Meistä tulee viisaampia

Korona muuttaa politiikkaa, EU:ta ja ehkä myös suhdettamme luontoon. Tuomas Aivelo, Anu Kantola, Matti Vanhanen ja Tiina Raevaara sekä Louis Clerc ja Kimmo Elo pohtivat miten.

Kotimaa 29.05.2020 06:00
koonnut Pauliina Penttilä kuvat Vesa Tyni, Marjo tynkkynen ja jarmo Wright

 

Tuomas Aivelo

Ekologian ja evoluutiobiologian tutkijatohtori, Helsingin yliopisto

”Uskon, että parin vuoden päästä elämme arkea, joka muistuttaa paljon pandemiaa edeltävää aikaa. Kokoonnumme juhlimaan, matkustamme ympäri maailmaa, kättelemme ja halailemme. Kaikki on kuin ennenkin. Moni asia silti muistuttaa pandemiasta: muutaman vuoden välein uusittava rokote, muistot tautiin kuolleista, haavat joita rajoitustoimet aiheuttivat ja takaraivossa piilevä pelko siitä, että seuraava pandemia voi tulla milloin vain ja että seuraava pandemia on paljon vaarallisempi.

Viruksen rooli tässä maailmassa on levitä uusiin uhreihin tai kadota pois. Uusi koronavirus lähti leviämään ihmisissä marraskuun loppupuolella. Tammikuun loppuun mennessä tiesimme mistä on kyse: viruksen perimän emäsjärjestys kertoi, mistä virus tuli ja mikä virus on kyseessä. Tiesimme, että virus leviää ihmisestä toiseen ja että se on vaarallinen. Rokotekehitys oli vauhdissa.

Mitään ei ole aiemmin tutkittu yhtä paljon ja nopeasti kuin koronavirusta. Ällistyttävintä on, miten hyvin ensikäsitys viruksesta on pitänyt paikkansa. Tammikuun jälkeen emme ole saaneet selville mitään mullistavaa. Virus on tämän pandemian tunnettu osapuoli.

Tiesimme, että pandemia on tulossa, mutta yllätyimme silti siitä, sillä tuntematon osapuoli olemme me itse. Emme tiedä, mitä nyt pitäisi tehdä, koska emme tiedä, miten ihmiset toimivat. Pandemia on kiusanamme, kunnes meillä on tehokas rokote tai hoitomuoto, mutta emme pysty kuvittelemaankaan, miltä arkemme näyttää siihen asti.

Virus leviää ihmisten kohdatessa työpaikoilla, ravintoloissa, häissä ja hautajaisissa. Kohtaamiset ovat tärkeitä, koska olemme apinoita, jotka kaipaavat kosketusta. Haluamme nähdä toisia ihmisiä elävinä ja kokonaisina, ei vain sotkuisina kuvina videopuhelussa. Pandemiassa näistä arjen kohtaamisista tulee uhka.

Pandemiaeloon ei ole yhtä ohjekirjaa, josta voimme poimia toimintatavat. Viruksen leviämisen rajoitustoimet ovat arvovalintoja, ja eri puolilla maailmaa ihmiset tapaavat toisiaan eri tavoin. Rajoitustoimien teho vaihtelee maasta toiseen, samoin niiden jäljet ja jälkien korjaustyö. Päätöksenteon vaikeus ei synny taudinaiheuttajista, vaan ihmisistä. Emme voi suoraan matkia naapurimaan päättäväisempiä poliitikkoja. Emme tiedä, miten ihmiset suhtautuvat viranomaisten tai poliitikkojen päätöksiin.

Arki palaa kyllä, mutta sitä ennen opimme tuskallisen paljon itsestämme.”

Anu Kantola

Viestinnän professori, Helsingin yliopisto

”Aika harva meistä taisi muistaa, että vuonna 1918 espanjantauti tappoi Suomessa melkein yhtä paljon ihmisiä kuin samana vuonna riehunut sisällissota. Historian kirjoissa tauti tallautui sodan jalkoihin. Pandemioissa onkin tärkeää myös se kaikki muu, mitä on meneillään; se historiallinen hetki, johon virus sattuu osumaan. Mikä siis on se historiallinen hetki, johon korona osui?

Politiikan iso virta ovat olleet vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen juhlineet populistiset liikkeet. Myös tässä populistiset pääministerit ovat olleet etulinjassa, mutta itse liikkeet ovat olleet varsin hiljaisia. Populismin radiohiljaisuutta selittää ehkä liikkeissä elävä vahvojen johtajien kaipuu. Korona on kone, joka synnyttää vahvoja johtajia. Suomessakin tunnelma on kuin 1950-luvulta; presidentti ja ministerit pudottavat vakavasti sanan kerrallaan ja kansakunta kuuntelee.

Harras kuuliaisuus on kuitenkin vasta kriisin ykkösvaihe. Kuukausien kuluessa virus voi tuottaa talouden puolella paljon häviäjiä: kassakriisit kääntyvät konkursseiksi ja työttömyydeksi. Samalla alkaa kriisin varsinainen poliittinen hetki, ja se voi olla populismin ja polarisaation hetki.

Vuoden 2008 jälkeen erityisesti kriisin häviäjät radikalisoituivat. Valtaväestön duunarit ja keskiluokka halusivat palauttaa johtoasemansa yhteiskunnassa. Kaupunkien imusta putoavat alueet halusivat äänensä kuuluviin. Leikkauskuurit aktivoivat vasemmiston.

Samaan tapaan myös korona voi radikalisoida häviäjiä. Kriisin runtelemat pienyrittäjät ovat jo nyt olleet usein perussuomalaisten kannattajia. Työttömiksi joutuneissa on kaupunkien nuoria ja naisia, jotka jo nyt ovat usein vasemmalla laidalla. Toisaalta taas oikeistossa vaaditaan työllisyysasteen nostamista karsimalla työttömien etuuksia ja julkistaloutta.

Tulossa voi olla poliittista syysmyrskyä ja jäätävää talvea. Hallitus luultavasti nitisee ja ehkä käy uudet minihallitusneuvottelut. Elokuun budjettiriihessä vielä elvytetään, mutta vähitellen alkaa julkisten palvelujen leikkausten ja myös verojen miettiminen.

Nyt olemme olleet valmiita rankkoihin ratkaisuihin ja seuraamaan johtajia, mutta varsinainen poliittisen johtamisen testi on vasta tulossa: kuinka hyvin päättäjät kykenevät motivoimaan ja sitouttamaan ihmisiä sitten kun käskeminen ja ohjeistaminen ei enää riitä. Jälleenrakennus vaatii selkeää ohjelmaa, jota kannattaa toivo paremmasta sekä yhteenkuuluvuus ja solidaarisuus niin, että kaikki ovat valmiita osallistumaan laskun maksamiseen.

Eikä tämä ratkea vain johtajien varassa. Nykyisin poliittisen toiminnan perusmalli on usein ajatus siitä, että riittää kun omat murheet lataa mahdollisimman jykevin sanakääntein someen. Jälleenrakennuksen ytimessä on kuitenkin kyky keskustella ja ottaa huomioon ihmisten erilaiset tarpeet. Siitä tuleekin se varsinainen demokratian testi: pysymmekö toimintakykyisinä myös silloin kun käskyjä ja komentoja ei enää anneta.”

Louis Clerc

Poliittisen historian professori, Turun yliopisto

Kimmo Elo

Erikoistutkija, Turun yliopisto

”Pandemia toi EU:ssa esiin samat jakolinjat kuin muut 2000-luvun kriisit. Jäsenmaat määräävät, ja instituutioista vain Euroopan keskuspankki (EKP) on ollut aloitteellinen. EU on jakautunut kuppikuntiin, myös integraatiomoottorit Saksa ja Ranska ovat osin eri linjoilla kriisin hoidossa. Huhtikuussa saavutettu laiha sopu elvytys- ja avustusmekanismista vain korosti EKP:n roolia. Agendaa dominoivat vanhat riidat: budjettivaje, velkojen yhteisvastuu, EU-budjetin koko ja käyttösäännöt. Saksan toivotaan taipuvan talouspolitiikkansa höllentämiseen uuden kriisin edessä, mutta mikään ei ole varmaa. Karlsruhessa sijaitsevan Saksan perustuslakituomioistuimen päätös pyytää lisäperusteluja EKP:n avustuspaketista nosti esille vanhan ongelman eli kysymyksen EU-lainsäädännön laajuudesta.

Vaikka terveydenhuolto on kansallista toimivaltaa, EU:n ohittaminen pandemiassa olisi kohtalokasta. EKP:n ja sisämarkkinoiden merkitys korostuu, kun kriisistä haetaan taloudellista ulospääsyä. Ilman pehmentäviä tukitoimia jäsenmaiden erot uhkaavat revetä poliittiseksi ongelmaksi. Jo nyt Italiassa koetaan, että maa on jätetty yksin. Eikä Italia ole ainoa.

Syvä talousintegraatio on antanut unionille välineet pehmentää taloussokkien vaikutuksia. Kääntöpuolena on heikko sopeutumiskyky sellaisiin toimintaympäristön muutoksiin, joihin vastaaminen vaatisi murtautumista ulos talousintegraation logiikasta. Muutokset koskettavat monesti valtiollisen suvereniteetin ydinalueita. Saavutukset niin yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kuin pakolaispolitiikan saralla ovat vaatimattomia. Jatkossa EU joutunee yhä useammin ratkomaan asioita, jotka ovat sekä globaaleja että lokaaleja ja joihin ei aina edes ole taloudellista ratkaisua.

Pandemia on asettanut EU:n jäsenvaltiot karun peilin eteen, eikä kuva ole kovin kaunis. Keskinäinen solidaarisuus on rakoillut, jokainen jäsenmaa on saanut kyseenalaisen kunnian taistella omin voimin näkymätöntä vihollista vastaan. Tilanteen ironia on siinä, että jäsenmaat päättävät, miten hyvin tai huonosti varustautuneena unioni globaalit sokit kohtaa. Jos EU:n halutaan ottavan iskuja vastaan ja suojaavan pieniä eurooppalaisia valtioita, integraatiokonseptia tulisi miettiä uudella tavalla. Jos taas luotetaan kansallisten toimien olevan tehokkain tapa, tilanne ei EU:n näkökulmasta näytä hyvältä. Älyllistä epärehellisyyttä on kuitenkin syyttää EU:ta, jos jäsenmaiden pitäisi itse katsoa peiliin.

Maailma EU:n ympärillä muuttuu koronaviruksen takia. Kuka tahansa voittaakin USA:n marraskuun vaalit, USA ei heti palaa globaaliksi johtajaksi eivätkä transatlanttiset suhteet toivu entiselleen. Kiina kisaa globaalista johtajuudesta, Venäjällä pandemia voi nopeuttaa siirtymää Putinin jälkeiseen aikaan. Ja EU:n pitää määritellä uudelleen sekä suhteensa että rajansa muuhun maailmaan.

Uutta tässä kriisissä on se, että se tuntuu syövyttävän EU:n myötä vakiintuneita eurooppalaisen kanssakäymisen tapoja ja arvoja. Terrorismi, pakolaiskriisi, nationalismi ja pandemia nakertavat EU:n vapauksiin ja eurooppalaisiin arvoihin perustuvaa legitimiteettiä. Jäsenmaista ei yksikään, edes Unkari, aja EU:n hajoamista. Mutta entä jos pandemia johtaa siihen, että rajojen avaaminen on niiden sulkemista vaikeampaa? Silloin viedään pohja siltä, mikä on toiminut integraation perustana reilut 70 vuotta.”

Matti Vanhanen

Eduskunnan puhemies, keskusta

”Maailma ei muutu pandemian seurauksena niin paljon kuin monet antavat ymmärtää, mutta paha virhe olisi, ellei johtopäätöksiä tehtäisi. Koronan kokemukset tuovat useita systeemitason muutostarpeita.

Tarvitaan ”vahvaa valtiota” yhteisissä asioissa. Eli tarvitaan yhteiskunnalta toimintakykyä ja -kapasiteettia keskeisissä koko kansaa koskevissa palveluissa. Tässä oikeistolla tulee olemaan itsetutkiskelun paikka suhteessa yksityistämiseen.

Tarvitaan vakavaraisempia yrityksiä. Tässä taas vasemmalla on erityisesti veropolitiikassa oltava kykyarvioida, millä kannusteilla yrityksiä kannustetaan kasvattamaan omaa pääomaansa. Kriisien talousratkaisu ei voi olla se, että valtio maksaa – nykyistä suuremman osan yrityksistä on selvittävä sillan yli omilla varoillaan eli yksityisellä vauraudella.

Tarvitaan lisää omavaraisuutta. Mitä se siten nykytaloudessa tarkoittaakaan. Euroopan ja Suomen on kyettävä seisomaan enemmän omilla jaloillaan. Osassa taloutta tarvitaan eurooppalaista omavaraisuutta ja osassa kansallista omavaraisuutta. Tärkeä valinta on se, miten tähän päästään. En hakisi vastausta eristäytymisestä tai suojatulleista vaan siitä, että Euroopassa luodaan kilpailukykyiset olosuhteet toimia täällä. Eurooppatasoa tarvitaan muun muassa teknologioissa, digitaalisessa omavaraisuudessa ja sen turvallisuudessa, lääkehuollossa ja esimerkiksi kriittisten raaka-aineiden resurssipolitiikassa. Kansallista omavaraisuutta on vahvistettava välittömään elämään liittyvissä kysymyksissä kuten ruuassa, sairaalatarvikkeissa ja energiassa.

Tarvitaan uusi tasapaino keskittymisen ja hajautumisen välillä. Negatiivinen käsite ”viruslinko” on tullut kaikille tutuksi. Meillä on paljon paikkakuntia, jotka ehkä hajautumisen ja etäisyyksien ansiosta ovat olleet viikkoja ilman yhtään uutta sairastapausta. Etätyöhön on nyt tehokkaalla tavalla opittu. Toivottavasti sen kokemuksia tuottavuuden kannalta tutkitaan nyt tuoreeltaan. Panostukset laajakaistaan tai 5G-tekniikkaan taitaisivat olla nyt kustannustehokas tapa edistää etätyötä. Epidemian aikainen arkikokemus on jokaiselle näyttänyt, miten jo 10–20 prosentin vähennys liikenteessä on kadottanut ruuhkat. Satsaisin nyt digitaalisuuteen uusien kalliiden metrotunneleiden sijasta. Ja seuraavassa epidemiassa ihmisten on voitava mennä mökeilleen suojaan.

Tarvitaan myös pohdinta kriisinhoitokyvystämme. Aikanaan Ruotsin vallan aikana kuninkaan yksinvallan ehkäisemiseksi luotiin lainsäädäntöä vahvojen viranomaisten hyväksi. Sama toistui keisarinvallan aikana, jolloin lainsäädännöllä korostettiin lakien ja viranomaisvallan merkitystä – sillä padottiin riskiä Pietarin puuttumiselle asioihimme. Nyt tästä vanhasta perinteestä lainsäädännössämme oleva sektoriministeriöille ja sektoriviranomaisille jaettu valta ja toimivaltarajat nostavat kynnystä ottaa kytevä kriisi jo ensimmäisistä tuulenvireistä keskitettyyn ja tarvittaessa samalla poliittiseen johtoon. Kannatan selkeästi pääministerivetoista kriisinhallintajärjestelmää, joka on parlamentarismimme kautta suoraan eduskunnan valvonnan alla.

Ja lopuksi. Toivottavasti osaamme toimia Euroopassa siten, että meillä on kyky olla pitkään tämän jälkeen lähes nollakorossa. Tämä on varmin tapa estää julkistalouksien kriisi ja nollakorko voidaan aikaansaada pienelle maalle Euroopan kautta. Kriisin jälkeen syntyy tarve myös massiiviselle elvytykselle: se kannattaa tehdä satsaamalla ilmastonmuutosta hillitseviin ja digitaalisuutta ja etätyötä edistäviin hankkeisiin koko Euroopassa.”

Tiina Raevaara

Biologi, kirjailija

”Koronaviruspandemian aiheutti se, että ihmiskunta ruhjoo ja tuhoaa luontoa. Luontosuhteemme on hyväksikäyttösuhde.

Pandemian syistä puhutaan usein sanavalinnoin, jotka esittävät luonnon ihmisen kaltaiseksi: Luonto iskee takaisin. Luonto lähetti meille viestin. Ainut tilanteessa mukana ollut, tietoisia ratkaisuja tehnyt inhimillinen äly kuuluu kuitenkin ihmiselle itselleen.

Ihminen on erottamaton osa maapallon biosfääriä eli elonkehää. Kaikella elollisella on yhteiset juuret. Kaikkien solujen sisällä tikittää samankaltainen koneisto. Virukset ovat kuin aaltoja, jotka kulkevat elonkehän läpi. Jälkiä muinaisista viruksista voi löytää ihmisenkin genomista. Virukset jopa siirtävät geneettistä materiaalia eliölajista toiseen.

Vaikka ihminen on sidottu peruuttamattomasti kiinni muuhun luontoon, ympäristöasiat ovat olleet julkisessa keskustelussa arvoasteikon pohjalla. Taloutta, tekniikkaa ja sotilaallista puolustuskykyä korostavassa nyky-yhteiskunnassa ympäristö häviää aina, kun asioita pannaan vastakkain.

Koronapandemiaa on kiittäminen siitä, että se on nostanut julkisuuteen Kiinan eläintorit. Kiinassa tiivistyy moni muukin luontosuhteemme ongelma. Maan salliva politiikka on osasyynä esimerkiksi Afrikan ja Aasian suurten nisäkkäiden salametsästykseen. Uhanalaisten lajien osia käytetään kiinalaisessa uskomuslääkinnässä.

Villieläinten hyödyntäminen, metsien hakkaaminen viljelysten ja rakennusmaan tieltä, vesistöjen käsittely, tehokkuutta korostavat viljely- ja eläintuotantotavat ja kaivosteollisuus ovat kaikki ihmiskunnan luontosuhteen eräitä ilmenemismuotoja. Niistä aiheutuu valtavasti haittoja, kuten biodiversiteetin kaventumista, ilmastonmuutoksen kiihtymistä – ja nyt koronapandemia.

Tiedemaailmassa on viime vuosina saanut jalansijaa niin kutsuttu One Health -liike. Sen periaate on, että biosfäärillä on yhteinen terveys. Kokonaisuuteen kuuluvat kaikki: yhtä lailla villi-, tuotanto-, lemmikki- ja ihmiseläimet kuin viidakot, viljatilat ja kaupungit.

Pahimmillaan pandemian jälkeinen elvytys tuhoaa biosfääriä kahta kauheammin, kun luonto nähdään edelleen ihmisestä irrallisena, kaikelle muulle alisteisena.

Parhaimmillaan ihmiskunta koki järkyttävän, mutta tehokkaan herätyksen. Ihmisen terveys edellyttää koko biosfäärin terveyttä.”

Lue myös: 

Onko tämä enää paikkani, jos on pidettävä aina maskia, pohtii vanhustenhoitaja – Miltä näyttää Suomi koronan jälkeen?

Milloin koronalle voi nauraa, kysyy koomikko Ali Jahangiri – Miltä näytää Suomi koronan jälkeen?

Sisältö