Ensin Talvivaara, nyt Kittilä – näin kaivosyhtiöt ulkoistavat riskit veronmaksajille

Uutisanalyysi: Vesi ei voi yllättää kerta toisensa jälkeen.

Agnico Eagle
Teksti
Mikko Niemelä
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jälleen se tapahtui.

Ympäristöön valui tai valuu satoja tuhansia litroja tunnissa kaivosyhtiön jätevesiä Kittilässä: makeiden vesien suolapitoisuus voi nousta ja metallipitoista vettä joutuu luontoon. Kuulostaako tutulta?

Miten tämä on mahdollista? Miten vesi voi yllättää kaivosyhtiöt kerta toisensa jälkeen?

Tällä kertaa kyse ei siis ollut Talvivaarasta, vaan Kittilän kultakaivoksella tapahtuneesta vuodosta. Se uutisoitiin laajemmin vasta sen jälkeen, kun kanadalainen kaivosyhtiö Agnico Eagle oli yli kuukauden ajan yrittänyt tukkia jätealtaansa pohjaa. Ei ole onnistunut, vuoto jatkuu edelleen.

Ehkä hämmentävin asia on se, että Kittilän kaivoksen johto on tiennyt hyvin tarkkaan, mistä ”vesitaseen” ylitys johtuu.

Kaivoksen toimitusjohtaja Ingmar Haga sanoi Ylelle, että yhtiö on kaivanut ja tuottanut enemmän malmia kuin ”alustavan suunnitelman” mukaan oli arvioitu. Käytännössä yhtiön toimitusjohtaja myönsi Ylelle, että he tiesivät tuotannon kasvattamisen riskit.

Syitä riskinotolle on useita. Niistä ehkä merkittävin on se, ettei kaivosyhtiölle tule ”pienistä vuodoista” mitään sakkoja tai seuraamuksia. Kaivoslaissa on maininta uhkasakkomenettelystä, mutta sitä on käytetty suhteellisen harvoin.

Kun vuoto tapahtuu, valvova viranomainen tulee paikalle ja toteaa tilanteen: jos ja kun tilanne on kriittinen, kaivosyhtiö saa poikkeusluvan laskea vettä luontoon. Patomuurin murtuminen nimittäin olisi vielä suurempi ympäristökatastrofi.

Lisäjuoksutuksilla luontoon kaivosyhtiö saa lisäaikaa paikata vuodon, niin ettei prosessi kuitenkaan keskeydy. Laskun maksavat ympäristö, paikalliset ihmiset ja lopulta veronmaksajat. Jätevesistä aiheutuu luonnolle väistämättä haittaa, ja ongelmat työllistävät eri viranomaisia ja sitä kautta koko yhteiskuntaa.

 

Kaivosyhtiöt, oli sitten kyse isommasta tai pienemmästä kaivoksesta, yrittävät aina louhia mahdollisimman nopeasti arvokkaat metallit maanpovesta: kustannukset laskevat ja malmi saadaan nopeasti markkinoille, eli kyse on pelkästään rahasta.

Tuotantomääriä nostamalla ja vesitasetta kasvattamalla yhtiöt hakevat aina uutta ympäristölupaa. Yleensä valvovalle viranomaiselle ei jää asettamiensa ehtojen jälkeen kuin myöntää lupa: vaakakupissa painavat alueen työpaikat ja Suomen kaivospolitiikan linja, jota pidetään maailmalla ”suotuisana”.

Poliittisilla linjauksillaan ja strategiallaan valtio on houkutellut jo vuosia ulkomaisia yhtiöitä avaamaan kaivoksia pääasiassa Lappiin. Lisäksi kansainväliset yhtiöt hyötyvät Geologian tutkimuskeskuksesta, joka avokätisesti jakaa yhtiöille tietoa ja osaamistaan.

 

Kittilän kultakaivoksen tapauksessa lupa toiminnan laajentamiselle saatiin Pohjois-Suomen aluehallintovirastolta jo kesäkuussa 2013.

Tuolloin avi kirjoitti lupatiedotteeseen muun muassa seuraavaa ”selkosuomea”:

”Jätealueiden pintarakenteita koskevia määräyksiä ja niiden pintarakenteiden rakentamisen varmistamiseksi määrättyjä vakuuksia on tarkistettu vastaamaan ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi tarvittavaa tasoa.”

Tarkastettu siis on, mutta vahinko kävi silti. Nyt viranomaiset sanovat, että vesiongelman ”pitäisi” olla hallinnassa.

Kaivosyhtiöiden, viranomaisten ja paikallisten ihmisten kannalta varmaa onkin ainoastaan se, että yhteenotot jatkuvat. Vettä nimittäin sataa jatkossakin, tulvavedet ryöppyävät keväisin, ja kaivosyhtiöt yrittävät kasvattaa louhimismääriään äärirajoille.

Se, että kaivosongelmien syyksi sanotaan vesi tai se, että vesi yllätti, ei ole uskottavaa. Viranomaisten pitäisikin kiinnittää ”vesiasiaan” jatkossa lisää huomiota. Sakkoja tai uhkasakkoja pitää antaa enemmän, suurempina ja surutta, jos aihetta ilmenee.