Vieras laji

Riista oli loppua Suomen metsistä. Sitten amerikansuomalaiset metsästäjät ryhtyivät toimenpiteisiin.

historia
Teksti
Milka Valtanen

Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.

 

Oli alkukesä, kun pari paikallista farmaria pyydysti peurat.

Kahdeksan korkeintaan kuukauden ikäistä vasaa, kolme urosta ja viisi naarasta, läheltä Virginian kaupunkia Minnesotassa.

Eläimet olivat pieniä, vielä lyhytkuonoisia ja isokorvaisia. Kyljissä valkeat täplät, jotka haalistuisivat muutaman kuukauden kuluttua. Riistalahja Suomen kansalle. Se vietiin Verner Sarasen takapihalle kasvamaan.

Idea oli syntynyt amerikansuomalaisten illallispöydässä neljä vuotta aiemmin, marraskuussa 1930.

Silloin suomalaistaustainen tohtori John Räihälä kaatoi Minnesotassa nuoren peuran ja kutsui Suomen konsulin Eino Aaltion syömään sitä.

Aterian jälkeen miehet siirtyivät Räihälän olohuoneeseen ja Aaltio esitti ajatuksen: Miksi emme voisi ryhtyä toimenpiteisiin valkohäntäpeuran siirtämiseksi Suomeen?

Minnesotan luontohan muistutti Suomea, konsuli perusteli.

”Ajatukseni sai Räihälän ilahtuneeksi mutta myös mietteliääksi”, hän muisteli myöhemmin.

 

Ajatus ei tietenkään ollut aivan uusi.

Minnesotan suomalaiset metsänkävijät olivat puhuneet siitä vuosien saatossa useinkin. Uuden kotimaan metsät, järvet ja kukkulat toivat amerikansuomalaisille mieleen Suomen luonnon ja lapsuuden metsästysreissut.

Vanhimmat saattoivat vielä muistaa metsäpeuran.

Suomen tärkein riistaeläin oli metsästetty sukupuuttoon 1800-luvun lopulla. 1900-luvun alussa sama oli lähellä hirvelläkin. Majava oli tapettu jo ennen peuraa, ja metsälintujen kannatkin olivat laskussa.

Minnesotan suomalaiset halusivat antaa valkohäntäpeurat lahjaksi lajiköyhälle kotimaalleen. He perustivat peurakomitean keräämään rahat lahjan toimittamiseen.

Konsuli Aaltio ei virkamiehenä ottanut peurakomitean jäsenyyttä, mutta osallistui jokaiseen kokoukseen ja kirjelmöi peuroista Suomeen.

Hän oli selvittänyt valkohäntäpeuran elintapoja ja levinneisyyttä ja vakuutti, että peura tulisi olemaan ”yksinomaan hyötyeläin, joka aikanaan antaisi Suomen asukkaille talouteen arvokkaan lisän, suuresti rikastuttaisi Suomen luontoa ja avaisi metsästäjille aivan uuden eränkäyntimuodon”.

Suomen Metsästäjäliitto ja maa- ja metsätalousministeriö innostuivat.

Suomessa oli jo vuosia pohdittu, miten metsiin saataisiin lisää eläimiä. Oli alettu viljellä riistaa.

Metsiä muokattiin sellaisiksi, että eläimet viihtyisivät niissä paremmin. Perustettiin riistapeltoja, joille istutettiin kasveja, joita saaliseläimet mielellään käyttävät ravintonaan.

Ja kun riistaa kerran viljeltiin, miksi ei olisi istutettukin.

Riistalajiston kasvattamisesta oli alettu puhua jo 1800-luvun lopulla. Ajateltiin, että sukupuuttoon kuolleet kannat elpyisivät yksinkertaisesti istuttamalla tilalle uusia eläimiä. Syitä lajikadolle ei juuri pohdittu.

1900-luvun alussa eri puolille maata oli alettu siirtää kotimaisia lajeja, peltopyitä, metsäjäniksiä, riekkoja ja rusakoita. Ulkomaisiin vieraslajeihin suhtauduttiin varautuneesti, mutta niitäkin tuotiin.

Kun valtio ja elinkeinoelämä innostuivat turkisriistan istuttamisesta, metsiin istutettiin hopea- ja sinikettuja ja minkkejä.

Metsästäjille hankittiin Venäjältä fasaani, Saksasta piisami, Tanskasta kippurasarvisia mufloneita. Kuusipeura, metsäkauris, saksanhirvi, villisika ja kanadanhanhikin olivat tuontitavaraa.