CIA, KGB ja koodinimi AE/5 – nuori amerikkalainen nainen kylmän sodan Helsingissä

Kotimaa 5.9.2013 16:20

Nuori amerikkalaisnainen opiskeli sivuaineenaan kanssakäymistä KGB:n kanssa Helsingissä, joka oli kylmän sodan vuosina lämmin kaupunki.

***

Kampinkadulla, Helsingin keskustassa, Neuvostoliiton suurlähetystön nimissä olevassa huoneistossa, pidettiin syyskuun lopussa 1959 pirskeet, joita hillitymmässä kielenkäytössä kutsuttiin vastaanotoiksi.

Kutsujana oli neljä vuotta aikaisemmin Suomeen tullut toinen lähetystösihteeri ja konsulaatin päällikkö Grigori E. Golub. Hänen apuisäntinään olivat muutamaa kuukautta aikaisemmin Washingtonista kulttuuriattasean virkaan Helsinkiin siirtynyt Viktor M. Zegal ja uutistoimisto TASS:in kirjeenvaihtaja Nikolai G. Makejev.

Kutsuttuina oli amerikkalaisia ja suomalaisia. Laajasta vierasjoukosta Golubia kiinnosti ja innosti erityisesti 21-vuotias amerikkalainen historian ja poliittisten aineiden opiskelija.

Sensuelli nainen kulki CIA:n raporteissa ja salasähkeissä koodinimellä AEPAWNEE/5, lyhennettynä AE/5. Koodinimeä Golub ei tiennyt, mutta hän tiesi naisen osoitteen Munkkivuoressa.

Golub kävi hakemassa neidin juhliinsa, kutsuttuna oli myös hänen vuokraemäntänsä. Matkalla Kampinkadulle mukaan poimittiin myös kirjeenvaihtaja Makejev. Kyydissä oli siis kaksi KGB:n miestä, yksi CIA-nainen ja suomalainen vuokraemäntä, joka ei millään tavoin kuulunut tähän Kolmen Kirjaimen Maailmaan.

***

Vastaanotolla kaikkea oli runsaasti, tupakansavua, musiikkia ja juotavaa. Vuokraemäntä ihmetteli sitä, että suuren asunnon huoneista suurin osa oli kalustamattomia. Se näytti enemmän julkiselta tilalta kuin kenenkään kodilta. Mielikuva ei juhlimista haitannut, häntä haittasi enemmänkin Makejev, joka ilmiselvissä miehittämisyrityksissään kiehnäsi tuoreen munkkivuorelaistuttavuutensa liepehillä. Vonkaaminen jatkui vastaanoton jälkeenkin klassisine kukkakimppukoreografioineen, kunnes ihastuksen kohde ilmaisi mielipiteensä riittävän isoin kirjaimin.

Kampinkadun iltamista tehtiin raportti lokakuun yhdeksäntenä päivänä. Sen allekirjoitti William L. Costille. Hän oli Yhdysvaltain uusi varakonsuli, joka oli aloittanut työnsä Suomessa vuotta aikaisemmin. Miehen oikea nimi oli Thomas R. Kresse.

Costillen raportti päätyi CIA:n arkistoon. Vuoden 2010 alussa CIA:n aineistot siirrettiin Washingtoniin USA:n Kansallisarkistoon. Se sai dosentti, historiantutkija Hannu Rautkallion viivyttelemättä liikkeelle. Hänen uusin kirjansa, Alistumisen vuodet 1954-1961: Suomettuminen vai lännettyminen? oli juuri silloin työn alla.

Rautkallio ei ollut niinkään kiinnostunut amerikkalaisesta Costillesta tai venäläisestä Golubista, josta hän ei ollut aikaisemmin edes kuullut. Häntä kiinnosti neuvostoliittolainen diplomaatti ja vakoilija Anatoli Golitsyn, joka oli loikannut Helsingistä länteen joulukuussa 1961. Rautkallio oli aikaisemmissa tutkimuksissaan päässyt perille siitä, että loikkaukselle oli rakennettu peitetarina.

”Yhdysvaltain Kansallisarkistossa avautui uusi Suomea koskeva historiallinen todellisuus”, Rautkallio sanoo.

Sieltä löytyivät Colitsynin loikkauksen yksityiskohdat, mutta myös paljon muuta ennen tutkimatonta.

”Esiin tuli amerikkalaisten opiskelijoiden ja tutkijoiden rooli tietojen kokoajina ja välittäjänä Helsingissä sekä KGB:n että CIA:n kannalta.”

Koodinimi AE/5 oli myös amerikkalainen opiskelija. Hänestä löytyi parisataa dokumenttia. Rautkallio kiinnostui erityisesti hänen tarinastaan. Syynä oli se, että Kampinkadun vastaanotosta tehtyyn raporttiin on erehdyksessä ja epähuomiossa jäänyt yksi todellinen nimi, Marjatta Similä. CIA:n asiakirjoissa kaikki nimet, niin sisäpiiriläiset kuin ulkopuolisetkin, ovat koodinimillä.

Raportissa Similää pidettiin AE/5:n asuinkumppanina. Rautkallio tajusi, että määritys oli väärä. Marjatta ei ollut kämppis, vaan vuokraemäntä.

Kuka on tämä Marjatta Similä? Jos hän on elossa ja löydettävissä, hän varmaan myös muistaa AE/5:n oikean henkilöllisyyden.

***

Helsinki oli loistopaikka. Kylmän sodan aikaisessa maailmassa kaupunki oli niin KGB:n kuin CIA:n toimijoille vähintäänkin haalea, ellei peräti kuumottava keskus. Konspiraatiohenkisten oli helppo hengitellä tässä pseudonimien ruuhkauttamassa kaupungissa.

Suomea ei miehitetty, mutta sotakorvauksista rakentuneesta riippuvuussuhteesta tuli pitävä. Neuvostoliitolle Suomi oli koekenttä, jossa saattoi mallintaa suuren ja pienen yhteiseloa.

Yhdysvalloille Suomen rajoitettukin itsenäisyys oli tärkeää, eikä maata haluttu vetää totaalisesti kylmän sodan turbulensseihin, vaan se haluttiin säilyttää ”tarkkailuasemana” (listening post). Helsinki oli ainoa kaupunki, jossa amerikkalaiset saattoivat saada odottaessaan viisumin Neuvostoliittoon.

Suomelle idästä ja lännestä annettu ulkopoliittinen pelivara loi suomalaisille itselleen suomettumisen vuosina todellisuudessa katteettoman mielikuvan maansa puolueettomuudesta. Se taas edisti merkittävästi Kekkosen itselleen hankkimaa kansallista uskottavuutta, josta hän rakensi korvaamattomuuden myytin, kirjoittaa Hannu Rautkallio.

Tiedusteluorganisaatiot kehittivät myös itsestään korvaamattomuuden myyttiä. KGB ja CIA olivat itse itseään ylläpitäviä ryvästymiä. Lähetetyt raportit olivat substanssiltaan useinkin heppoisia, sinne päin, melkein oikeaa informaatiota, perusteltua luulemista. Raportteja piti kuitenkin vääntää, koska oma pätevyys piti alati osoittaa ja oikeutensa asemapaikkaansa lunastaa. Makaaberien yksityiskohtien kirjaaminen oli innokasta yritystä näyttää, miten hyvin asioista oltiinkaan selvillä.

Lopulta näiden vainoharhaisten organisaatioiden edustajat pyrkivät vaikuttamaan toistensa toimintaan disinformaatiolla ja kolmansien tahojen manipuloinnilla, ja lopulta myös ’yhteistoiminnan’ kautta, mikä sai juuri ’puolueettomassa’ Suomessa suorastaan absurdeja muotoja, Rautkallio kirjoittaa.

***

Jossain määrin absurdia ja paranoidista oli myös Suojelupoliisin ja presidentti Kekkosen suhde. Supo oli presidentin poliisi, joka valvoi presidentin KGB-yhteyksiä. Se aiheutti toisinaan presidentissä hirmuista ärsyyntyneisyyttä Supon tullessa liian liki.

Lähelle tultiin myös KGB:n ja CIA:nkin suhteissa. Konsuli Golub pyrki aktiivisesti solmimaan yhteyksiä yhteistyöhaluisiin amerikkalaisiin, jotka olivat CIA:n värväämiä. Viisumien veräjänvartijana Golub oli kuin lohien nousua jokisuussa varmalla paikalla odottava pyytäjä.

CIA oli 1950-luvulla kehittänyt REDCAP/LCIMPROVE-ohjelman. Neuvostoliittoon ja Itä-Euroopan maihin matkustavia rekrytoitiin tiedustelutehtäviin.

Yksi tällainen Neuvostoliiton matkalle värvätty oli amerikkalainen 21-vuotias opiskelija, joka oli saanut koodinimekseen AE/5. Hän teki ensimmäisen REDSKIN-matkansa Moskovan kautta aina Novosibirskiin saakka maaliskuussa 1959.

Golub menetti edellisen ”pokansa” (AE/3) kesäkuussa 1959 tämän palatessa kotiinsa. Sen jälkeen hän aktivoitui piirittämään uutta löytöään puhelinsoitoin ja tapaamisia ehdotellen.

AE/5:n ”hoitaja”, varakonsuli William L.Costille, rohkaisi suojattiaan tapaamisiin. AE/5 raportoi tapaamisista äärimmäisen yksityiskohtaisesti. Costille ymmärsi, että opiskelijaa – ”jonkin verran naivia liberaalia” – kypsytetään nyt rekrytointia varten horjuttamalla hänen uskoaan maamiehiinsä.

Kanssakäyminen kuitenkin toimi ja tiivistyi. AE/5 oli erityisen ihastunut Golubin kanssa käymiinsä teoreettisiin väittelyihin. ”Hän on ensimmäinen kommunistini”, opiskelija raportoi. Se näytti kirjoitettunakin innostumislauseelta.

Kummassakaan tiedusteluorganisaatiossa ei ollut täyttä varmuutta, kuka loikkaisi ensimmäisenä ja kummalleko puolelle. Meneillään oli jonkinlainen ”kukkulan kuningas” -tyyppinen kamppailu, jossa pyrittiin toisen tasapainon horjuttamiseen kunnianriiston toivossa.

Costille kävi Golubin kanssa viikoittain pitkillä lounailla ja niiden jatkoilla. Yksi varjelluimmista salaisuuksista näissäkin tapaamisissa oli Costillen ja AE/5:n työyhteys. He taas tapasivat nyt entistä harvemmin, kerran kuussa. Kohtaamisten salausjärjestelmät olivat kuin klassisesta agenttifilmistä, vaikka keskeisin AE/5:lle annettu tehtävä oli pysytellä kuulolla ja saada Golubista aikaiseksi mahdollisimman tarkka luonneanalyysi.

AE/5 oli kahden konsulin koukussa. Molemmat herrat käyttivät häntä hyväkseen omissa pyrkimyksissään.

Costillea askarrutti Golubin hitaus ja määrätietoisuus AE/5:n suhteen. Costille kirjoitti 9.10.1959 päiväämässään raportissa: Jos hänellä on suunnitelma saada tämä romanttiseen suhteeseen, jolloin hän voisi aikaansaada tunnetason kontrollin, hän (Golub) toimii erityisen hitaasti. Kuten olemme aikaisemmin painottaneet, hän ei ole osoittanut minkäänlaisia romanttisia eleitä hänen suuntaansa.

Aivan kaikkea AE/5 ei ollut raportoinut, vaikka yksityiskohtaisen tarkka kirjaamisissaan olikin. Marraskuussa Helsingistä ilmoitettiin Washingtoniin ”suhteen” jatkuvan ”viikoittaisella pohjalla”.

***

Golub palasi Moskovaan vuoden 1960 alussa. Sitä ennen hän oli kysynyt ystävältään, haluaisiko tämä tavata ”vanhemman poliittisen virkailijan”. Yllättävän avoimesti Golub nimesi Viktor Vladimirovin lähetystön parhaaksi tiedustelu-upseeriksi. Sitä pidettiin signaalina AE/5:n luoton kasvamisesta Tehtaankadulla. Amerikatar tajusi Golubin testamenttaavan henkilökohtaisen suhteensa.

AE/5 ei erityisemmin halunnut tapaamista, mutta ei pannut vastaankaan. He tapasivat Siltasaarenkadulla ravintola Kestikartanossa. AE/5:n mukaan hän tapasi kylmän, asiallisesti käyttäytyvän ja suoraviivaisen tyypin, jonka kanssa olisi vaikea ystävystyä.

AE/5:n raportista ilmeni myös, että hän stipendikautensa päättymisestä huolimatta halusi jäädä Suomeen. Ajatuksena oli toimia kielenopettajana ja opettaa englantia Suomen televisiossa.

AE/5 suunnitteli toista pitkää REDSKIN-matkaa Trans-Siperian junalla Moskovan kautta Vladivostokiin ja sieltä Kiinaan. Matka ei toteutunut, Kiina ei myöntänyt Neuvostoliiton kautta kulkevalle viisumia.

AE/5 poistui Suomesta 1961 Norjan kautta Yhdysvaltoihin jatkaakseen opiskelujaan.

***

Kampinkadun vastaanotolta 1959 tehdyssä raportista löytyi viitteitä siitä, että AE/5:n vuokraemäntä Marjatta Similä on ollut Yhdysvalloissa Asla-stipendiaattina. Myöhemmissä raporteissa todettiin, ettei hänen taustoistaan löydy ”minkäänlaisia epäilyttäviä jälkiä”.

Hannu Rautkallion käsikirjastossa on Asla Directory 1950-1963. Hän löysi vuonna 1927 syntyneen Similän ja maininnan hänen työpaikastaan Valitut Palat -aikakauslehdessä.

Rautkallio soitti päätoimittaja Ilkka Virtaselle. Hän kertoi Similän jääneen eläkkeelle 1980-luvulla.

Osoitteen selvittäminen oli helppoa. Rautkallio kävi jopa katsomassa Ulvilantiellä Munkkivuoressa olevaa taloa. Taloyhtiön isännöitsijältä hän sai tietää, että asunto on edelleen Similän nimissä, mutta hän itse on Kivelän sairaalassa. Isännöitsijä kertoi myös, kuka hoitaa Similän asioita.

Rautkallio kirjoitti kirjeen, esitteli itsensä ja asiansa, pyysi tapaamista. Se järjestyi kesäkuun lopulla. Similä oli yllättynyt ja hämmentynyt. Hän kyllä muisti alivuokralaisensa. Heidät oli esitellyt toisilleen Similän tuttava, joka oli tavannut AE/5:n Stanfordin yliopistossa ennen tämän Suomeen saapumista.

***

Washingtonin osavaltioista kotoisin oleva AE/5 oli tullut Suomeen Fullbrigh-stipendiaattina tutkiakseen Helsingin yliopiston kirjastossa suomalais-neuvostoliittolaisia suhteita. Hänellä oli äidin kautta suomalaiset sukujuuret Tampereen seudulla, isä oli ruotsalaissyntyinen. Ensimmäisen kerran stipendiaatti tapasi Yhdysvaltain varakonsuli Costillen heti tulonsa jälkeen vuoden 1959 alussa.

AE/5:sta oli tehty persoonallisuusanalyysi ennen hänen valitsemistaan REDCAP-tehtäviin. Lähin esimies, William L. Costille kirjoitti 10. heinäkuuta 1959 päivätyssä raportissa: Hyvin älykäs, itsenäinen luonne, melko viehättävä, tietoinen ja reagoinnissaan hyvin nopea ja tarpeen tulleen aggressiivinen pyrkiessään saamaan sanottavansa lävitse.

Costille oli jossain määrin huolissaan AE/5:n ja Neuvostoliiton lähetystön johtavan tiedustelumiehen Golubin kanssakäymisen kehittymisestä. Toisaalta emme kuitenkaan pelkää, että hän saattaisi itsensä tilanteeseen, jolloin olisi sanottava kyllä tai ei Golubin viettely-yritysten johdosta.

Costille mitä ilmeisemmin tarkoitti viettelyllä yritystä värvätä amerikkalaisopiskelija KGB:n agentiksi. Marjatta Similä tiesi viettelyksestä enemmän kuin AE/5:n esimies. Vuokraemäntää oli erään kerran jopa pyydetty poistumaan joksikin aikaa asunnostaan. Similä piti itseään muutamaa vuotta vanhempaa vierasta kuitenkin kohteliaana, korrektina ja hurmaavana miehenä.

Rautakallio kävi sairaalassa toisenkin kerran, jolloin Similä muisteli Kampinkadun vastaanottoa. Muutamaa päivää myöhemmin tämän käynnin jälkeen Marjatta Similä kuoli.

Rautkalliolla oli nyt oikea nimi koodille. Nimi ei vielä merkinnyt yhteyttä. Historioitsija alkoi netittää ja paikallisti etsimänsä henkilön pieneen yliopistoon Yhdysvaltain itärannikolla, jossa yli 70-vuotiaalla Stanfordissa väitelleellä ladyllä oli edelleen luottamustehtäviä.

Rautkallio sai nopeasti vastauksen sähköpostiviestiinsä. Se oli yllättänyt, ystävällinen ja ihmettelevä. Miten hänet oli onnistuttu löytämään, eihän hän ole kertonut menneisyydestään edes perheelleen.

***

Viime vuoden marraskuussa toteutuneesta kohtaamisesta tuli pitkä viikonloppu. Rautkallio tapasi pienikokoisen, tyylikkäästi pukeutuneen naisen. ”Molemminpuolinen kiinnostus yhteistä asiaa kohtaan oli todella konkreettista”, Rautkallio sanoo.

Hänen haastateltavansa ei puhunut spontaanisti, vastasi kyllä kaikkiin kysymyksiin, kyseli vähän Rautkalliosta. ”Keskustelumme oli korrektia, suorastaan miellyttävää.”

Ensimmäinen tapaaminen kahvilassa kesti viitisen tuntia. Rautkallio antoi keskustelukumppanilleen kaikki hänestä kopioimansa asiakirjat, joita AE/5 ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt.

Seuraavana päivänä tapaaminen oli sovittu AE/5:n hotellihuoneeseen. Kaikki se, minkä hän oli aktiivisesti unohtanut, oli noussut vähäunisena yönä raportteja lukien uudelleen esiin.

Rautkallio ja AE/5 sopivat uudesta tapaamisesta ja keskustelivat vaihtoehdoista, joilla tarina voisi saada jatkoa tämän ensimmäisen tapaamisen jälkeen. AE/5 lupasi keskustella asiasta perhepiirissä.

Jutun lähteenä on käytetty Hannu Rautkallion teosta Alistumisen vuodet 1954-1961: Suomettuminen vai lännettyminen? (Kustannusosakeyhtiö Paasilinna 2010).

Juttu julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehdessä 3/2011.

Kuka oli AE/5? Lue hänen tarinansa tämän viikon Suomen Kuvalehdestä (SK 36/2013, ilm. 6.9.).