"Ei mitään ykköskriminaaleja" - tamperelaispoikien vuosi oli soittoa, sekoilua ja suunnitelmia

Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Jimi, Aku ja Nikke sätkällä Härmälän illassa.Kuvat Ossi Ahola.


I Syksy

Jytinä kumpuaa maan alta.

Omakotitalon eteisen tukkivat maihinnoususaappaat ja nahkatakit. Puuportaat laskeutuvat pimeään.

Suljetun oven takaa iskee lämpö, väkevä hiki.

Kellarin seinät on tapetoitu julisteilla. Huoneessa on kaksi punaista nojatuolia, petaamaton parisänky, likaisia astioita, tyhjiä limsapulloja.
Matalalla korokkeella neljä nuorta miestä huojuu keskittyneesti. Sormet juoksuttavat kieliä, kapulat lyövät lautasia.

Soitto värisee sisuskaluissa, korvia vihloo.

Laulaja huutaa mikrofoniin:
“Tajuutsä et sua tarkkaillaan, me istutaan lokeroissamme, tää ei oo enää kivaa, kun koko vitun maailma on täynnä sotaa, pahuutta ja vihaa.”

Nikotiinin himo katkoo treeniä. Purua, filtteri ja paperi. Huulet viimeistelevät sätkän, sitten ulos kuistille. Kiehkurat katoavat syyskyyn alun iltaan.
Soittajat kaulailevat ja kujeilevat veljellisesti.

He ovat Mielialahäiriö Tampereen Nekalasta: Aku Kuitu, 14, rummut, Niklas “Nikke” Huopalainen, 16, laulu, Jimi Lahti, 16, basso, Toni Malinen, 17, kitara.
Aku on värjännyt pörröpään kellertäväksi. Tonin hiuksissa on viininpunaista, Jimin sinistä, Niken mustaa ja valkoista. Farkkuja ja liivejä on paikattu pätsein, tilkkein ja harsittu kasaan. Lävistyksiä on tehty itse. Suuhun, nenään, korviin.

Myös musiikki on omaa. Punkia. Hardcorea, nopeaa, rajua ja synkkää.

Akun isä soitti Controlissa, Jimin isä oli Bastardsin laulaja 30 vuotta sitten, punkin kultavuosina.

Mielialahäiriön biiseihin Toni tai Jimi kehittää tarttuvan teeman, riffin, Aku lisää taustan, rumpubiitin.
Nikke kirjoittaa sanoitukset ja laulaa. Kun biisit huutaa, vatsalihakset kipeytyvät. Kurkku on kovilla, kun sanat rääkyy.

“Mulle on sanottu, että musiikki käy terapiasta.”

Nikke vertaa keikkahurmosta afrikkalaiseen voodoo-transsiin. Akun sahaava, aggressiivinen soitto kuljettaa toiseen maailmaan.

Saman tunnetilan saavuttaa vain yhdellä keinolla. “Napeilla”, Aku veistelee.

“Jos sä ryöstät kaupan”, Nikke sanoo, “veikkaan, et adrenaliinin määrä on suunnilleen sama.”

Viisitoistavuotiaana Nikkeen iski hetkellinen varastamisvimma. Viisivuotiaana Aku oli polttaa tulitikkuleikeissä Viinikan kirkon. Poliisipartiot ovat ajaneet poikien perässä, ja he ovat vierailleet Paussilla, nuorten selviämisasemalla.

“Me ollaan tällasia nuoren miehen roikaleita, pojankoltiaisia”, Aku sanoo.

“Ei mitään ykköskriminaaleja.”

Nikke laulaa huutamalla.

Harjoituskämppä on Kuitujen perheen kellarissa. Samalla kadulla sijaitsee Tampereen normaalikoulu, Norssi.

Tonia huvittavat ikätoverit, Norssin pojat. Ne ajavat mopoautoilla, pelaavat jääkiekkoa ja nuuskaavat, juovat bileissä siideriä ja käyttävät tiukkoja housuja ja muotipaitoja.

“Hiukset on perseeseen asti takaa. Ne luulee olevansa tosi miehiä.”

Monelle norssilaiselle opintie on kirkas: lukiosta yliopistoon. Lääkäriksi, it-insinööriksi tai myyntijohtajaksi. Ja ainakin lukiossa voi kypsytellä kolme, neljä vuotta urahaaveita.
Norssi on Mielialahäiriön soittajille kuin toinen planeetta. Saavuttamaton mutta myös tarpeeton.
He eivät ole lukumiehiä: peruskoulun keskiarvot kuusi ja risat.

Aku, bändin nuorin, käy vielä peruskoulua. On viimeinen vuosi parantaa matematiikan ja fysiikan, äidinkielen ja ruotsin numeroita.
“Ei ruotsi ole kieli vaan puhevika”, Aku sanoo.

Nikke opiskelee ensimmäistä vuotta ravintola-alaa Ahlmanin ammattiopistossa. Hän on bändin hymypoika. Siitä oli apua yhteishaussa, keskiarvo ei olisi riittänyt opiskelupaikkaan.
“Mä olin kuulemma sympaattinen ihminen.”

Ei numeroilla ole väliä, jos jatkaa ammattikouluun, Toni sanoo. Hoikka kitaristi on toista vuotta valimolinjalla Hervannassa. Konepajassa on kestettävä kuumuutta, melua ja metallipölyä.

“On se aika rankkaa kantaa ihan iholla yli tuhatasteista, viiskytkiloista tavaraa.”

Jimi, hiljainen basisti, on nuokkunut parisängyn peiton alla. Hän on ainoa, joka on jo palkkatöissä, oppisopimuksella. Se kiinnostaa monia poikia, mutta paikkoja on vähän. Liian kallista, liian byrokraattista, yrittäjät sanovat.

Jimi on onnekas. Hän on kokkina äidin ravintolassa.
“Siinä oppii nopeesti. Ja kivaa, kun ei tartte juuri istua koulussa.”

Syyskuun loppu, perjantai-ilta. Kuitujen kellarista kantautuu möykkä.

Aku: “Ei tartte huutaa!”
Toni: “Kun sä oot väärässä, sä alat huutaa päälle.”
Jimi: “Pidä turpas kiinni.”
Aku: “Ai mä muka.”

Bändi suunnittelee ensimmäistä levyä. Levy on omakustanne, tietysti, ja vinyyli, totta kai. Eripura koskee rahaa. Aku epäilee, että levynteko voi maksaa enimmillään tuhat euroa. Ei ikinä, muut väittävät.

Yksimielisyys on siitä, että pohjakassa hankitaan bändipaitojen myynnillä. Ja siitä, kuka maksaa ensimmäisen paitalastin.

“Jimi on ainoa, jolla on meistä rahaa”, Aku sanoo.

“Mä maksan mun mutsin rahoilla, jotka joudun tekee työnä takaisin”, Jimi tarkentaa.

Kokin palkasta jää käyttörahaa muutama satanen kuussa. Hän on alkanut etsiä halpaa vuokra-asuntoa. Ongelma on, että tilistä riittää tupakkaan mutta ei säästöön.

“Sitä mä oon miettinyt, et mihin helvettiin kaikki raha menee.”

Aku saa äidiltä viikkorahaa. Toni lataa opintorahalla bussikortin. Viisitoistavuotiaana hän kokeili puhelinmyyntiä. Asiakkaat olivat keski-ikäisiä naisia. Työ loppui neljässä tunnissa.

“Tuli sellainen pieni raivari.”

Nikke on tiukimmilla. Hän asuu yhdessä isosiskon kanssa, sosiaaliviraston viikkoraha on 12 euroa.

Vähälläkin rahalla selviää, Nikke sanoo, jos ei tupakoi, juo alkoholia eikä osta uusia vaatteita. Ja syötävää löytää ilmaiseksi, dyykkaamalla.

“Mut jotkut kaupat kaataa saippuaa roskikseen ruoan päälle.”

Aku muistaa yhä Lidlin superlauantain. He löysivät roskiksesta kuusi sipsipussia, kaljaa, lonkeroa ja limsaa.

Bändi purkautuu Nekalan pimeään iltaan. Jimi ja Toni katoavat mutta palaavat kohta. Kädessä heiluu olutlasti.

“Ei ne juuri kysy papereita tietyissä paikoissa”, Nikke sanoo.

Hän on varovainen. On pakko olla, sosiaaliviranomaiset valvovat. Jos hän sekoilee päihteissä tai sortuu laittomuuksiin, seuraa passitus laitokseen, Metsolan perhetukikeskukseen.
“On sellanen parempi fiilis olla kotona siskon kanssa.”

Teollisuusalueen hämärässä seisoo korkea hylätty rakennus. Nikke, Toni, Jimi ja Aku taiteilevat rikkonaisesta ikkunasta sisään. Palo-ovi tunkataan kiinni raskaalla metallipalkilla.
“Poliisilta pääsy tapon uhalla kielletty”, oveen on töhritty.

Kierreportaat laskeutuvat maa alle.

Hylätty varasto on kalustettu sohvalla.

Olutpullojen korkit sihahtavat. Aku varaa sinisen jousipatjan, Toni ja Jimi istuvat keltaiselle sohvalle, Nikke rikkinäiselle muovituolille.
Betonilattiaa peittää likainen itämäinen matto.

“Jos tän purkaisi”, Toni sanoo, “räjähtäisi koko paikka, hienoa pölyä on niin paljon.”

Julkiset tilat, joissa notkua, ovat vähissä. Etenkin ne paikat, jotka kelpaavat kaikille nuorille. On Koskikeskus, keskustan ostoskeskus, mutta siellä on niitä mopoautopoikia, norssilaisia.

Sitten on tämä luola, sopivan underground bändille. Öisin rotat vilistävät ja kulkukissat hiipivät.
Aluksi tyhjään rakennukseen ei uskallettu tulla. Lopulta roteva Aku rynnäköi oven läpi.
He suunnittelivat salaista oleskelutilaa ilman talonvaltausta. Tarkoitus oli siivota ja sisustaa lisää huoneita.

“Mut sit se jäi, kun ilmestyi poliiseja”, Nikke sanoo.

Sana oli kulkenut, myös virkavallan korviin. Kesti kaksi tuntia, ennen kuin tila saatiin tyhjennettyä paristakymmenestä nuoresta. Se onnistui vasta, kun eräs tyttö päästi paniikissa poliisit, “siat”, sisään.

Syyttäjä päätti jättää syyttämättä.

Syyskuu hytisyttää. Valot toimivat, mutta lämmitys ei. Sätkät sauhuavat, pullot tyhjenevät. Lorotus kaikuu syvässä kuilussa, Toni tyhjentää rakkoa.
Aku avaa päähänpistosta palopostin venttiilin. Vettä tulvii rappusiin ja pihalle.
Hana kiinni, sitten äkkiä ulos.

Marraskuun ensimmäisenä sunnuntaina musta-asuisia punkkareita painelee Pispalan Vastavirta-klubille. Joukosta erottuu huoliteltu nainen.
“Se on mun mummu”, Aku sanoo baaritiskillä.

Keikka on syksyn ensimmäinen. Myynnissä on bändin vastapainettuja paitoja. Nikke etsii hunajaa, se pitää käheän kurkun limaisena.
Mielialahäiriö sähköistää klubin.

Toni revittää kitaraa tennareissa, Jimi repii bassoa poliisilakissa. Aku heiluu villisti, lyö kannuja.
Nikke pomppii, puristaa mikrofonia, karjuu:
“Viina ja amfetamiini on vitun paha yhdistelmä, ei auttanut meitä järjestelmä, poliisilla ei riittäneet todisteet.”

Minuutin, kahden hengästyttäviä tykityksiä. Sanat hukkuvat pauhuun. Lavan edessä teinit ryntäilevät, tönivät toisiaan, huitovat käsiään.
Soitto kiihtyy. Toni taivuttaa selkää, plektra vinguttaa, kitaran kieliä katkeilee.
Keikka loppuu, Aku on läpimärkä. Ahtaassa takahuoneessa hän vaihtaa kuivan, risaisen t-paidan, isän vanhan.

“Toni, sä oot Jumala! Mä tiesin, et sä vedät ton soolon.”

Keikan jälkeisenä päivänä Akun Facebook-sivulle ilmestyy palaute: “Hyvin hakattu keikka. Säähän osaat! Musiikki on hyvä keksintö.”
Viesti on mummulta.

Jimi paistaa pihvit bändin pojille.

Torstai-ilta on hiljainen Härmälässä. Jimi on luvannut kokata bändille. Syödään lista läpi: alkuruoaksi etanoita, pääruoaksi pihvejä ja hampurilaisia, jälkiruoaksi omenatorttua.
Pöydässä Toni hieroo mustia kämmeniään. Rankka koulupäivä, valimotyötä.

“Tää on hiekkakovetetta, jotain happoa.”

Hän on ollut myös opinto-ohjaajan puhuttelussa. Opintotuki on uhattu hyllyttää: liikaa poissaoloja, liian vähän suorituksia. Hylättyjä kursseja on 18 puolentoista vuoden ajalta.
Hän lupasi opolle, että ahkeroi työjaksoilla ja suorittaa koulussa rastiin jääneitä aineita.

“Se oli sit siinä.”

Ravintolan keittiössä lihat tirisevät, ranskalaiset kiehuvat rasvassa, etanapannut kuumenevat uunissa. Aku norkoilee vieressä, nuuhkii tuoksuja. Nälkä, niin kuin aina.
Jimi harppoo kylmiöiden ja liesien väliä.

“Vaikeinta on koittaa miettiä, mitä pitää tehdä ekaks.”

Salin puolella jyrää tauoton soittolista. Jimi alkaa kantaa keittiöstä ruukkuja pöytään. Etanoita, valkosipulia, voita.

“Mua ällöttää tää elukka”, Aku sanoo.
“Mut tosi hyviä”, Nikke kehuu.

Jimi tarjoilee pääruoat. Pojat alkavat hotkia lautasia tyhjiksi.
“Gordon Ramsay”, Aku heittää.
“Turpa kiinni”, Jimi hikeentyy. “Mä en ole ikinä tehnyt näin paljon safkaa samanaikaisesti.”

Sitten ruokasavut pihalla, lopuksi omenapiirakka. Kovaäänisistä vyöryy Bastards, 1980-luvun alun punk. Nuori mies laulaa Jumalan sotilaasta.
“Jimi, se on sun isä”, Aku sanoo.

Nikke tekee lähtöä kotiin. Illalla on vielä siivottava paikat puhtaaksi.

Sossu tulee huomenna tarkastukselle.

Aku kirjoittaa Facebook-seinälle 18. marraskuuta kello 00.02: “Hässäkkä paussilla ja sikojen kanssa feat.”

Aku, Jimi ja Toni ovat kävelleet kassojen kautta kauppaan. Myyjä ei ole suostunut myymään. Jimi on hermostunut, pudottanut leipäjuuston ja energiajuoman lattialle. Aku on alkanut solvata. Toinen myyjä on ottanut kädestä kiinni ja vääntänyt sen selän taakse.

Poliisit on hälytetty paikalle. Pojat ovat päässeet karkuun, mutta ovat jääneet myöhemmin kiinni. Myyjät uhkaavat rikosilmoituksella. Juttua ei nosteta.

Akun äiti viestittää Facebookissa: “Vaikeneminen on joskus kultaa ja sääntöjen noudattaminen älykkyyttä.”

Aku vastaa: “No, olimme 85 prossaa syyllisiä.”

II Talvi

Joulukuun ensimmäisen päivän Iltalehdessä on otsikko: Ryöstäjä katosi. Tampereella apteekkiin iskenyt mies on vienyt huumaavia lääkkeitä. Ryöstäjän tuntomerkit: musta nahkatakki, tummat aurinkolasit, pitkät hiukset.

Lehti kiertää Kuitujen kellarissa.

“Vanha nekalalainen jätkä”, Nikke sanoo.
Aku nyökkää: “Mä oon nähnyt ton monesti.”
“Eiks se jäänyt kiinni”, Toni kysyy.

Tänään on tärkeä treeni, Mielialahäiriön keikka on kolmen päivän kuluttua. Jimi pelmahtaa kellariin. Silmät ovat sumeat. Hän rojahtaa parisängylle, hihittää hillittömästi.

“Multa otettiin kotiavaimet pois ja annettiin kahden viikon pakkoloma töistä.”

Jimi kampeaa pystyyn, istahtaa korokkeen reunalle, kaivaa basson esiin. Harjoitukset alkavat, neljän kappaleen jälkeen päättyvät.

Basisti on poissa.

Yksiön ovi aukeaa Kalevassa. Huoneessa on vedenkeitin, mikro, jääkaappi. Kuivunut puurokattila lojuu lattialla, ikkunassa palaa jouluvalo.
Jimi makaa sängyllä. Flanellipaita auki, risti paljaalla iholla.

Bänditreeneistä on reilu viikko. Siitä lähtien hän on asunut alivuokralaisena Korsun kanssa. Joskus täällä on viisikin yöpyjää.
Parisängyn jalka retkottaa, se on poikki. Korsu tyhjentää sängyllä Valdemaria, väkevää punaviiniä.

Jimi ojentaa kättä. “Anna huikka.”

Jimi sai pakkolomaa töistä, sillä hän myöhästeli sovituista vuoroista. Oma moka, hän myöntää. Kun meni nukkumaan aamuyöstä, ei jaksanut nousta kahdeksalta.
Riita on sovittu. Hän oli jo töissä ja viime yön kotona. Hän asuu äidin ja isäpuolen luona, mutta oma asunto on yhä etsinnässä.

“Se on se vapaus. Tai en mää tiiä.”

Jimi sytyttää sätkän. Ei hän ehkä halua olla kokkikaan loppuelämää.
“Mulla mikään ei mee musiikin edelle.”

Hän kuunteli pikkupoikana, kun isä soitti. Kokeili perässä, matki korvakuulolla, sai oman kitaran. Koulussa musiikki oli kymppi, ainoana aineena.
“En olis varmaan ikinä alkanut soittaa ilman faijaa.”

Soittajan ammatti on unelma. Kitaristi, muusikko – se näyttäisi hyvältä papereissa. Sukulainen on luvannut kustantaa opinnot konservatoriossa, jos hän läpäisee pääsykokeen.
Aluksi pitäisi saada arki uomiin.

Koulussa opettajat ihmettelivät, miksi Jimi aina häiriköi. Hän ei jaksanut keskittyä lukuaineisiin. Peruskoulun jälkeen hän aloitti ammattikoulussa kone- ja metallilinjan, mutta sekin keskeytyi pian.

Kolme kuukautta sitten diagnosoitiin adhd.

Lääkäri määräsi pillereitä.

“En osannut olla oma itteni”, Jimi sanoo. “Lääkkeestä tuli kauhean aggressiivinen olo.”

Hän jätti adhd-lääkkeen. Hän on löytänyt uuden lääkkeen, joka on helpottanut ja rauhoittanut oloa.
Jimi virnistää. Sovitaan, että ei mainita tuotteen nimeä.

Tammikuun pakkanen puree Nekalassa. Kuitujen kellaria on sisustettu uusiksi. Akun joululahja, tuliterä rumpusetti, ei mahdu vanhalle esiintymislavalle.
Aku istuu rumpujen takana, kuuntelee, keskeyttää yhteissoiton.

“Toni, sä oot puoli tahtia myöhässä.”

Nikellä on musta irokeesi, nenässä roikkuu paksu koru. Hän istuu nojatuolissa, pureksii kynää, kirjoittaa sitten kertosäettä: “Seuraa johtajaa, vaikka mielesi huutaa, miksette tajua, me mennään väärään suuntaan…”

Uusi biisi on erikoisen pitkä, neljä minuuttia. Alussa on minuutin intro, hidasta tilutusta lautasilla, sitten alkaa rouhea, tumma kitararevitys.
On basistin vuoro soittaa. Aku kuuntelee tarkasti.

“Körmy, säkin oot nyt myöhässä!”
Parrakas Körmy on Mikko Tajakka, 17, tuleva levyseppähitsaaja, bändin uusi basisti.

Akun äiti on vaatinut, että kellarissa ei soiteta päihtyneenä. Muutoin bändi menettää treenikämpän. Se sopii pojille. Harjoittelu ja keikkailu eivät onnistu, jos paikalle tulee miten sattuu.
Jimi on jäähyllä bändistä.

“Se on ollut täällä pari kertaa sekasin kuin seinäkello”, Aku sanoo.

Myös lauteilla, keikkalavalla, on nollalinja. Pari kertaa on sattunut “äksidentti”, kun joku soittajista on esiintynyt humalassa.
“Keikka on mennyt vähän reisille.”

Bändin kitaristilla oli huono vaihe viime talvena.

“Aku, sano ykskin päivä, jolloin mä oli selvin päin”, Toni letkauttaa.
“En muista.”
Nikke muistaa: “Kyllä siellä joku selvä päivä oli.”

Heillä on mielestään joustavat rajat. Juoda voi silloin tällöin, kunhan ei töppää kaupungilla. Jimiäkään ei ole erotettu bändistä.
“On se ovi auki”, Aku sanoo.

Pojat kiipeävät kuistille. Sätkän pituinen tauko, sitten äkkiä lämpimään kellariin. Nikke asettuu mikin taakse, Revitty juuristaan on valmis esitettäväksi. Toni tarttuu kitaraan, Körmy bassoon.

Aku säätää Audacityn, ilmaisen äänitysohjelman ja istahtaa rumpujen taakse.
“Nyt pistetään se biisi purkkiin.”

Helmikuun puolivälissä Mielialahäiriö on telakalla. Ei keikkoja, ei treenejä.

Akulla on uusi lukujärjestys peruskoulun viimeiseksi kevääksi. Kaksi päivää harjoittelua Akun tehtaalla, Eppu Normaalin firmassa, kolme päivää koulua.

Nikellä on työssäoppimisjakso Holiday Innissä. Hän kattaa pöytiä, tiskaa, hoitaa linjastoja. Työasu on vaalea kauluspaita ja tummat suorat housut. Nenäkorua ei sallita.

Toni harjoittelee Johnson Metallissa. Hän herää aikaisin, kärrää romumetallia valimon hehkuvaan uuniin turvasaappaissa, haalareissa ja kuulosuojaimissa.

Körmy istuu ammattikoulussa tekniikan tunneilla, tunnistaa metalleja, laskee sorvien pyörimisnopeuksia ja opettelee lukemaan piirustuksia.

Jimi on joutunut Metsolaan, laitokseen. Kiireellinen sijoitus.

Räystäät tiputtavat, kevät sulattaa Kalevan katuja. Kolmion keittiösyvennyksessä kiehuu vesi. Nikke lisää puruja, kaataa kohta kahvit kuppeihin.
“Tästä tuli sit laihaa.”

Hän muistaa syksyn 2010, jolloin oli kaksi kuukautta samassa laitoksessa kuin Jimi. Metsola, osasto 1, huone 5.

Päivärutiini: herätys, aamupala, koulu, päivällinen, pakollinen tunti huoneessa, illallinen, ulkoilu, nukkumaan. Tupakalle ja kavereiden luokse ei päässyt vapaasti, kännykkää ei saanut käyttää sisällä.

Jos palasi päihtyneenä tai riehui, joutui putkaan. Putka oli iso huone, jossa oli patja, valvontakamera ja vessanpönttö nurkassa.

Metsolaan hän joutui päihteiden takia. Oli ahdistanut, tehnyt mieli irtaantua.
Hän oli niin kiltti, että tunnusti kaiken äitipuolelle.

Vähän sen jälkeen kun Nikke oli päässyt laitoksesta, äitipuoli kuoli syöpään. Tämän miesystävä elätti häntä yli kuukauden.
“Mä arvostan sitä jätkää aika paljon.”

Päädyttiin siihen, että Nikke jäi asumaan parikymppisen isosiskon kanssa. Vuokra-asunto löytyi punatiilisestä kerrostalosta.

Kissat Amanda ja Ossi kiehnäävät sohvakaluston jaloissa. Seinällä on kaksi akustista kitaraa. Toinen on vanha, mummun isän rakentama.

Kirjahyllyssä on valokuva isästä. Hän oli tarrapaperitehtaalla töissä. Me tehdään roskaa työksemme, isä sanoi pojalle. He kävivät pilkkimässä ja lomareissulla Tunisiassa.
Vuonna 2003 isä kuoli yllättäen aivoverenvuotoon.

“En tiiä, onks mullakin semmonen sairaus. Pitäis käydä joskus niissä testeissä.”

Lapsuudessa Nikke muutti usein. Isä ja äiti olivat eronneet, kun hän oli kolmivuotias.
Äiti ei asu Tampereella. Välit ovat kunnossa mutta etäiset. Äiti kirjoittelee joskus viestejä Facebokiin.

Isosisko, muutama läheinen aikuinen ja sosiaaliviraston kaksi tukihenkilöä auttavat pulmatilanteissa. Jos televisio tai pesukone hajoaa, sossu ostaa uuden.

Kaapissa on iso pino sosiaaliviranomaisten papereita.
“En oo hirveen kärryillä niistä.”

Niken huoneessa on patja lattialla, pöydällä ompelukone ja neulatyyny. Hän on tehnyt tekonahasta tilkkihousut.
Hän on aina värkännyt käsin. Koulussa käsityö, kuvaamataito ja musiikki olivat 9. Mutta hän ei edes yrittänyt hakea taidekouluihin 6,4:n keskiarvolla.

Opiskelusta Nikke päätti yksin, 15-vuotiaana. Hän valitsi mielijohteesta Ahlmanin ravintolalinjan. Kotitalous oli ollut siistiä koulussa. Mutta ei enää, ei etenkään siivous. Kun opinnot alkoivat, hän myöhästeli aamuisin tuntikausia.

Hän halusi loppusyksystä vaihtaa koulua. Ei toivoa, liian huono keskiarvo.
Nyt on työharjoittelua. Sekin kismittää. On seisottava seitsemän tuntia hotellissa, ilman palkkaa. Paras vaihtoehto olisi oppisopimuspaikka. Vaikka tarjoilijana kahvilassa.
“Mua on sanottu synnynnäiseksi asiakaspalvelijaksi.”

Hän aikoo silti käydä kolmivuotisen ravintolakoulun loppuun. Tyhmintä on keskeyttää opinnot, jo rahan takia.
“Mun sisko sanoo, et mä saan sitten enemmän tukia.”

Pian hän täyttää 17. Opintoraha, 200 euroa kuussa, alkaa juosta kerran kuukaudessa. Bussin ja puhelimen saldon latauksen jälkeen rahaa jää tilillekin.
Säästöillä hän haluaa ostaa oman vinyylisoittimen.

Jimi lähettää tekstarin 24. helmikuuta kello 15.08.
“Ei täs mitää, laitokses viä 2viikkoo. Nyt duunis. En tiä onko kukaan informoinut nykysestä kokoonpanosta mut: nikke-laulu, aku-kannut, toni-kitara, mä-kitara, körmy-basso.”

III Kevät

Toni ja Nikke puistossa Nekalassa.

Aku istuu kellarin hämärässä, kuuntelee vinyyliä, Kaaos-yhtyettä. Vanhan punkbändin levystä on julkaistu uusintapainos. Yhtye hajosi, kun laulaja kuoli.
“Se oli ollut faijan lapsuuden kaveri.”

Tänään on yhdeksäs maaliskuuta. On viikko aikaa päättää, miksi haluaa isona. Yhteishaku päättyy pian.
Vaarallisinta on jäädä kotiin.
“Siinä on se valitettava mahdollisuus, et mä alkaisin ryypätä helvetisti.”

Tampereella on pari tuhatta peruskoulun päättänyttä, jotka vain hengailevat. Yhteiskuntatakuu lupaa kaikille nuorille opiskelu-, harjoittelu- tai työpaikan.
Aku on tutustunut Silta-valmennukseen. Työpajassa hipin näköiset kaverit tekivät paperimassasta koiria. Silta olisi vuoden aikalisä; pajoissa hankitaan valmiuksia opiskeluun ja työelämään.

Aku on harkinnut audioviestinnän ja painoalan opintoja. Mutta yhteishaun ykkössijalla on konservatorio. Musiikkiteknologian linja, soittimena rummut.
“Rakastan soittamista. Musiikki on mun tärkein asia.”

Konservatorion 25 aloituspaikasta kilpailee 150 hakijaa. Akulla on kymppi musiikista mutta kuuden keskiarvo. Se ei haittaa. Konservatoriossa ratkaisee valintakoe, ei koulutodistus.
Aku sai rummut 7-vuotiaana, isä näytti peruskompin. Kaiken muun hän on oppinut ja opetellut itse.
Hän hakkaa päivittäin, tuntikausiakin.

“Veikkaan, et mä voisin päästä konservatorioon. Ainakin mulla olis potentiaalia päästä sinne.”

Aku pyörittää sormissaan cd:tä, rutistelee levyä huomaamatta, kunnes se hajoaa palasiksi.

Yhdeksästä vuodesta, peruskoulusta, ei jäänyt käteen oikein mitään. Paljon istumista, paljon sääntöjä. Koulu opetti yhden taidon: puolusta itseäsi.
Hän oli kiusaajien silmätikku, ensimmäisestä koulupäivästä.
Hän oli erilainen. Pään pakonomaista nykimistä, jatkuvaa syljeskelyä sisällä, alituista vessassa käyntiä kesken tuntien.

Yläasteella hän antoi takaisin. Sanallisesti, ei nyrkein. Hänet jätettiin rauhaan.
Koulunkäyntiä eivät helpottaneet diagnoosit: adhd, Asperger ja Tourette. Oli vaikea keskittyä, jo lukihäiriön takia. Ala-asteella äiti luki ääneen koekirjoja, poika touhusi pöydän alla.
Diagnoosit eivät ole häirinneet tai masentaneet Akua. Ne ovat pelkkiä nimiä, kirjainyhdistelmiä.
“Adhd on osa mua.”

Mutta koulun takia hän tuntee “tietynlaista ihmisvihaa”. Hän ei halua asua kaupungissa, elää työn oravanpyörässä. Niin kuin Nikke laulaa Työ vapauttaa -kappaleessa:
“Samaa teet päivästä päivään, etkö jo kyllästy elämään, ihmisethän on lampaita, neljäs jalka haudassa.”

Suunnitelma on tienata pari vuotta rahaa, muuttaa kommuuniin kavereiden kanssa, viljellä omaa ravintoa maalla.
“Siellä sua ei kontrolloida.”

Maaliskuun lopun sunnuntai on unelias Nekalan lähiössä. Tarjoilija kantaa Wanha Tapin pöytään neljä pekonihampurilaista, siankylkeä ja ranskalaisia. Juomaksi viisi kokista.
Aku on ilmoittanut puhelimessa: karmea nälkä.

Akun hiukset ovat lyhyet ja mustat, luonnollisen väriset. Tonin kaljua peittää jo ohut tukka. Jimin päässä sojottaa huovutettuja rastoja, kuin teräviä puikkoja.
Jimi jurottaa. Hän on päässyt Metsolasta, laitoksesta. Hän oli viikon eristyksissä, sai sen jälkeen käydä päivisin töissä. “Morjes metsola-birkenau”, hän kirjoitti lähtöviestin FB-sivulleen.

Kun ruoka on kadonnut lautasilta, soittajat harppovat ulos sätkälle.
“Mennääks jammailee”, Nikke ehdottaa.

Kuitujen kellari on sadan metrin päässä Wanhasta Tapista. Pian Aku kaivaa kapulat, Jimi ja Toni virittävät kitaroita, Körmy tarttuu bassoon, Nikke mikrofoniin.
He soittavat toista kertaa viisimiehisenä.

Sydäntalven sekalaiset kokoonpanot, huonot keikat, taivaan tuuliin kadonneet paitarahat – se on ollut ja mennyttä.

Palava ruuti räjähtää kellarissa. Valvontakamerat, Kirveshippa, Dystopia. Kaikki vanhat biisit ja pari uutta, 40 minuutin kiihkeä setti.
Sitten savuille. Kuistilla hiki noruu selässä, punk kohisee päässä.
Nikke myhäilee. Treeni onnistui, ei turhaa säätöä.
“Viis kautta viis.”

Vapun jälkeisenä keskiviikkona Näsijärvi velloo avoimena. Tampereen konservatoriossa alkaa musiikkiteknologian valintakoe. Ensimmäisenä koepäivänä paikalle on saapunut kahdeksan hakijaa.

Yksi heistä on Aku Kuitu.

Aamu keskitytään musiikin teoriaan ja säveltapailuun. Nuottikirjoitusta, intervallit, sävellajit. Useat hakijat ovat suorittaneet musiikkiopiston opinnot, Aku on Nekalan kellarista.
Kello 11 jännitys tihenee.

Aulan tv-näytöllä ilmoitetaan, ketkä saavat jatkaa valintakokeen loppuun asti. Iltapäivällä on kuulotesti, soittonäyte, analyyttinen kuuntelu ja haastattelu.
Viisi nimeä. Aku ei ole niiden joukossa.

Moottoritie hurisee meluvallin takana Tampereen Viialassa. Omakotitalon keittiössä Toni hörppii lauantai-illan kahvia.
Toinen vuosi ammattikoulun valimolinjalla on pian ohi. Harjoittelujakso sujui hyvin, fyysinen työ ei pelota. Hän on harrastanut viisi vuotta taekwondoa, muistona sininen vyö.
“Mieluummin vähän rankempaa duunia kuin pitsinnypläystä.”

Opinnot venyvät neljään vuoteen. Ammattikoulun alussa oli kitkaa. Puukäsityö ja liikunta olivat kiitettäviä jo peruskoulussa, mutta kieliin ja matematiikkaan oli vaikea motivoitua.
“Mä en osaa englantia kuin muutaman hassun sanan enkä kertotaulua vitosesta eteenpäin.”

Lukihäiriö ei selitä oppimisvaikeuksia. Alkuvuonna Toni kävi lukutestissä ja menestyi siinä keskimääräistä paremmin.
Univaikeuksiin on kokeiltu melatoniinia. Annosta on suurennettu, jotta aamulla ei väsyttäisi.

Hän on suorittanut hylättyjä kursseja, rästissä on kymmenkunta. Valajan paperit pitäisi olla lähes valmiit tammikuussa 2014. Silloin kutsuu varusmiespalvelus.
“En mee ketään palvelee, voi siellä olla ittensäkin takia.”

Toni on hakenut kesätyötä rakennuksilta. Ei vastausta. Körmy on kysynyt asvalttihommia. Ei vastausta. Nikke on Nesteen kassalla. Uusi työharjoittelu, ilman palkkaa.
Tonia odottaa yksi varma kesäpesti. Hän on ruoka- ja lippupalkalla Lempäälän Puntalassa, punkfestivaalilla. Työ alkaa 23. heinäkuuta.
Samana päivänä hän täyttää kahdeksantoista.

Kitaristi on Mielialahäiriön ensimmäinen täysi-ikäinen jäsen. Iällä on merkitystä vasta, kun kaikki muutkin pääsevät pubiin.
“Kaljaa ja tupakkaa mä saan jo nyt, jos haluan.”

Mutta 18 vuotta tarkoittaa ajokorttia. Vanhemmat maksavat autokoulun, alkuvaiheessa myös bensat ja vakuutukset.
“Alle tonnilla saa ok auton, en mä mitään Ferraria tartte.”

Ajokortti on tarpeen uusperheessä, kuusi lasta asuu yhä kotona. Autolla auttaa äitiä kuljetuksissa ja käy työharjoittelussa. Pakettiauto olisi mieluisin, kätevä keikoilla.
Mielialahäiriö on ollut kasassa kaksi vuotta. Toni hautoo ajatusta uudesta bändistä. Hardcorea mutta melodisempaa kuin Mielialahäiriön punk.
“Sitä pitäisi tehdä tosissaan. Se et me ollaan nuoria ei enää riitä.”

Mielialahäiriön kesän ensimmäinen keikka on Seinäjoella. Toinen kesäkuuta, samana päivänä, jolloin koulut loppuvat.

Kaikki on juuri nyt sekavaa.
Jimi on joutunut uudelleen Metsolaan, laitokseen.

“Voisko joku keittää kahvit?”

Nikke istuu Kuitujen terassin portailla Nekalassa. Vatsassa kurnii nälkä, mutta kahvikin maistuisi. Toni käärii virolaisesta purusta sätkän, Aku ja Körmy röyhyttävät omaansa.
Treenien piti alkaa tunti sitten.
Jimiä ei näy.

Viikko sitten hän oli menossa Pertti Kurikan Nimipäivien, kehitysvammaisten punkbändin, keikalle. Ovella tuli nokkapokkaa. Portsari soitti poliisit. Jimi kuljetettiin Paussille, sieltä Metsolaan.

Tänään aamulla, 9.toukokuuta, hän pääsi laitoksesta ja oli saman tien töissä, paistamassa pihvejä. Hän lupasi saapua illan bändiharjoituksiin.
Jimin puhelin on päällä. Hälyttää mutta ei vastaa.

Körmy naputtaa sormia, tuskastuu.
“Mennääks soittaa.”

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 22/2012.