteilla ja kuuntelimme mitä kylien ihmiset ajattelevat niistä. Voi olla, että uusi yrittäjä ei ole pystynyt samaan.”

Ruukkiprojekti alkoi tasan 30 vuotta sitten. Nyt se on päättynyt, ja rahaa on kulunut, mutta kylien kunnostus on yhä kesken.

Gretel Johansson miettii hetken vastausta kysymykseen, miten tässä näin kävi.

”Minulla ei ole siihen selitystä. Me emme vain saaneet sitä toimimaan. Mutta unelma toteutui siinä mielessä, että ruukkikylät ovat pysyneet hengissä.”