Toivotaan parasta

Yhä useampi lapsi syntyy hedelmöityshoidon tuloksena. Varallisuus ja koulutus vaikuttavat siihen, kenestä tulee vanhempi.

Essee 02.12.2021 18:00
Teksti Vaula Helin kuvitus Anniina Lius

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

”Hoitoja ei kannata jatkaa omilla soluilla”, totesi lääkäri minulle ja puolisolleni viimeisen koeputkihedelmöityshoitomme jälkeen.

Jokainen koeputkihedelmöityshoito on monivaiheinen prosessi. Ensin munasarjoja stimuloidaan hormonipistoksin. Sen jälkeen munasolujen kehittymistä seurataan ultraäänitutkimuksin parin viikon ajan, ja sopivassa vaiheessa munarakkulat punktoidaan lapsettomuusklinikan toimenpidehuoneessa.

Jos on kyseessä heteropari, mies tekee osuutensa ja masturboi purkkiin munasolun keräyspäivän aamuna. Laboratoriossa tarkkaa käsityötä tekevät solubiologit ja bioanalyytikot järjestävät siittiöiden ja munasolujen kohtaamisen petrimaljalla.

He siirtävät elävät solut inkubaattoriin, laitteeseen, jonka olosuhteet jäljittelevät mahdollisimman hyvin ihmiskehoa. Sitten vain toivotaan parasta, siis sitä, että mahdollisimman moni munasolu hedelmöittyy ja että alkionkehitys käynnistyy normaalisti, jotta alkio voidaan siirtää lasta toivovan naisen kohtuun.

Kaiken tämän tulos viimeisen hoitomme kohdalla oli: ei yhtään siirtokelpoista alkiota.

 

Syntyvyys on viime vuosina laskenut rajusti Suomessa. Se johtuu ennen kaikkea siitä, että esikoislapsia syntyy vähemmän kuin ennen. Vanhemmaksi tullaan paitsi iäkkäämpänä kuin aiemmin myös iäkkäämpänä kuin toivotaan.

Väestöntutkimuslaitoksen johtaja Anna Rotkirch kuvailee valtioneuvostolle kirjoittamassaan Väestöpoliittisessa selvityksessä, että suomalaisten lapsilukua koskevan toiveen ja toteuman välillä on kuilu.

Nollatoiveen omaavilla – joita Suomessa on noin 12 prosenttia lisääntymisikäisestä väestöstä – on helpompaa: he eivät joudu kohtaamaan vastaavia pettymyksiä kuin ne, joilla toive edes yhdestä lapsesta ei koskaan toteudu.

Jos väestön syntyvyyttä kuvaava mittari, naisen kokonaishedelmällisyys, pysyttelee Suomessa nykyisellä tasollaan (1,44), joka neljäs toivottu lapsi jää syntymättä.

Rotkirch arvioi, että toteutunut lapsiluku tulee olemaan nyt hedelmällisen väestönosan keskuudessa lopulta hieman suurempi. Ehkä vuonna 2040 joka kuudes toivottu lapsi jäisi syntymättä.

Kun yhä useampi lykkää lapsen saamista vanhemmalle iälle tai epäröi nuorena ja katuu nelikymppisenä, lääketieteellisen avun tarve lisääntymisessä kasvaa. Sillä vaikka lapsen saamisen vaikeuksiin on monia syitä, liittyvät hedelmällisyyden ongelmat usein juuri naisen ikään.

Hallituksen uusissa väestöpoliittisissa linjauksissa korostetaan, että yhteiskunnan pitäisi paremmin tukea jokaista ihmistä saavuttamaan toivottu lapsilukunsa. Mitä tämä kaunis kirjaus voisi konkreettisesti tarkoittaa?

 

Ensimmäinen koeputkihedelmöityshoidolla alkunsa saanut lapsi syntyi Helsingissä vuonna 1984. Sen jälkeen tuli lapsen syntymään johtaneita onnistumisia Turussa, Oulussa, Kuopiossa ja Tampereella.

Nykyisin noin viisi prosenttia kaikista vauvoista – vuonna 2019 hieman vajaa 2 500 – syntyy lisääntymislääketieteen ansiosta. Yhteensä petrimaljalla alkunsa saaneita kansalaisia on Suomessa suunnilleen saman verran kuin Kokkolassa asukkaita, lähes 50 000.

Suomessa aloitetaan noin 9 500 koeputkihedelmöityshoitoa vuodessa, ja hoitojen kokonaismäärä on viime vuosikymmenen kuluessa vähitellen kasvanut. Myös hoidettavien naisten ikä on noussut.

Julkisessa terveydenhuollossa lapsettomuutta ei hoideta, kun nainen on täyttänyt 40. Vuonna 2019 liki viidesosa omilla sukusoluilla hoidettavista naisista oli 40 vuotta täyttäneitä ja hankki siis hoitonsa yksityisiltä klinikoilta. Tällöin yhteiskunnan tuki rajoittuu Kela-korvauksiin.

Juuri nyt itselliset naiset ja naisparit kasvattavat lapsettomuushoitoihin hakeutuvien määrää. Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirissä lapsettomuushoidot avattiin näille asiakasryhmille vuonna 2019. Viimeisimpänä lahjasoluhoidot saatiin käyntiin Kuopion yliopistollisessa sairaalassa tämän vuoden tammikuussa.

Hus-alueella noin 15 prosenttia kaikista hyväksytyistä lähetteistä koskee tällä hetkellä lahjasoluhoitoja. Niissä siis joko munasolu, siittiöt tai molemmat saadaan lahjoituksena. Odotusajat ovat lahjasoluhoitojen kysynnän kasvun johdosta kaikille hoitoihin hakeutuville pitkiä.

Jopa niin pitkiä, että ehtiäkseen saada yhden julkisin varoin tuetun koeputkihedelmöityshoidon, täytyisi hoitopäätös tehdä erikoissairaanhoidossa mieluusti viimeistään 39,5-vuotiaana, lahjasoluhoitoihin hakeutuessa jo vuotta aiemmin.

 

Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorin Heikki Hiilamon mielestä on hyvä asia, jos lapsettomuushoitojen kysyntä lisääntyy: se kertoo siitä, että ihmiset haluavat saada lapsia.

Hiilamon mukaan peruslähtökohdan pitäisi olla se, että ihmisten halua tulla vanhemmiksi ja kasvattaa lapsia tuettaisiin mahdollisimman avoimesti ja tehokkaasti. Lapsettomuushoidot pitäisi nähdä osana perheystävällistä ja lapsimyönteistä yhteiskuntaa, eikä lisääntymiseen liittyvänä lääketieteellisenä kuriositeettina.

Rahan puute on ehkä merkittävin syy lapsettomuushoitoja ilman jäämiseen tai niiden keskeyttämiseen, Hiilamo kirjoittaa vastikään julkaistussa kirjassaan Syntymättömät lapset (Into Kustannus).

Hän on huolissaan kehityksestä, jossa varakkaammat lapsettomuudesta kärsivät voivat ostaa yksityiseltä klinikalta parempia palveluita. Lapsettomuushoidot maksavat myös julkisella puolella: yhden hoitokierron hinnaksi tulee poliklinikka- ja lääkekuluineen yleensä hieman alle tuhat euroa. Koeputkihedelmöityshoitojen määrä on julkisessa terveydenhuollossa rajattu kolmeen.

Kun THL:n tutkimuspäällikkö Reija Klemetti selvitti 2007 julkaistua väitöskirjaansa varten lapsettomuushoitoihin liittyviä tilastoja, hän huomasi, että yhteiskunnan resursseja käytettiin eniten 30–39-vuotiaiden, korkeammassa sosioekonomisessa asemassa olevien naisten lapsettomuuden hoitamiseen.

Tuoreempaa tietoa asiasta ei ole saatavilla, mutta joka tapauksessa minun kaltaiseni, korkeasti koulutetut naiset ovat tälläkin hetkellä parhaimmassa asemassa lapsitoiveen toteutumisen suhteen.

Reija Klemetin mukaan korkeammin koulutetut hakeutuvat useammin lapsettomuushoitoihin ja saavat apua. Heillä on usein turvallisempi taloudellinen tilanne, mutta lisäksi tiedonhankinta ja keskustelut lääkärin kanssa ovat heille kenties vaivattomampia.

Toisaalta matalasti koulutettujen miesten lapsitoive on kaikista yleisimmin nolla ja myös korkeasti koulutettujen miesten toivottu lapsettomuus on yleistynyt.

Vyyhti on monimutkainen, ja tulevaisuuden ennustaminen nyt käytössä olevien tietojen pohjalta on mahdotonta. Ihanteetkin voivat muuttua, Anna Rotkirch muistuttaa.

Vähemmän koulutetuilla tahatonta lapsettomuutta on silti enemmän ja niin myös hedelmällisyyden ongelmiin liittyviä elämäntapatekijöitä, kuten ylipainoa ja tupakointia. On myös puutteita hedelmällisyyteen liittyvissä perustiedoissa.

Heikommassa sosioekonomisessa asemassa olevilla lapsitoiveiden täyttyminen voi helposti muuttua entistä vaikeammaksi, jos lapsenhankinnan lykkääminen jatkuu.

 

Lääkärimme langettamassa tuomiossa ei sinänsä ollut mitään erikoista.

Minulla oli ikää jo 42 vuotta.

Suurin osa kaikista lapsettomuushoidoista on tuloksettomia. Vain reilu viidesosa hoidoista johtaa lapsen syntymään.

38-vuotiaiden naisten munasoluista alkunsa saaneista alkioista normaaleja on noin puolet, 42-vuotiailla vain yksi neljästä. Poikkeavistakin alkioista voi alkaa raskauksia, mutta ne johtavat usein keskenmenoon.

Tuloksettomista hoidoista syntyy myös muita kuin rahallisia kustannuksia. Alkionsiirto on toimenpide, joka viimeistään sysää lasta toivovan ihmisen raskaalle toivon ja pettymyksen vuoristoradalle. Sille on tuskin kukaan laskenut hintalappua.

Lisääntymislääketieteen saralla laboratorioteknologia, tutkimukset ja hoitokeinot kehittyvät tiedon kumuloitumisen myötä. Hoidoissa onnistumisen todennäköisyys on pysytellyt kuitenkin samalla tasolla jo pitkään.

Olisiko olemassa keinoja, joiden avulla koeputkihedelmöityshoidon tuloksia voitaisiin parantaa?

 

Alkioiden kromosomitutkimuksen voi Suomessa ostaa yksityisellä klinikalla osana koeputkihedelmöityshoitoa. Viimeisen hoitomme yhteydessä mekin olimme päättäneet tehdä niin. Aiemmista hoidoista oli jäänyt käteen vain tyhjiä arpoja: tuloksettomia alkionsiirtoja, vaikea keskenmeno sekä kromosomaalisesti poikkeavan raskauden keskeytys.

Kromosomitutkimukselle on kasvavaa kysyntää.

Tutkimuksen tarkoituksena ei ole löytää superyksilöitä, eikä sellainen olisi mahdollistakaan. Tarkoitus on karsia joukosta alkiot, jotka eivät koskaan voi johtaa raskauden onnistumiseen ja lapsen syntymään.

Todennäköisyyksiä parantaa myös kohdun limakalvonäyte, jota tutkimalla saadaan tieto parhaasta mahdollisesta alkionsiirtoajasta. Tämäkin tutkimus on saatavilla vain yksityisillä klinikoilla.

Tutkimuksen merkitys korostuu, kun alkiot tutkitaan geneettisesti. Jos potilaalta saadaan hyvä määrä munasoluja mutta vain yksi tai kaksi geneettisesti normaalia alkiota, ovat alkiot niin arvokkaita, etteivät ne saa joutua kohtuun väärään aikaan.

Voitaisiinko näiden tutkimusten avulla parantaa koeputkihedelmöityshoitojen tuloksia myös julkisella puolella?

Ei toistaiseksi, koska luotettava näyttö hyödyistä puuttuu, sanoo Husin lisääntymislääketieteen yksikön osastonylilääkäri Hanna Savolainen-Peltonen.

Ammattilaisten kesken alkioiden kromosomien ja kohdun limakalvonäytteen tutkimuksista puhutaan koeputkihedelmöityksen add-onseina, lisäosina. Lisäosia on muitakin, ja niiden hyödystä käydään tällä hetkellä laajaa ja kiivasta kansainvälistä keskustelua.

Viimeisen hoitomme yhteydessä halusimme teettää myös optimaalista alkionsiirtoaikaa kartoittavan tutkimuksen. Alkioiden kromosomitutkimuksen tuloksen vuoksi sitä ei lopulta tehty. Alkioidemme kromosomit olivat niin pahasti vinksallaan, ettei niiden siirtäminen kohtuun olisi käynnistänyt raskautta.

Tutkimuksen tulos oli tyly, mutta se vapautti meidät alkionsiirroista, joista jokainen olisi ollut silkkaa ajanhukkaa.

Lapsettomuutta hoitavalle lääkärille muodostuu kokonaisnäkemys hoidettavan potilaan fysiologiasta, hoitohistoriasta, jaksamisesta ja taloudellisesta tilanteesta. Niiden perusteella lääkäri voi sanallistaa potilaalle oman suosituksensa.

Meidän valttimme oli Eero Varila, yksi Suomen kokeneimmista lapsettomuuslääkäreistä. Ihmeidentekijäksikin kutsuttu. Se ärsyttää Varilaa, sillä ei hänkään ihmeisiin pysty. Hän ei kannusta hoitojen jatkamiseen, jollei luota siihen, että jotain mahdollisuuksia on.

Varilan omin sanoin: ”Lottovoittajia on Suomessa joka viikko, mutta sen varaan ei voida laskea.”

 

Miten voitaisiin välttää tulevaisuus, jossa lapsitoiveen täyttyminen on helpompaa niille, joilla on jo valmiiksi enemmän? Voisiko hoitoihin pääsyn kynnystä jollain tavoin madaltaa, esimerkiksi kompensoimalla paremmin hoidoista koituvia kustannuksia?

Mielellään, mutta samalla asiasta olisi viestittävä niin, ettei synny kuvaa lastensaannin lykkäämisen toivottavuudesta, sanoo Anna Rotkirch. Pääviestin pitäisi olla, että ihmiset uskaltaisivat toivoa ja yrittää lasta jo ennen kuin on tarvetta lapsettomuushoidoille.

THL:n Raija Klemetti hakee vertauskuvan asuntomarkkinoilta: ”Jos kolme tärkeintä asuntoon liittyvää seikkaa ovat sijainti, sijainti ja sijainti, niin hedelmällisyyden ja lapsen saamisen kohdalla ne ovat naisen ikä, naisen ikä ja naisen ikä.”

Naisen hedelmällisyys alkaa laskea viimeistään 30 ikävuoden jälkeen ja jyrkemmin 35 ikävuodesta ylöspäin. Iän myötä myös muiden gynekologisten ongelmien esiintyvyys lisääntyy, ja iäkkäämpänä alkaneet raskaudet sisältävät enemmän terveysriskejä niin naiselle kuin sikiölle.

Ikä vaikuttaa myös miehen hedelmällisyyteen, mutta sen merkitys alkaa näkyä vasta noin kymmenen vuotta myöhemmin, keskimäärin 45-vuotiaana.

Anna Rotkirchin mukaan meillä on väestönosa, joilla on hyvin epärealistisia kuvitelmia siitä, milloin nainen voi tulla raskaaksi. Hedelmällisyyteen ja lisääntymisterveyteen liittyvän tiedon puute on Rotkirchin mukaan ”no-brainer”, mutta puhe lisääntymistietoisuudesta on ollut poliittisesti latautunutta ja jotenkin hankalaa.

Löytyy myös tutkimusnäyttöä, jonka mukaan ihmiset lataavat liian suuria odotuksia lapsettomuushoitoihin viimesijaisena keinona saada lapsi, sitten joskus.

Tahattomasti lapsettomien yhdistyksen Simpukka ry:n toiminnanjohtaja Johanna Repo on havainnut, että lapsettomuushoitojen avulla voidaan ajatella minkä tahansa olevan mahdollista.

Kun Janet Jacksonin kerrotaan saaneen lapsen 50-vuotiaana, kertomatta jää, miten paljon asiantuntijoita, rahaa tai muiden sukusoluja ja kehoja on tarvittu elävän lapsen syntymiseen. Tällaisen kuvaston arkipäiväistymisellä saattaa olla vaikutusta siihen, millaisena lisääntyminen näyttäytyy.

Mutta Revon mukaan lastensaannin lykkäämisessä on kuitenkin useammin kyse siitä, että lykkäämiselle ei ole ollut vaihtoehtoja. On kumppanin puutetta tai muuta epävarmuutta: elämä tulee väliin.

Suomalaisten perheellistymistä pitkään seuranneet asiantuntijat ovat silti yksimielisiä siitä, että tietoa lisääntymisterveydestä ja hedelmällisyydestä pitäisi olla nykyistä enemmän saatavilla.

Ei niin, että potilaan elämäntilanteesta tietämätön gynekologi töksäyttää tutkimuksen yhteydessä: kyllä sinunkin olisi nyt jo aika hankkia ne lapset. Vaan siten, että neutraalia ja tietoiseen päätöksentekoon kannustavaa tietoa olisi tarjolla ikätasoisesti perus- ja toisen asteen koulutuksessa. Lisäksi nykyisiin terveydenhuollon rakenteisiin ja kohtaamisiin, kuten opiskeluterveydenhuollon terveystarkastuksiin, pitäisi integroida ikä- ja tarveperustaista hedelmällisyysneuvontaa.

Myös sitä, mitä kokonaan lapsettomaksi jääminen omalla kohdalla tarkoittaisi, pitäisi uskaltaa ajatella, sillä niin käy yhä useamman kohdalla, muistuttaa Anna Rotkirch.

 

Lapsettomuushoitojen lopettaminen voi olla hyvin hankalaa, jos oman elämän käsikirjoitus on rakentunut lapsitoiveen varaan.

Entä jos lapsi tulisikin seuraavan koeputkihedelmöityshoidon avulla, vaikka niitä olisikin jo tehty esimerkiksi viisitoista? Ehkä kaikki olisikin lopulta vaivannäön arvoista?

Tällaiset ajatukset tulivat tutuksi minulle ja puolisolleni. Panoksemme lapsettomuushoidoissa olivat jättimäiset: kyseessä oli kahden ihmisen yhteinen elämä ja tulevaisuus. Ja tavallaan, mitä enemmän laitoimme hoitoihin resursseja, aikaa ja rahaa, sitä kiihkeämpi oli halumme onnistua.

Kun jo tonneja oli mennyt sinne ja toisia tuonne, muutama tuhatlappunen lisää ei enää tuntunutkaan niin hullulta ajatukselta. Ajattelimme: ehkä on niin, että emme olleet vielä kääntäneet ihan kaikkia kiviä?

Sosiologisten tutkimusten mukaan siten ajattelee moni muukin kaltaisemme.

Kuulostaa samalta kuin taloustieteissä nimetty päätöksenteon vinouma, uponneiden kustannusten harha. Käsitteellä kuvataan tilannetta, jossa uusia investointeja perustellaan aiemmin tehdyillä investoinnilla huolimatta niiden tuottamasta tappiosta.

 

Vaikka hoitojen epäonninen loppuminen olikin valtavan suuri suru, tosiasiat oli vain hyväksyttävä.

Elämä jatkui, ja yllätti, sillä vastoin kaikkia todennäköisyyksiä tulin raskaaksi heti hoitojen lopettamisen jälkeen. Perinteisin menetelmin alkunsa saanut raskaus johti terveen lapsen syntymään. 43-vuotiaana, ilman lääketieteen apua.

Melkoinen lottovoitto, sanoisi Eero Varila.

 

Vaula Helin on kirjoittanut Paula Ojasen kanssa teoksen Jatulintarha – Lisääntymisemme oudot polut (S&S, 2021).

Sisältö