Hauraan tiedon aika
Pandemia lisäsi yksinkertaisten, helppojen ja väärien selitysten kysyntää. Oikea tieto jäi jalkoihin.
”Kamala vuosi, en malta odottaa, että se loppuu”, sanoi eräs ystäväni lokakuussa. Hän ei ole harmistuksineen yksin. Vuoteen 2020 mahtuu kosolti murhetta.
Jo ensimmäiset viikot olivat synkkiä, kun Australian jättimäiset maastopalot tuhosivat luontoa ja eläimiä. Kevään korvilla iski korona ja täytti teho-osastot ja ruumishuoneet. Nyt elämme viruksen toista aaltoa.
Kuka tällaista vuotta ikävöisi?
Voisin kuitenkin lyödä vetoa, että 2020 jää elämään kollektiiviseen muistiimme niin kuin muutkin vuosiluvut, jotka liitämme erilaisiin vitsauksiin ja koettelemuksiin.
Koska olemme ihmisiä, tarinoita kertovia otuksia, muutamme vuoden 2020 kertomukseksi pandemiasta ja samalla typistämme kokemusten moninaisuuden yhden otsakkeen alle.
Avopuolisoni ei sairastunut koronaan mutta loukkasi jalkansa kaaduttuaan koiralenkillä. Jalkaan tuli veritulppa, jota lääkärit eivät huomanneet heti. Siinä olisi voinut käydä pahasti. Minulle ja avopuolisolleni 2020 edustaa pikemminkin veritulpan kuin koronan vuotta.
Essee: Työelämän sankarihahmo on kuin self help -oppaiden oletuslukija – hän innostuu eikä näe ympärillään ongelmia vaan haasteita
Essee: ”Se, että yhden lapsen kiusaaminen, kouluväkivalta, on valtakunnallinen uutinen, on hyvä uutinen”
Essee: Juhannustanssit-tyylisiä kirjasotia ei enää ole, sillä kirja ei pysty provosoimaan yleisöä, joka ei lue
