Demarien napamies häätäisi Guggenheimin Kauppatorilta

ESSEE: Kauppatorin laitaan ei kaivata Guggenheimia vaan Suomen itsenäisyyden aikaa esittelevä museo, kirjoittaa Helsingin kaupunginvaltuutettu Ville Jalovaara.
Kotimaa 7.6.2016 19:00
Ville Jalovaara

Guggenheim-säätiön apulaisjohtaja Ari Wiseman Guggenheim Helsinki -arkkitehtuurikilpailun voittajatyön julkistamistilaisuudessa Helsingissä kesäkuussa 2015. © LEHTIKUVA / HEIKKI SAUKKOMAA

Tarttoon valmistuu syksyllä jättimäinen kansallismuseo, jonka odotetaan tuovan Viroon 200 000 kävijää vuodessa. Suomi voisi ottaa siitä mallia, kirjoittaa historiantutkija ja Helsingin kaupunginvaltuuston demariryhmän varapuheenjohtaja Ville Jalovaara.

”Suomen itsenäisyyden ajan museossa tulisi kaunistelematta esitellä niin vuoden 1918 tapahtumat kuin Nokian kännyköiden tarina maailman huipulle ja alas”, Jalovaara kirjoittaa. ”Kansallisten huippuhetkien ohella olisi tärkeä kertoa myös tavallisen suomalaisen tarina.”

 Suomen Kuvalehti julkaisee Jalovaaran kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

 

Itsenäinen Suomi täyttää ensi vuonna vuosisadan. Siihen nähden kuinka lähellä merkittävä juhlavuosi on tunnelma on viime aikoina ollut kaikkea muuta kuin riemukas. Myönteinen tulevaisuudenusko on ollut kohta vuosikymmenen kadoksissa. Historiaa ei voi kirjoittaa etukäteen, mutta silti juuri nyt olisi syytä pysähtyä pohtimaan, millaiset näkymät Suomella on edessä kun tasavalta siirtyy seuraavalle vuosisadalle.

Yrittäjä ja tietokirjailija Henkka Hyppönen pohti Helsingin Sanomissa 15.3. julkaistussa kolumnissa (Tulevaisuus ei kiinnosta: Suomi keskittyy siihen, mitä menetämme heti) Australian Melbournesta käsin Suomen näköalatonta tilaa. Hyppösen mukaan australialaisilla on tulevaisuuden visio paremmin tallella, ja sen takia he eivät – toisin kuin suomaiset – lamautuneet vastaan tulevien ongelmien edessä. Suomen näky oli Hyppösen mukaan vuodesta toiseen jatkuva kriisitila.

Hyppösen kirjoitus tuskin perustui kovin laajaan empiiriseen tutkimukseen Melbournen asukkaiden mielialoista, mutta sillä oli sel­keästi Suomessa tilausta, ainakin päätellen siitä kuinka innokkaasti sitä jaettiin sosiaalisessa mediassa eteenpäin.

Alta aikayksikön joku ehti Twitterissä myös kommentoida, että helppohan Australian auringon alla on hymyillä. Pelkän auringonvalon määrällä emme silti voi selittää, miksi Suomi on vuodesta toiseen jatkuvassa taloudellisessa ja henkisessä lamassa, sillä meillä on takana myös parempia vaiheita.

 

Suomi on kulkenut vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen kuin sokkona etsien nopeasti vaikuttavaa ihmelääkettä, joka pelastaisi meidät vaikeuksilta ja kääntäisi taloutemme nousuun. Toiset kannattavat elvytystä ja toiset vyön vetämistä entistä kireämmälle. Yksi haluaa erota eurosta ja toinen haluaa syvempää integraatiota muun Euroopan kanssa.

Melkein huonoa tuuria oli, että Suomi oli juuri toipumassa 1990-luvun lamasta, kun uusi pudotus iski. Nokian ja metsäteollisuuden romahduksen myötä kadonneet työpaikat ja bruttokansantuote ovat palautuneet kovin hitaasti vuotta 2008 edeltävälle tasolle.

Riittävän vahvoja vipuvarsia Suomen tilanteen korjaamiseksi ei ole tahtonut löytyä. Lähes kaikki myöntävät, että potilas on sairas, mutta vastuunalaisissa tehtävissä olevat eivät ole löytäneet riittävää yksimielisyyttä siitä, millaiset lääkkeet tehoaisivat Suomen tautiin.

Samaan aikaan näkyy jo merkkejä yhteiskunnan kasvavasta epävakaudesta: poliittisen järjestelmän toimivuus kangertelee, ja suuria päätöksiä on vaikea saada tehtyä. Mielenosoituksia on ollut viime aikoina poikkeuksellisen paljon. Ulkopolitiikassa on ollut erityisesti suhteessa itään turbulenssia kuin vanhoina neuvostoaikoina.

Suhtautuminen turvapaikanhakijoihin jakaa kansaa kahtia tervetuloa- ja rajat kiinni -ryhmittymiin. Talouden epävarmuus on lisännyt polarisaatiota, kuten historiassa niin monta kertaa aiemmin. Monenlaista ääriajattelua ja äärimmäisiä tekoja on esiintynyt enemmän kuin vuosikausiin.

Talouden ohella olisi syytä kiinnittää huomiota siihen, että Suomelta on jo pidemmän aikaa ollut kadoksissa yhteinen kiintopiste jota kohti kulkea. Suomen idea tulisi löytää satavuotisjuhlamme alle uudelleen. Sen löytämiseksi on hyvä kääntää suunta ensin historiaan ja pohtia, mikä on ollut kansakuntaa yhdessä pitävä ajatus aiemmin historiassa.

 

Itsenäisyys on eroa jostain muusta. Suomen kohdalla se on merkinnyt erottautumista ensin Ruotsista, jonka kanssa olimme samaa valtiota 700 vuotta. Ruotsin valta päättyi 1809 Venäjän valloitettua Suomen, ja maastamme tuli osa Venäjän keisarikuntaa 108 vuoden ajaksi. Tässä historian suuressa kuvassa itsenäisyyden aika on eräänlainen loppuhuipennus.

Ensimmäisen maailmansodan aiheuttamassa kaaoksessa Suomi irrottautui Venäjästä suvereeniksi valtioksi. Eroa oli pohjustanut 1800-luvulla eurooppalaisen nationalismin vanavedessä virinnyt kansallisromanttinen ajattelu. ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia”, Adolf Ivar Arwidsson määritteli.

Vaikka valtiollinen suhde Venäjään katkaistiin joulukuussa 1917, idänsuhde määritti aina 1990-luvun alkuun asti pitkälti Suomen itsemääräämisoikeudelle rajat. Toisen maailmansodan aikana erillisyys itäisestä suurvallasta mitattiin aseiden voimalla. Kylmän sodan aikana tasapainoiltiin sen kanssa, missä määrin Suomi saattoi kurottua länteen ilman, että Moskovan mustasukkaisuus heräsi. Mauno Koivisto näki tämän kaiken ensin jatkosodan kaukopartiomiehenä ja myöhemmin tasavallan presidenttinä. Hänen mukaansa Suomen idea oli noina vuosina lyhyesti ja yksinkertaisesti selviytyminen.

Neuvostoliiton kaaduttua Suomi sai oikeastaan ensimmäistä kertaa itsenäisyytensä aikana mahdollisuuden määritellä paikkansa Euroopassa ilman, että tarvitsi ensin miettiä, mitä Moskovassa ajateltaisiin. Reagoisiko naapuri diplomaattisella nootilla tai jopa sotilaallisella painostuksella? Tuolloin 1990-luvun alussa Suomen tavoitteeksi tuli suuntautuminen kohti Eurooppaa. Kansa lähti tähän projektiin hieman vastahakoisesti ja kahtiajakautuneena, mutta lähti kuitenkin. Kihlaus solmittiin liittymällä Euroopan unionin jäseniksi vuoden 1995 alussa. EU-jäsenyys koettiin myös turvallisuuspoliittiseksi linjaratkaisuksi, eikä sotilasliitto Naton jäsenyyttä pidetty sen enempää kansan syvissä riveissä kuin johtavien poliitikkojen kannanotoissa tuolloin tarpeellisena.

Suomen toinen yhteinen tavoite oli 1990-luvulla poliittisista näkemyseroista huolimatta ratkaisun löytäminen lamaa seuranneeseen talouskriisiin ja suurtyöttömyyteen. Tällä tiellä oli päästy varsin pitkälle, kun kesällä 2008 kansainvälinen finanssikriisi veti meidät osaksi globaalia talouden syöksykierrettä. Etelä-Euroopan pankkikriisin myötä EU:hun ja eurooppalaisen yhteisvaluuttaan euroon kuuluminen kääntyi monien suomalaisten mielessä nopeasti ylpeyden aiheesta huolta ja poliittista epävakautta aiheuttavaksi taakaksi.

Oman talouden epävakauden ja eurokriisin yhdistelmä laittoi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perussuomalaisten voiton myötä Suomen poliittisen kartan uuteen uskoon. Tehokkaaseen päätöksentekoon kykeneviä enemmistöhallituksia on ollut tämän jälkeen vaikea muodostaa, ja suuret uudistukset ovat jumiutuneet loppumattomaan valmisteluun.

 

Suomen kohdalla itsenäisyys merkitsi oikeastaan koko 1900-luvun ajan erillisyyttä Venäjästä ja sen seuraajavaltiona 70 vuoden ajan toimineesta Neuvostoliitosta. Krimin miehityksen myötä suhde Venäjään palasi jälleen yhdeksi keskeiseksi itsenäisyyttämme määrittäväksi tekijäksi, mutta veteraanisukupolven edustajien harventuessa Venäjän uhasta ei löydy median yrityksestä huolimatta nuoremmalle sukupolvelle samanlaista avainkokemusta kuin se oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Sodan muisteleminen tai erityisesti 1960-luvulla sen liiallisena pidetyn muistelemisen paheksuminen olivat pitkään keskeinen osa Suomen itsenäisyyden juhlintaa. Toisen maailmasodan päättymisestä on kuitenkin jo yli seitsemänkymmentä vuotta. Tämän vuoksi edes Tuntemattomaan sotilaan kolmannen version valmistuminen tuskin tekee sodasta Suomen satavuotisjuhlien ykkösteemaa. Mistä juhlan aihe sitten voisi löytyä?

Talouden ja työllisyyden kuntoon saattaminen ja sen kautta hyvinvointivaltion pelastaminen olisi hieno yhteinen tavoite. Päämäärä lienee jopa kaikille poliittisille puolueille yhteinen, mutta keinoista ollaan kovin erimielisiä. Tästä johtuen edes tästä tuskin löytyy nyt kansakuntaa varauksetta yhdistävää juhlinnan aihetta.

 

Maailma ja Suomi ovat viime vuosikymme­nien aikana muuttuneet niin nopeasti, että juhlan teemaksi tuskin on löydettävissä yhtä histo­riallista tapahtumaa. Siispä meidän on tarkasteltava laajempaa kokonaisuutta. Historiamme realistinen ja peittelemätön tuntemus on tapa, jolla menneisyys voi olla luonteva osa nykypolven Suomi-kuvaa.

Jos saisin päättää ja rahoitus järjestyisi jostain, Helsingin kauppatorin laitaan rakennettaisiin amerikkalaisen Guggenheim-taidemuseon sijaan Suomen itsenäisyyden aikaa esittelevä moderni museo. Se ei olisi patrioottista kansallista kertomusta kiillottava monumentti, vaan historiamme vaiheet saavutuksineen ja rosoineen esittelevä museo, joka kiinnostaisi myös Suomeen tulevia turisteja.

Yksi museo, oli se kuinka laadukas tahansa, ei ratkaise Suomen identiteettiongelmaa, mutta ehkä se voisi osaltaan auttaa meitä pohdiskelemaan sitä hieman uusista näkökulmista. On tietenkin useita keinoja pohtia kansallista identiteettiämme, mutta museot eivät ole mitenkään huonoimmasta päästä. Suomen itsenäisyyden ajan museossa tulisi kaunistelematta esitellä niin vuoden 1918 tapahtumat kuin Nokian kännyköiden tarina maailman huipulle ja alas. Kansallisten huippuhetkien ohella olisi tärkeä kertoa myös tavallisen suomalaisen tarina. Mallia voisi hakea vaikka Virosta, missä Tarttoon valmistuu syksyllä uusi jättimäinen kansallismuseo, jonka toivotaan houkuttelevan 200 000 kävijää vuodessa.

Uusi museo jäänee haaveksi samasta syystä kuin Suomessa niin moni muukin rohkea ja ennakkoluuton ajatus, eli se todennäköisesti herättäisi vastustusta ja löytyisi varmasti sinänsä päteviä argumentteja, miksi museoon ei ainakaan juuri nyt kannata investoida. Samaan päämäärään voi kuitenkin päästä muillakin tavoilla. Oman maan menneisyyden tuntemukseen kannattaa panostaa, sillä siitä käsin kansakunta voi myös luoda katseen seuraavaan vuosistaan.

Kirjoittaja Ville Jalovaara on Helsingin yliopiston dosentti ja Helsingin kaupunginvaltuutettu. Kirjoitus on julkaistu ensi kerran Kanavassa 4/2016.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa, ja lehdillä on yhteinen päätoimittaja.