Eutanasiasta kerrotaan vain kauniita tarinoita – Vastustajat leimataan julmureiksi

Essee: Eutanasian laillistaminen muuttaisi käsitystämme ihmisyydestä, kirjoittaa sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa.

eutanasia
Teksti
Jaana Hallamaa
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kansalaisaloite eutanasialain säätämisestä on tulossa eduskunnan käsittelyyn.

Suomalainen keskustelu eutanasiasta on kuitenkin yksipuolista, kirjoittaa Helsingin yliopiston sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa Kanava-lehdessä. Vaihtoehtoja ei esitetä eikä esimerkiksi lääkärien vastustusta oteta vakavasti.

Hallamaan mukaan vaikuttaa siltä, että “eutanasiakeskustelu on kanava hahmottomille peloille”. “Ajatus kuolemasta, jota voi itse hallita, suitsii myös muuta ahdistusta.”

Suomen Kuvalehti julkaisee Hallamaan kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Eutanasia on yhteiskunnallisen keskustelun kestoaihe, joka palaa julkisen huo­mion kohteeksi säännöllisesti 4–5 vuoden välein.

Esko Seppäsen ja Iiro Viinasen alullepanema kansalaisaloite eutanasialain säätämisestä on toistaiseksi pisimmälle edennyt hanke muuttaa Suomen lainsäädäntöä.

Koska aloite keräsi määräajassa yli 60 000 allekirjoitusta, se on otettava eduskunnassa käsiteltäväksi.

Eutanasiasta ei voi keskustella puhumatta kuolemasta, mikä tekee aiheesta kaikille omakohtaisen. Se tuo puheeseen sävyjä, jotka puuttuvat faktoja koskevista keskusteluista.

Meneillään olevassa näkemysten vaihdossa on tarpeen kiinnittää huomiota paitsi argumentteihin, myös retoriikkaan ja taustaoletuksiin.

 

Kuolinavun toteuttamista sääteleviä ehtoja rajataan aloitteessa 11 kriteerillä.

Neljä koskee potilasta ja hänen tilaansa:

Se on lääketieteellisesti toivoton ja johtaa pian kuolemaan, ja potilaalla ”on sietämättömiä fyysisiä ja/tai psyykkisiä oireita, kipuja ja kärsimyksiä”, joita ei voida lievittää.

Potilaan täytyy kuitenkin olla ”oikeus­toimikelpoinen, täysi-ikäinen ja kognitiivisesti kompetentti”. Lisäksi hänen on esitettävä lääkärilleen toistuvasti ”vapaaehtoinen ja harkittu” pyyntö eutanasiasta, ilman painostusta.

Neljä kriteereistä koskee potilasta ja lääkäriä.

Lääkärin on täytynyt informoida potilasta tämän tilanteesta, ennusteesta ja käytettävissä olevista hoitovaihtoehdoista. Lisäksi hänen on pitänyt keskustella eutanasiapyynnöstä ja vakuuttua sen pysyvyydestä. Sekä lääkärin että potilaan on oltava yhtä mieltä siitä, ”ettei muita mielekkäitä vaihtoehtoja potilaan tilanteeseen enää ole”.

Lääkärin pitää olla varma, ettei potilas kärsi psykiatrisesta sairaudesta, joka vaikuttaisi hänen arvostelukykyynsä. Päätöstä ei voida panna depression tiliin, vaan depression hoitaminen on yksi eutanasian saamisen edellytys.

Kaksi kriteereistä koskee lääkäriä.

Hänen on pyydettävä eutanasiaa puoltavan näkemyksensä tueksi mielipide ainakin yhdeltä puolueettomalta lääkäriltä, jonka on henkilökohtaisesti arvioitava potilaan tila. Lääkärin on myös suoritettava itse potilaan kuolemaan johtava eutanasia ja oltava paikalla, kunnes tämä on kuollut.

Kansalaisaloitteen mukaan eutanasialain säätäminen edellyttää valvontaelimen perustamista. Eutanasian suorittanut lääkäri toimittaisi sille ”tarkat tiedot eutanasiapäätökseen johtaneista syistä, eutanasian toteuttamisesta sekä muista tapahtumatiedoista laissa tarkemmin määritellyllä tavalla”.

Lääkäreitä tai hoitohenkilökuntaa ei saisi velvoittaa osallistumaan eutanasian toteuttamiseen. Kieltäytyvän lääkärin olisi kuitenkin ohjattava eutanasiaa haluava jonkun siihen myönteisesti suhtautuvan kollegan luo.

Ehdotuksessa ei ole määräaikoja sille, missä ajassa eutanasiapyyntö olisi toistettava, miten nopeasti lääkärikollegaa olisi konsultoitava tai kuinka nopeasti eutanasia olisi toteutettava. Siinä ei myöskään oteta kantaa sanktioihin.

Tarkkaan ottaen yksikään valtio ei ole laillistanut eutanasiaa.

Ehdotus muistuttaa Belgian, Hollannin ja Luxemburgin lakeihin kirjattuja käytäntöjä, joihin vedotaan usein eutanasialainsäädännön malleina.

Keskustelussa sivuutetaan jostain syystä lähes poikkeuksetta se, kuinka Benelux-maiden eutanasialait säädettiin. Ne eivät perustu päätökseen sallia eutanasia, vaan lakien tavoite oli legitimoida laajalle levinnyt käytäntö ja luoda sitä valvova järjestelmä.

Belgiassa ja Hollannissa perusterveydenhoito toimii perhelääkärijärjestelmän varassa, ja potilaita hoidetaan paljon kotona, missä monet myös kuolevat.

Jo ennen 1970-lukua osa lääkäreistä omaksui elämän loppuvaiheen hoitovalikoimaan kuolettavan ruiskeen antamisen potilaan pyynnöstä. Käytäntö oli jo vakiintunut, kun hollantilainen lääkäri Gertruida Postma antoi itsensä 1971 ilmi oikeusviranomaisille saadakseen ennakkopäätöksen toiminnan lainmukaisuudesta.

Oikeuden mukaan Postma oli syyllistynyt potilaan surmaamiseen, mutta se jätti hänet tuomitsematta rangaistukseen. Oikeuskäytäntö vakiintui 1980-luvulla vastaavien oikeustapausten myötä.

Hollannin ja Belgian 2000-luvun alussa säädetyt eutanasialait vastaavat Postma-tapauksessa annettua päätöstä. Potilaan kuoleman tietoinen aiheuttaminen on surmana rikos, mutta tekijää ei tuomita, jos lakiin kirjatut edellytykset täyttyvät.

Tarkkaan ottaen yksikään valtio ei ole laillistanut eutanasiaa eikä tehnyt luvalliseksi kuolemansairaiden ja kärsivien ihmisten surmaamista edes näiden omasta pyynnöstä.

Sen sijaan eutanasian toteuttamisesta on tullut joissakin maissa rikos, josta ei anneta rangaistusta.

 

Suuren yleisön kannalta muotoilut voivat tuntua saivartelulta, ja yleisesti puhutaankin vain eutanasian laillistamisesta. Juridisesti ja perustavien ihmisoikeuksien kannalta sanamuodoilla ja muotoseikoilla on kuitenkin suuri merkitys.

Länsimaiseen ihmisoikeustradi­tioon kuuluu, ettei ihmisoikeuksien toteutumista kytketä siihen, vetoaako ihminen niihin.

Perusoikeuksien vastaiset sopimukset ovat laittomia, vaikka ne olisi solmittu ihmisen omalla suostumuksella, eikä perusoikeuksista voi luopua edes omasta tahdostaan.

Ajatus ei ole itsestäänselvyys vaan vuosisatoja kestäneen yhteiskunnallisen ja moraalisen kamppailun tulos.

Benelux-maiden ratkaisut osoittavat, että eutanasian laillistaminen – jos laillistamisesta edes voidaan puhua – ei ole yksinkertainen asia.

Länsimainen oikeusvaltio ei voi luopua yhdestä keskeisimmästä ihmisoikeusperiaatteesta, hengen suojaamisesta, edes silloin kun kuolemansairas pyytää saada kuolla.

Edes etuanasian puolustajat eivät ole puuhaamassa Suomeen Sveitsin mallia.

Sekä Hollanti että Belgia ovat muuttaneet eutanasian suorittamista koskevaa lakia sen säätämisen jälkeen lieventämällä ehtoja, joiden nojalla potilaan surmaaminen ei ole rangaistava teko.

Myös käytännöt ovat muuttuneet: eutanasian toteuttamisen ensisijaisena vaihtoehtona pidetään Hollannissa nyt sitä, että potilas itse juo kuolettavan liuoksen.

Lääkärin suorittamaa eutanasiaa parempana pidetään potilaan tekemää itsemurhaa, jonka lääkäri mahdollistaa tarjoamalla siihen välineet. Lääkärin tehtäväksi jää varmistaa kuolema ja antaa kuolettava injektio, jos potilas esimerkiksi oksentaa aineen ennen kuin se ehtii vaikuttaa.

Sveitsissä on päädytty perusteiltaan toisenlaiseen ratkaisuun. Sen pohjana on 1942 säädetty laki, joka kriminalisoi itsemurhassa avustamisen, jos avustaja hyötyy kuolemasta.

Lakia on luettu niin, ettei itsemurhassa avustaminen ole rikos, jos auttaja toimii pyyteettömästi.

Kansalaisjärjestö Dignitas alkoi tähän laintulkintaan nojaten tarjota 1990-luvun lopussa palveluja kuolemansairaille, jotka haluavat tehdä itsemurhan. Sittemmin myös muut ovat ryhtyneet järjestämään vastaavaa apua.

Toimintaa pyörittävät kuolinapujärjestöjen vapaaehtoiset maallikot. Lääkäriä ei tarvita muuhun kuin kirjoittamaan pentobarbitaali-resepti. Ainetta käytetään yleensä rauhoittavana lääkkeenä esimerkiksi ennen anestesiaa, mutta suuri annos tappaa.

On potilaan asia, kuinka hän käyttää ostamaansa lääkeainetta. Itsemurhaklinikan vapaaehtoiset auttavat potilasta nauttimaan aineen. Toisin kuin Benelux-maissa, joissa eutanasialait koskevat vain oman maan terveydenhuollon asiakkaita, sveitsiläiset järjestöt palvelevat myös ulkomaalaisia.

 

Suomessa eutanasiakeskustelu on juuttunut vaatimaan Benelux-maiden mallin toteuttamista meillä.

Se, että Benelux-maissa on päädytty yhdistämään eutanasia lääkäreihin, perustuu näitä maita koskeviin satunnaisuuksiin – perhelääkärijärjestelmään ja lääkärien omaksumaan käytäntöön, joka on sittemmin kirjattu laiksi.

Itsemurhassa avustaminen ei ole – toisin kuin monissa muissa maissa – Suomessa laitonta.

Siksi on outoa, että edes eutanasian puolestapuhujat eivät ole ryhtyneet puuhaamaan Sveitsin mallin mukaista käytäntöä Suomeen eikä oikeuslaitoksen arvioitavaksi ole tullut tapausta toisen ihmisen kuoleman edistämisestä itsemurhan avustajana.

Kansalaisaloitteen ehdotus eutanasian järjestämisestä lääkärivetoisesti voi kieliä siitä, ettei toisen ihmisen kuoleman aiheuttaminen edes tämän omasta pyynnöstä ole yksinkertainen asia.

Helpointa olisi, jos yhteiskunta velvoittaisi jonkun huolehtimaan siitä.

Kukaan ei kerro huonosta eutanasiasta tai kokemastaan painostuksesta.

Monia eutanasian puolustajia motivoi läheisen ihmisen kuolemaa edeltäneen kärsimyksen seuraaminen tai huoli omasta kohtalosta vaikean sairauden loppuvaiheessa. Oman kannan tueksi esitetään koskettava kertomus.

Tämä on tyypillistä myös muulle eutanasiakeskustelulle: Yleisradio on lähettänyt useita Hollannin ja Belgian eutanasiakäytännöistä kertovia henkilödokumentteja, ja nettikeskustelija voi myönteisen kantansa tueksi kehottaa katsomaan tositapahtumiin pohjautuvan elokuvan Meri sisälläni.

Yksittäistapauksiin vetoaminen on keskeinen osa perusteluja: eutanasia esitetään ainoana tai parhaana ratkaisuna kuvatun tapauksen edustamaan sietämättömään tilanteeseen.

Ne jotka asettuvat vastustamaan eutanasiaa leimautuvat julmureiksi, joilla ei ole sydäntä toisten kärsimykselle.

Eutanasiaan epäillen tai kielteisesti suhtautuvat tarkastelevat kysymystä yleisestä näkökulmasta tai tukeutumalla moraalinormeihin: vastakkain näyttävät olevan myötätuntoinen inhimillisyys ja jäykkä periaatteellisuus.

Eutanasiakeskustelussa esitetään vain yhdenlaisia kertomuksia. Kukaan ei ole tiettävästi ilmaantunut raportoimaan huonosta eutana­siasta, kokemastaan painostuksesta eikä siitä, kuinka omainen on tapettu vastoin tämän tahtoa.

Kuolemantuomion epäonnistuminen yhdysvaltalaisessa vankilassa niin, että tuomittu ei kuolekaan tai kuolemaa edeltää tuskallinen kituminen, nostattaa uutisotsikoita, mutta eutanasian toteuttaminen näyttää olevan aina ongelmatonta.

Kaikki toimivat pyyteettömästi ja ammattitaitoisesti, eutanasiaa ei milloinkaan käytetä väärin, ja kaikki sujuu mallikkaasti niin, että saavutetaan tavoiteltu hyvä kuolema.

Myös eutanasia on inhimillistä toimintaa ja siksi altis vääristymille. Toisenlaisten esimerkkien puuttuminen ei välttämättä johdu siitä, ettei väärinkäytöksiä ole, vaan asian luonteesta.

Ne, joiden eutanasia ei ole toteutunut ihanteellisella tavalla, ovat olleet liian heikkoja ja sairaita osallistuakseen keskusteluun tai kuolleet.

Eutanasian kannattajilla näyttää olevan puolellaan ihmisten kärsimystä kuvaavista kertomuksista kumpuavaa, voimakkaasti tunteisiin vetoavaa voimaa.

Kun yksittäistapaus yhdistetään individualistiseen ihmisoikeustulkintaan, eutanasian saamista aletaan pitää yksilön oikeutena, jonka toteutuminen valtion on järjestettävä.

Näin muotoillun oikeuden tueksi esitetty keskeinen argumentti on, ettei kenenkään ole pakko käyttää sitä. Niiden, jotka eivät ole halukkaita turvautumaan puheena olevaan oikeuteen, ei kuitenkaan pitäisi saada estää muita saamasta itselleen tuota oikeutta.

Kansalaisaloite sivuuttaa lääkärien vastustuksen.

Merkittävin eutanasialainsäädäntöä vastustava ryhmä ovat lääkärit. Monet heistä vetoavat siihen, että ongelmat, joiden ratkaisemiseksi eutanasiaa vaaditaan, voidaan ratkaista parantamalla kivunlievitystä ja muuta hoitoa.

Terveydenhuollon tehtäväksi annettu eutanasia merkitsisi sitä, että elämän palvelukseen koulutettujen lääkärien olisi omaksuttava työnkuvaansa potilaan surmaaminen, mikä on ristiriidassa profession perustehtävän kanssa.

Puheenvuoroissa on myös toistuvasti tuotu esiin, ettei surmaamiseen tarvita lääkärin koulutusta, minkä vuoksi toimenpide pitäisi antaa muiden tehtäväksi, jos eutanasialaki halutaan säätää.

Lääkärien vastustukseen suhtaudutaan ainakin kolmella tavalla.

Kansalaisaloitteessa se sivuutetaan. Oletuksena näyttää olevan, että lääkärikunnassa on tarpeeksi sellaisia, jotka olisivat valmiit suorittamaan eutanasian.

Toiset luottavat siihen, että ajan myötä lääkärien asenteet muuttuvat, etenkin kun koulutuksessa voitaisiin korostaa kuolinavun olevan osa potilaan auttamista.

Kolmas tapa kuitata lääkärien vastustus on pitää sitä merkityksettömänä: lääkäreillä ei pitäisi olla sananvaltaa asiaan, koska jokaisella ihmisellä on oikeus päättää elämästään.

Suhtautuminen lääkärien vastustukseen heijastelee professioammattien arvostuksen yleistä heikentymistä. Perinteisesti niiden edustajia on pidetty yhteiskunnan ja sen jäsenten hyvinvoinnin kannalta merkittävän tieto- ja osaamisvarannon haltijoina ja vaativaa ammattitaitoa edellyttävien tehtävien hoitajina.

Koska kansalaisten koulutustaso on entistä parempi ja heidän tiedonsaantimahdollisuutensa ovat kohentuneet merkittävästi, eri professioiden edustajilla ei ole enää hallussaan edes oman alansa tietomonopolia.

Toiminnan tehostamis- ja kontrollointipyrkimykset ovat johtaneet siihen, että asiantuntijoiden työtä on ruvettu manageroimaan tavalla, joka on kaventanut professioiden autonomiaa.

Kolmas lääkärien professionaalista asemaa horjuttava seikka on markkinata­lousajattelun leviäminen myös terveydenhuoltoon. Ihmiset eivät ole potilaita vaan kuluttajia ja asiakkaita, ja terveydenhuollolta edellytetään heidän toiveidensa ja mieltymystensä ottamista huomioon yhä paremmin.

Eduskunta puuttuisi profession autonomiaan tavalla, joka on eettisesti ongelmallinen.

Lääkärin professionaalisen aseman heikentyminen näkyy myös eutanasiakeskustelussa. Tiedollisiin argumentteihin perustuvat puheenvuorot voidaan sivuuttaa vain yhtenä näkökulmana.

Lääkärit ovat yksittäinen asiantuntijaryhmä, jonka näkemyksille ei tarvitse antaa sen enempää arvoa kuin minkä tahansa työntekijäryhmän vastalauseille suhteessa työnantajan määräämiin uusiin tehtäviin.

Lääkärien olisi luovuttava omaa arvoaan korostavasta professionäkökulmasta ja omaksuttava toimintaansa asiakaspalvelunäkökulma.

Eutanasiakeskustelussa lääkärit leimataan tämän tästä julmureiksi tai kansalaisten itsemääräämisoikeutta rajoittaviksi, vanhakantaisiksi oman edun varjelijoiksi.

Keskustelussa sivuutetaan lääkäriprofession ydin.

Professioammattien luonteeseen kuuluu, että ammattikunta edustaa kokonaisuutena ja jäsentensä kautta omaa toimintaansa koskevaa etiikkaa ja varjelee samalla työnsä korkealaatuisuuden takaavia ja toiminnan integriteettiä suojelevia yhteiskunnallisia ja yleisinhimillisiä arvoja.

Profession asiantuntijatiedoista ja -taidoista koostuvaa osaamista ei voi erottaa tästä eettisestä ytimestä, koska ratkaisut, jotka heijastavat ammattikunnan moraalista integriteettiä, ovat yhteydessä korkeaan asiantuntemukseen perustuvaan tietämykseen.

Lääkäriprofession eettinen integriteetti toteutuu sekä koko profession että yksittäisen lääkärin toiminnassa.

Profession tasolla se näkyy erityisesti silloin, kun professio puolustaa keskeisiä arvojaan yhteiskunnan ja erilaisten eturyhmien intressipyrkimyksiä vastaan.

Eettisesti korkeatasoinen professio on yhteiskunnallinen muutosvoima ja hyvin toimivan kansalaisyhteiskunnan kriittinen ääni.

Moraaliresurssejaan suojeleva yhteiskunta ei heikennä päivänpolitiikasta riippumattomien arvoinstituutioiden toimintamahdollisuuksia vaan vahvistaa niitä.

Yksilötasolla lääkärin moraalinen integriteetti ilmenee käytännön työssä toteutuvassa kliinisessä autonomiassa, joka suojaa myös potilaan oikeuksia. Lääkäri tekee hoitoa koskevat ratkaisut asiantuntemuksensa varassa ja on vastuussa niistä.

Kliininen autonomia ei kuitenkaan ole yksittäisen lääkärin mielivaltaista toimintavapautta vaan koko profession asiantuntemuksen ilmentymä.

Säätämällä eutanasiaa koskevan lain kansalaisaloitteessa esitetyssä muodossa eduskunta puuttuisi yhteiskunnan kannalta keskeisimpiin kuuluvan profession autonomiaan tavalla, joka on eettisesti ongelmallinen.

 

Kansalaisaloitteessa ehdotetaan, että lääkäri voisi kieltäytyä toteuttamasta potilaan pyytämää eutanasiaa. Tarkoitus lienee kunnioittaa yksittäisen lääkärin omantunnonvapautta.

Säädös, jonka mukaan terveydenhuollon ammattihenkilö voisi kieltäytyä toimenpiteestä, jota potilas voi lain mukaan pitää oikeutenaan, on kuitenkin vastoin suomalaisessa terveydenhuollossa omaksuttuja keskeisiä periaatteita.

Laki ei anna lääkäreille eikä muulle terveydenhuollon ammattihenkilöstölle oikeutta valita itse työtehtäviä vakaumuksensa perusteella.

Suomessa raskaudenkeskeytyksen voi saada lakiin kirjatulla perusteella asuinpaikasta riippumatta.

Eduskunta hylkäsi hiljattain edustaja Sari Tanuksen (kd) ajaman lakimuutoksen, jonka nojalla myös suomalaisille terveydenhuollon ammattilaisille olisi taattu oikeus valita työnsä vakaumukseen vetoamalla.

Kansalaisaloite on ristiriidassa paitsi eduskunnan tuoreen päätöksen kanssa, myös Suomessa omaksutun sosiaalisen yhteisvastuullisuuden periaatteen kanssa.

Eutanasialaki määrittelisi, millainen elämä on elämisen arvoista.

Myös vammaisjärjestöt vastustavat eutanasialakia. Laki edellyttää vääjäämättä sen määrittelemistä, milloin elämä ei ole elämisen arvoista. Jos kuoleman aiheuttamiseen tarvitaan asiantuntijan apua, arvoton elämä on määriteltävä terveydellisin kriteerein.

Säätäessään eutanasialain yhteiskunta ei suinkaan – niin kuin monet lakia ajavat näyttävät ajattelevan – luovuta yksilölle tämän omaa kuolemaa koskevaa päätösvaltaa, vaan muotoilee kriteerit, joiden nojalla elämän elämisenarvoisuutta punnitaan.

Vammaisjärjestöjä rauhoitellaan individualistisella argumentilla: eutanasia ei ota kantaa elämän arvoon, vaan toimenpide perustuisi ihmisen omaan tahdonilmaukseen.

Keskustelun yksilön päätösvaltaa korostavassa pohjavireessä on jotain samaa kuin toisessa ajankohtaisessa debatissa, joka koskee alkoholilain muuttamista.

Sääntelyn vapauttamista kannattavat vetoavat yksilön valinnanvapauteen ja siihen, ettei alkoholin saatavuuden lisääminen pakota ketään nauttimaan sitä. Liikakäytön ajatellaan perustuvan ihmisen omaan valintaan.

Asiantuntijoiden esittämä tilastoaineisto alkoholin saatavuuden ja alkoholihaittojen välisestä yhteydestä ei tunnu vakuuttavan säätelyn purkamista kannattavia. On kuin heidän käsityksensä inhimillisen toiminnan lähtökohdista ja luonteesta ei sisältäisi lainkaan yhteisöllisiä tekijöitä.

Sosiaalipsykologia on jo kauan sitten osoittanut, että myös kaikkein yksilöllisimmiksi mieltämämme päätökset muotoutuvat vuorovaikutuksessa yhteisöihin, joiden jäseniä olemme.

Sosiaaliset ehdot – kuten vuosikausia jatkunut puhe vanhusväestön ja vajaakykyisten kansantaloudelle aiheuttamista kestämättömistä kustannuksista – vaikuttavat siihen, kuinka ”vapaaehtoisen ja harkitun” pyynnön eutanasiasta voi tehdä ”kenenkään painostamatta”.

 

Kansalaisaloitteen mukaan eutanasiaan oikeut­tavat kriteerit täyttäisi vuosittain 100–200 ihmistä. Luku on pieni, kun se rinnastetaan kuvauksiin eutanasialain kiireellisestä tarpeesta.

Haastatteluista välittyy käsitys, että useimmat kuvittelevat eutanasialain säätämisen takaavan avustetun kuoleman kaikille sitä haluaville. Kriteerien asettaminen voi olla loukkaavaa myös niiden kannalta, joiden kokemaa kärsimystä ei arvioida riittävän syväksi eutanasian mahdollistamiseksi.

Tilastojen mukaan Hollannissa hylätään kolmasosa eutanasia-anomuksista. Siellä ongelmaa on yritetty ratkaista lieventämällä jatkuvasti eutanasian ehtoja.

Väestömäärään suhteutettuna Hollannin vuosittaiset eutanasialuvut ylittävät noin kymmenkertaisesti suomalaisessa kansalaisaloitteessa esitetyn arvion, joskaan määrän ei ole arvioitu kasvaneen kovin paljon lain säätämisen jälkeen.

Jos kansalaisaloitteen mukainen laki säädettäisiin ja aloitteessa esitetty arvio lain soveltamisalasta toteutuisi, laki koskisi vuosittain hyvin pientä ihmisryhmää. Todennäköisesti kaikki eivät edes turvautuisi mahdollisuuteen.

Luvut eivät ole missään suhteessa siihen, että aloitteen allekirjoitti yli 60 000 ihmistä. Samastuvatko allekirjoittajat voimakkaasti kuolevien kärsimykseen, vai eivätkö he hahmota todennäköisyyksiä?

Epäsuhta kertonee pikemminkin siitä, että eutanasiakeskustelu on kanava hahmottomille peloille. Ajatus kuolemasta, jota voi itse hallita, suitsii myös muuta ahdistusta.

Eutanasiakansalaisaloite edustaa tapaa mieltää ihmisten tärkeät toiveet tai tarpeet yksilön oikeuksiksi. Viime vuosikymmeninä on vahvistunut käsitys, että näin määritellyt oikeudet voidaan turvata parhaiten säätämällä niitä koskeva laki.

Laki on kuitenkin paitsi jämerä, myös jäykkä instrumentti. Monia yhteiskunnallisesti ja kansalaisten kannalta merkittäviä asioita ei voida ratkaista tyydyttävästi erityislainsäädännöllä.

Hankkeen ajajat tavoittelevat toivomiaan myönteisiä vaikutuksia. Varsinkaan polarisoituneessa keskustelussa ei ole helppo kiihkottomasti punnita ehdotuksen ei-intentoituja haittoja. Valvonnan ajatellaan torjuvan uhat.

Ei ole pohdittu sitä, miten eutanasialaki muokkaisi käsitystämme ihmisyydestä ja yhteiskunnasta.

Eutanasian mahdollisuus värittäisi vääjäämättä kaikkea keskustelua kuolemasta ja kärsimyksestä. Voisimme ruveta uskottelemaan, että jokaista uhkaavaan kauhistuttavaan menetykseen – kykyjen katoamiseen, avuttomuuteen ja riippuvuuteen – on olemassa ratkaisu.

 

Kirjoittaja Jaana Hallamaa on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan sosiaalietiikan professori. Artikkeli on ensi kerran julkaistu Kanavassa 2/2017.

 

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.