DDR halusi demarit

Juho Salminen
Kotimaa 26.7.2007 10:33

SK 39/2004: DDR rakensi lokakuussa 1968 Helsinkiin luksussaunan ja alkoi  löylyttää demareita. Se piti Sdp:tä parhaana kanavana vaikuttaa Suomen päätöksiin. Laajalla  »kontaktityöllä» Itä-Saksa sai paljon enemmän aikaan kuin Stasi  vakoilemalla, ilmenee professori Seppo Hentilän uudesta kirjasta, josta SK julkaisee otteen.

Itäsaksalaiset onnistuivat aktiivisella »kontaktityöllään» hankkimaan hämmästyttävän paljon yhteyksiä Suomen poliittiseen eliittiin 1960-luvun puolivälistä lähtien. DDR:n kielenkäytössä »kontaktityö» tarkoitti yhteyksien laajentamista henkilösuhteista järjestö- ja puoluesuhteiksi ja niistä edelleen valtiollisiksi suhteiksi. Suurena päämääränä oli diplomaattisen tunnustuksen saaminen Suomelta.

Itäsaksalaiset koettivat värvätä itselleen vaikutusvaltaisia ystäviä puolueiden, kansalais- ja nuorisojärjestöjen, toimittajien, kulttuuriväen ja tutkijoiden keskuudesta. Menetelmä oli aivan sama, jota Neuvostoliiton suurlähetystö käytti määrätessään tärkeiden suomalaisten kontaktihenkilöiden keskustelukumppaneiksi ns. kotiryssiä.

Kotiderkkuilmiön vakiintuminen ajoittuu 1960-luvun puoliväliin. Lokakuussa 1968 vihittiin käyttöön Helsingin Kulosaaressa DDR:n kaupallisen edustuston uusi päärakennus. Helsingin iltapäivälehdissä kierteli itsepintainen huhu edustuston »luksussaunasta», joka oli niin ylellinen, ettei koko kaupungista löytynyt mitään vastaavaa.

Mutta maassa maan tavalla, eikä sauna loppujen lopuksi kannattamaton investointi ollut. Se lämpeni harva se ilta, sillä löylynhaluisista suomalaisista vieraista ei ollut koskaan pulaa. Edustuston virkamiehet tekivät työtään sananmukaisesti hiki otsalla ja ilman housuja työläisten ja talonpoikien valtion menestyksen puolesta. Itäsaksalaiset alkoivat otsikoida jopa raporttinsa: »Muistio saunasta» sen ja sen vieraan kanssa.

DDR:n edustusto kutsui myös ulkoasiainministeriön poliittisen osaston virkamiehiä kerran vuodessa illanviettoon. Saunottiin, syötiin makkaraa ja juotiin olutta. Näiden »Waffenbrüderbund»-iltojen, kuten niitä poliittisella osastolla kutsuttiin, kohokohta ja erikoisin ohjelmanumero oli Suomen ja DDR:n välinen ampumamaaottelu ilmapistoolilla. Perimätiedon mukaan isännät lopettivat kilpailun, kun suomalaiset sen pariin otteeseen voittivat hyvänä ampujana tunnetun Matti Tuovisen johdolla.

Johtaville demareille omat kotiderkut

Sdp:n nousu johtavaksi hallituspuolueeksi 1966 käänsi itäsaksalaisten kontaktityön painopistettä sosiaalidemokraatteihin päin. Sosiaalidemokraatit olivat Suomessa avainasemassa siinä, millaiseksi suhtautuminen DDR:n tunnustamiseen muodostuisi. DDR:ää kiinnostivat myös sosiaalidemokraattien rooli Sosialistisessa internationaalissa sekä heidän suorat yhteytensä Länsi-Saksan johtaviin sosiaalidemokraatteihin.

Kontaktityön käytännöllistä hoitamista varten laadittiin luettelo johtavista sosiaalidemokraateista ja merkittiin kullekin oma kotiderkku. Keskeisiä kohteita olivat sosiaalidemokraattiset ministerit, Saksa-työryhmän jäsenet sekä muut puolueen merkittävät vaikuttajat. Rafael Paasion, Mauno Koiviston ja Kaarlo Pitsingin kotiderkuksi merkittiin edustuston uusi päällikkö Heinz Oelzner.

Asennoitumisessa Saksan-kysymykseen oli Sdp:n sisällä 1960-luvun lopulla ainakin kolme eri mielipidesuuntaa. Puolueen oikeiston suhtautuminen Itä-Saksaan oli vanhastaan kielteistä ja epäluuloista. Sdp:n puheenjohtaja Rafael Paasio taas oli 1960-luvun puolivälistä lähtien sitä mieltä, että Saksan jako kahdeksi valtioksi oli kiistaton realiteetti, joka kaikkien olisi syytä tunnustaa.

Puolueen vasemmalta laidalta, lähinnä nuoren polven keskuudesta, nousi yhä vahvempana vaatimus Saksan-kysymyksen ratkaisemiseksi siten, että molemmat Saksat tunnustettaisiin ja Sdp:n olisi tehtävä aloite mahdollisimman pian. Tämä linjaus oli osa uutta sosiaalidemokraattista ulkopolitiikkaa, jota nuoret itse, mutta myös heidän arvostelijansa, kutsuivat »vasemmistolaiseksi ulkopolitiikaksi». Mauno Koivisto on muistelmissaan (1997) lukenut nuorten radikaalien ulkopoliitikkojen ryhmään Osmo Apusen, Jaakko Blombergin, Jaakko Kalelan ja Paavo Lipposen.

Vasemmistonuorison nopea kääntyminen Itä-Saksan asialle suopeaksi oli Liittotasavallan kannalta pelottavaa. Helsingistä oli tulossa kansainvälisen DDR:n tunnustamisliikkeen keskus, arvioi myös Stasin ulkomaantiedustelu raportissaan.

Paasio kehotti nuoria tovereita panemaan Saksa-keskustelussa sordiinon päälle ja odottamaan puoluetoimikunnan asettaman Saksa-työryhmän työn tuloksia. Sdp:n Saksa-kannanotto hyväksyttiin maaliskuussa 1968. Kannanoton mukaan Sdp katsoi, että »Saksan tilanne olisi vakiinnutettava mahdollisimman pian rauhanomaisin keinoin toisen maailmansodan tuloksena syntyneen kahden Saksan valtion olemassaolon tunnustamisen pohjalta».

Sdp:n kannanotolle asettamat tavoitteet täyttyivät pian. Toukokuun lopulla 1968 Rafael Paasion johtama puoluevaltuuskunta matkusti Moskovaan ja tapasi siellä NKP:n korkeinta johtoa. Vierailun tuloksena Breznev ja Paasio allekirjoittivat puolueiden yhteistyöpöytäkirjan. Näin Sdp oli ensimmäisenä läntisenä puolueena solminut viralliset suhteet NKP:hen.

Toverien matka DDR:ään

Myös DDR:n valtapuolue SED yritti vuodesta 1965 lähtien sinnikkäästi luoda virallisia puoluesuhteita Sdp:hen, mutta yritykset torjuttiin päättäväisesti. Vihdoin helmikuussa 1972 matkusti Sdp:n viisihenkinen toimitsijavaltuuskunta viikon pituiselle vierailulle Itä-Saksaan. Valtuuskuntaa johti järjestöpäällikkö Unto Niemi ja siihen kuuluivat tutkimussihteeri Aimo Kairamo ja kansainvälisten asioiden sihteeri Paavo Lipponen puoluetoimistosta sekä kaksi piirisihteeriä, Pentti Myllymäki Tampereelta ja Mauno Hirvisaari Kotkasta.

Kun kyseessä oli Sdp:n ensimmäinen virallinen valtuuskunta, Sdp:n toimitsijat joutuivat DDR:ssä suuren huomion kohteiksi.

SED:n papereissa vieraista käytettiin nimitystä »opintovaltuuskunta». Merkillepantavaa on myös se, että suomalaisia puhuteltiin säännönmukaisesti »tovereiksi» (Genosse). Tätä kohteliaisuutta SED ei yleensä sosiaalidemokraateille suonut, länsisaksalaisille ei edes vahingossa. Järjestelyt olivat sosialistiseen tyyliin kaikin puolin mittavat; vieraiden käytössä olivat Tatrat ja Volgat kuljettajineen.

SED:n valtuuskunnan johtajana oli politbyroon jäsen Erich Mückenberger, eikä sattumalta, olihan hän nuoruudessaan itsekin ollut sosiaalidemokraatti. Politbyroossa hänen vastuullaan olivat puolueen sisäinen valvonta (kontrollikomissio) sekä »ideologisten poikkeamien», erityisesti »sosialidemokratismin» torjuminen.

Lipponen tarttui DDR:n tunnustamiseen

Kaksi aihetta nousi käydyissä keskusteluissa ylitse muiden, DDR:n tunnustaminen ja Sdp:n suhteet Länsi-Saksan sosiaalidemokraatteihin.

Lipponen selvitti laajahkossa ulkopoliittisessa katsauksessaan, kuinka Sdp oli laajentanut merkittävästi kansainvälisiä suhteitaan. Tämä oli yhteydessä eurooppalaiseen liennytyskehitykseen. Ensimmäisellä sijalla olivat neljä vuotta sitten avatut suhteet NKP:hen – ja tietysti yhteistyö Skandinavian maiden veljespuolueiden kanssa.

Myös muihin sosialistisiin maihin suuntautuvaan yhteistyöhön Lipponen sanoi puo-     lueensa suhtautuvan avoimen myönteisesti. Hän totesi Sdp:n esittäneen jo vuonna 1966, että se tukee Euroopan turvallisuuskokouksen järjestämistä. »Toivoisimme, että se voisi kokoontua Helsingissä vielä vuoden 1972 aikana. Tästä ei kuitenkaan ole mitään takeita, ja toivomme, että SED tukee pyrkimyksiämme turvakokouksen järjestämiseksi», Lipponen lausui.

Saksan-kysymyksestä Lipponen sanoi, että »puhe Saksojen yhdistymisestä on arvoltaan lähinnä teoreettista». Hänen mukaansa Sdp oli sitä mieltä, että kaikkien valtioiden tulisi tunnustaa DDR, ja se tulisi ottaa YK:n ja sen erillisjärjestöjen jäseneksi.

Lipponen sanoi Sdp:n tukevan neuvottelujen käynnistämistä Suomen Saksan-aloitteesta, mutta puolueettomuuspolitiikkansa mukaisesti Suomen oli pidettävä kiinni molempien Saksojen tasapuolisesta kohtelusta.

Stasi sai käsiinsä Lipposen raportin

Isännät olivat havaitsevinaan, että valtuuskunnan piirissä oli Suomen Saksan-politiikasta osin ristiriitaisiakin käsityksiä. Niemi ja Lipponen kannattivat molemmat paralleeleja neuvotteluja molempien Saksojen kanssa presidentti Urho Kekkosen syyskuussa 1971 tekemästä Saksan-pakettialoitteesta, mutta sen lisäksi Lipponen sanoi henkilökohtaisesti arvostelevansa Bonnin hallituksen hidastelutaktiikkaa.

Yleisesti ottaen isännät olivat erittäin tyytyväisiä Niemen valtuuskunnan esittämiin kannanottoihin sekä Sdp:n aktiivisuuteen tunnustamisasiassa. Bonnin hallituksen politiikasta vieraat puhuivat isäntien laatiman kertomuksen mukaan erittäin pidättyväisesti ja pahoittelivat sitä, etteivät voineet ruveta SED:n kanssa käymään keskusteluja SPD:n politiikasta, koska se oli heidän veljespuolueensa.

Sdp:n opintovaltuuskunnan vierailusta DDR:ään ei ole jäänyt matkalaisten omaa kertomusta, vaikka puoluetoimikunnassa asiaa käsiteltiin. Stasin ulkomaantiedustelu on kuitenkin omassa, sisällöltään melko mitäänsanomattomassa raportissaan siteerannut tällaista kertomusta ja maininnut sen laatijaksi Paavo Lipposen. Stasinkaan arkistosta matkakertomusta ei ole löytynyt, vaikka sen mainitaan olevan raportin liitteenä.

DDR:n matkansa jälkeen keväällä 1972 Lipponen saunoi pari kertaa Kulosaaressa itäsaksalaisten diplomaattien kanssa. Kun nämä tivasivat, milloin Sdp olisi valmis avaamaan puoluesuhteet SED:n kanssa, Lipponen sanoi, että asiasta oli ennenaikaista puhua. Yhtä vastahakoisesti Lipponen suhtautui itäsaksalaisten toiseenkin pyyntöön: Skp:n vieraaksi Helsinkiin saapuisi piakkoin eräs korkea keskuskomitean virkamies. Voisiko Lipponen järjestää tälle tapaamisen Paasion tai Kalevi Sorsan kanssa? »Taitaa olla pääsiäispyhät niin lähellä, että molemmat toverit ovat maalla», Lipponen vastasi.

Vaikka sosiaalidemokraatit harasivat virallisten puoluesuhteiden solmimista vastaan, eivät itäsaksalaiset heitä toki rauhaan jättäneet. Sdp oli heidän näkökulmastaan ylivoimaisesti otollisin murtokohta DDR:n poliittisen vaikutusvallan laajentumiseksi Suomessa.

Sundqvist ja Ahde »kontaktityön» kohteina

Kesäkuussa 1969 Sdp:n puoluesihteeriksi nousseesta Kalevi Sorsasta itäsaksalaiset eivät saaneet otetta. Niinpä itäsaksalaisten toiveet alkoivat yhä vahvemmin kohdistua nuoriin vasemmistolaisiin sosiaalidemokraatteihin.

Heistä ehdottomasti kiinnostavimpia DDR:n kannalta olivat Ulf Sundqvist ja Matti Ahde. Kumpikin valittiin ensi kerran eduskuntaan 1970 ja Sdp:n puoluetoimikuntaan kaksi vuotta myöhemmin. Itäsaksalaisten mieleen Sundqvist ja Ahde tuntuivat jääneen erittäin miellyttävinä ja tärkeinä tuttavuuksina. Sen sijaan Sdp:n kolmas nuori tähti, niin ikään vuonna 1970 eduskuntaan tullut Erkki Tuomioja, oli itäsaksalaisille vaikea pala.

Tuomioja ei ollut DDR:n asiamiesten kontaktiyrityksistä lainkaan innostunut. Epäilyttävänä he pitivät hänen vahvaa sitoutumistaan Sadankomitea-liikkeeseen. Pasifismi tuomittiin itäblokissa poliittisesti kypsymättömien haihattelijoiden harhaopiksi. Lopulta itäsaksalaiset keksivät, mikä Tuomioja oli miehiään: »Niin sanotun vasemmiston piirissä on myös joitakin henkilöitä, jotka ovat taipuvaisia maolaisuuteen (esim. Tuomioja).»

Tämä DDR:n suurlähetystössä 1979 kirjattu arvio oli täysin vailla pohjaa, mutta leimaamalla Tuomiojan pahimman mahdollisen ideologisen poikkeaman edustajaksi Itä-Saksan kontaktimiehet saattoivat päästä hankalasta tapauksesta eroon.

Sundqvistin kumouspuheet lähinnä retoriikkaa

Opetusministerikaudellaan 1970-luvulla Sundqvistilla oli erittäin tiiviit yhteydet itäsaksalaiseen virkaveljeensä, korkeakoulu- ja ammattikasvatuksen ministeriin Hans Joachim Böhmeen. Itäsaksalaiset odottivat hyötyvänsä Sundqvistista poliittisesti enemmän kuin kenestäkään muusta suomalaisesta ministeritason kontaktistaan.

Poliittisesti tilanne oli 1970-luvun alussa erittäin otollinen. DDR:n koulutusjärjestelmää kohtaan oli Suomessa laajaa kiinnostusta. Suomen suhteet molempiin Saksoihin normalisoituivat vuoden 1973 alusta, minkä jälkeen Suomen ja DDR:n yhteistyön laajentamisen viimeisetkin esteet poistuivat.

Vieraillessaan seurueineen toukokuussa 1972 Suomessa Böhme joutui toteamaan, ettei 27-vuotias ministeri ollutkaan mikään kokematon untuvikko vaan kova luu; hän kykeni hoitamaan kaikki järjestelyt protokollaarisesti täysin moitteettomasti.

Suomen opetusministeri tilitti isännilleen myös maailmankatsomustaan ja huokaili, miten sosialismi voitaisiin Suomessa toteuttaa. Joku voi jälkeenpäin olla sitä mieltä, että Sundqvistin itäsaksalaisille pitämät »vallankumouspuheet» vahingoittivat maamme etua, olihan hän sentään Suomen opetusministeri. Oma tulkintani on se, että »Uffe» pelasi heidän kanssaan tiettyä peliä, johon tietty retoriikka kuului pakollisena kuviona. Pelimies Matti Ahdekin oli, mutta hänen kohtaamisensa itäsaksalaisten kanssa olivat normaalia asioiden hoitoa ja ystävällistä seurustelua.

Loppujen lopuksi itäsaksalaiset joutuivat huomaamaan, että he olivat rakentaneet toiveensa väärien miesten varaan. Sdp:n nuoren polven tähdistä ei tullutkaan heidän asiansa edistäjiä Suomessa. Tällä rintamalla kärsitty takaisku tuntui varmasti erityisen katkeralta, koska nimenomaan Sdp:n tulevan johtokerroksen oli odotettu kääntävän Suomen poliittisen kurssin sosialismin suuntaan.

Kirjoitus on professori Seppo Hentilän kirjasta Harppi-Saksan haarukassa, DDR:n poliittinen vaikutus Suomessa (SKS). SK on lyhentänyt ja toimittanut otetta.

SK 39/2004

Rosenholz-tiedot Supon hallussa, päällikkö Nevala eroaa
Supo antanut Rosenholz-aineistosta ristiriitaista tietoa