Tapoista tuli murhia – elinkautisvankien määrä seitsenkertaistui

Rikokset eivät juuri ole muuttuneet, mutta niistä jaettavat tuomiot ovat.
Kotimaa 10.1.2014 05:10

Sörnäisten vankila Helsingissä. © Markus Pentikäinen

Suomalainen miesporukka istuu iltaa. Viina virtaa, vuorokausi vaihtuu. Kahden toisilleen tutun miehen välille sukeutuu riitaa. Toinen tarttuu puukkoon, seurauksia ajattelematta.

Vaikka kyseessä onkin henkirikoksen karkea tyypittely, toistuvat tutut elementit surmatöissä muuttumattomina vuodesta toiseen: tyypillinen suomalainen henkirikos on syrjäytyneiden ja päihderiippuvaisten keskinen välienselvittely.

Rikokset eivät juuri ole muuttuneet, mutta niistä jaettavat tuomiot ovat. Henkirikoksista elinkautista vankeusrangaistusta kärsivien määrä on lisääntynyt rajusti. Elinkautisvankien määrä on lähes seitsenkertaistunut parissakymmenessä vuodessa. Vielä vuonna 1992 elinkautista istui 31 henkilöä. Vuoden 2013 alussa heitä oli 200.

Elinkautista istuvien määrän huimaan kasvuun heijastuu ainakin murhatuomioiden määrän lisääntyminen, elinkautisvankien armahduskäytännön tiukentuminen ja vankeusaikojen pidentyminen muutamalla vuodella. Vaikutusta on myös mielentilatutkimusten vähentymisellä ja tiukentumisella.

 

Tappo on yleisin henkirikoksen muoto. Murhaksi rikos muuttuu vasta, jos se on tehty vakaasti harkiten, erityisen raa’alla tavalla tai vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen. Myös toimessaan olevan virkamiehen surmaamisesta saa murhasyytteen. Lisäksi murhaksi määritellyn henkirikoksen on oltava kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Jo tekoja tutkivan poliisin suhtautuminen henkirikoksiin on muuttunut. Vielä 1990-luvulla noin joka viidettä henkirikosta tutkittiin murhana. Vuonna 2012 poliisi kirjasi murhaksi lähes joka toisen henkirikoksen.

Ei ole yhdentekevää, tuomitaanko rikollinen taposta vai murhasta.

Murhasta tuomitaan keskimäärin 14–15 vuoden elinkautiseen vankeusrangaistukseen, paitsi jos syytetty saa määräaikaisen vankeusrangaistuksen alaikäisenä tai alentuneesti syyntakeisena. Taposta ei elinkautista saa, tuomiot ovat 8–12 vuoden pituisia. Ensikertalainen pääsee siviiliin istuttuaan tuomiostaan puolet, minimissään siis neljä vuotta.

Murhiksi katsottujen henkirikosten osuus kaikista tuomituista henkirikoksista on kasvanut voimakkaasti. Yhä useampi henkirikoksen tekijä saa nykyään elinkautistuomion: viime vuosina alioikeus tuomitsi tappajista kolmanneksen murhasta, kun 1990-luvulla vain joka seitsemäs henkirikos arvioitiin murhaksi.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen mukaan suomalaisen henkirikoksen luonne ei ole ratkaisevasti muuttunut vaikka tuomiot ovat koventuneet. Tutkimustieto ei siis tue ajatusta, että kuolemaan johtanut väkivalta olisi raaistunut. Onkin kysyttävä, ovatko tuomioistuimet kiristäneet otettaan lakia soveltaessaan.

 

Jos tuomioistuimet ovat alkaneet tulkita uudella tavalla teon murhaksi määritteleviä tekijöitä, on tilanne hyvin kyseenalainen”, sanoo asianajaja Markku Fredman.

”Voidaanko enää sanoa, että murha on lakia säädettäessä edellytetyllä tavalla selvästi tappoa törkeämpi henkirikos, jos jo joka kolmas henkirikos arvioidaan murhaksi? Onko niin, että murhan ei enää tarvitse olla erityisen raaka tai erityisen julma, vaan pelkkä raaka tai julma riittävät? Entä onko vakaan harkinnan sijasta riittävää, että tekijä vain harkitsee rikosta ennen sen tekemistä?”

Rikosoikeuteen erikoistuneen Fredmanin mukaan oikeudenkäynteihin liittyy aina tulkinnanvaraisuutta.

”Alioikeudessa jotkut puolueiden ehdottamat lautamiehet voivat olla toisia enemmän kurin, järjestyksen ja ankarampien tuomioiden kannalla.”

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen erikoissuunnittelija Hannu Niemi kertoo murhatuomioiden kasvun keskittyvän erityisesti tapauksiin, joissa rikoksen uhrina on ollut nainen. Hän ei löydä selvää näyttöä sille, että aikaisemmin tapoiksi luokiteltuja tekoja tuomittaisiin nykyään herkemmin murhiksi.

”Perheväkivaltarikokset ovat joko raaistuneet ja tulleet suunnitelmallisiksi tai sitten oikeuskäytäntö on ehkä alkanut heijastaa yleisen oikeustajun muutoksia tiukentuessaan naisiin ja myös lapsiin kohdistuvissa henkirikoksissa.”

Niemi arvioi, että elinkautisvankien määrän kasvun taustalla on 1980-luvun lopulla alkanut oikeuskäytännön ja mielentilalausuntojen tiukentuminen.

”Syyntakeettomiksi määritellään nykyään puolet siitä määrästä tutkittuja kuin 30 vuotta sitten. Alentuneesti syyntakeisiksi arvioituja on vain kymmenesosa aiemmasta”, Niemi laskee.

Suuri muutos on siis tapahtunut siinä, nähdäänkö ihmisen tekohetkellä ymmärtäneen, mitä hän on ollut tekemässä. Suomessa on perinteisesti tuomittu syyntakeiset vankeuteen. Alentuneesti syyntakeisten tuomio määrätään lievennetyltä rangaistusasteikolta. Syyntakeettomat tuomioistuin vapauttaa, mutta terveysviranomaiset voivat määrätä heidät pakkohoitoon.

Syyntakeisuutta selvitetään terveysviranomaisten suorittamissa mielentilatutkimuksissa, joita tehdään etenkin henkirikosten tai muiden väkivaltarikosten tekijöille. Tutkimukset tehdään pääosin Niuvanniemen ja Vanhan Vaasan sairaaloissa.

Vuonna 2011 tuomioistuimen päätöksissä todettiin, että noin 89 prosenttia tutkituista henkirikosten tekijöistä toimi täydessä ymmärryksessä. Tekijöistä kahdeksan prosenttia määriteltiin syyntakeettomiksi ja vain kolme prosenttia alentuneesti syyntakeisiksi.

Tutkimuksissa löydetään aiempaa vähemmän rikosta lieventäviä seikkoja, koska syyntakeettomaksi toteamisen edellytyksenä pidetään merkittävästi ymmärrys- ja itsesäätelykyyn vaikuttavaa mielisairautta, vajaamielisyyttä tai mielenterveyshäiriötä. Alentunutta syyntakeisuutta taas ei enää juurikaan käytetä tuomion lieventämisen perusteena.

”Neljä viidestä henkirikoksesta tehdään päihtyneenä, jolloin arviointikyky on alentunut. Päihtymystä ei kuitenkaan oteta huomioon syyntakaisuusarvioinneissa, ellei siihen ole erityisen painavia syitä”, Niemi sanoo.

Hänen mukaansa elinkautistuomioiden koventumisen ja vankimäärän kasvun taustalla näkyy myös vuoden 2004 rikoslain uudistus, jolloin syyntakeisuusmääritelmiä muutettiin ja lain soveltamisalaa tiukennettiin. Lain nojalla tuomioistuin voi tuomita tekijän poikkeuksellisesti myös täyteen rangaistukseen, vaikka hänet katsottaisiin alentuneesti syyntakeiseksi.

Tarkkaan ei kuitenkaan tiedetä, kuinka moni alentuneesti syyntakeinen on tuomittu elinkautiseen. Monen rikollisen syyntakeisuus jää selvittämättä, koska tuomioistuimet tekevät päätöksiä ilman mielentilatutkimuksia. Mielentilatutkimusten määrä on vähentynyt edelleen vuodesta 2006.

”Nyt psyykkisistä ongelmista kärsivä rikoksentekijä voidaan passittaa vankilaan, vaikka hänen paikkansa olisi sairaalassa”, Niemi pohtii.

 

Sotien jälkeen ajateltiin ”hyvän sosiaalipolitiikan olevan parasta kriminaalipolitiikkaa”. Vuosituhannen lopulla levisi usko, ettei kriminaalipolitiikassa oikein mikään keino toimi.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen ylijohtajan Tapio Lappi-Seppälän mielestä Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kriminaalipolitiikka koventui sitä mukaa kuin hyvinvointivaltiota revittiin alas.

”Sama heikentyvään sosiaaliturvaan, kasvaviin pelkoihin ja jyrkentyviin hyvinvointieroihin liittyvä sosiaalinen murros tapahtui myös Suomessa, joskin pienemmässä mittakaavassa.”

Rangaistuskäytännön kiristyessä Suomen vankiluku on kasvanut, mutta henkirikosten määrä on vähentynyt vuosituhannen alun 150:stä keskimäärin 110–120 rikoksen vuositasolle. Vuonna 2012 poliisin tietoon tuli ennätyksellisen vähän henkirikoksia, 89 kappaletta.

Johtuuko väheneminen tuomioiden kovenemisesta? Onko sittenkin niin, että ankarammat rangaistukset toimivat pelotteena ja ehkäisevät henkirikoksia?

”Henkirikosten yleismaailmalliseen laskutrendiin vaikuttaa ikärakenteen voimakas muutos. Tuomioiden koventumisella on tuskin mitään vaikutusta. Humalassa ei seurauksia ajatella”, Hannu Niemi sanoo.

Henkirikosten harvinaistuminen voi johtaa siihen, että asenteet vakavaan väkivaltarikollisuuteen ovat tiukentuneet. Mutta tekeekö 14 vuoden tuomio tekijästä paremman ihmisen kuin neljän vuoden kakku?

Vai olisiko muitakin vaihtoehtoja?

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Niemen mukaan kalliita laitosrangaistuksia voidaan vähentää esimerkiksi rikoksentorjuntastrategioilla, yhdyskuntaseuraamuksilla, valvotuilla koevapauksilla ja jalkapantarangaistuksilla.

”Kenties Suomeen pitäisi rakentaa erityinen ’hoitovankila’, jossa tarjottaisiin vahvennettuja mielenterveyspalveluja.” SK