Isä planeetan takana

Brad Pitt etsii itseään eksistentialistisessa tieteiselokuvassa.

elokuva
Teksti
Kalle Kinnunen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Lähitulevaisuudessa ihmiskuntaa uhkaavat oudot hyökkäykset avaruudesta. Niiden alkuperää selvittämään lähetetään majuri McBride (Brad Pitt), jonka pulssi ei koskaan nouse yli kahdeksankymmenen. Erakoitunut McBride vaikuttaisi olevan onnellisimmillaan, kun hänen ei tarvitse olla tekemisissä ihmisten kanssa.

Majuri on toisestakin syystä oikea mies tehtävään: vaaran aiheuttajaksi epäillään hänen isäänsä (Tommy Lee Jones), suurena hyväntekijänä pidettyä avaruustutkijaa, joka katosi oudoissa olosuhteissa planeettojen taa.

Ad Astra on James Grayn ensimmäinen Hollywood-elokuva. Budjetti on kunnon avaruuselokuvan edellyttämä, yli 50 miljoonaa euroa. Hinnasta huolimatta kyseessä ei ole niinkään viihdetuote kuin ohjaajansa näköinen taideteos: mietteliäs, hienostunut ja surumielinen.

 

James Gray.
James Gray. © Vittorio Zunino Celotto

Gray on aiemmin kertonut Amazonin viidakon valloittajasta (The Lost City of Z) ja newyorkilaisista perhetragedioista (Pikku Odessa, The Yards, We Own the Night). Hän saa inspiraationsa 1970-luvun elokuvista, kirjallisuuden klassikoista ja psykologiasta. Itsevarma ohjaaja ei pyri miellyttämään katsojaa. Vaikka Ad Astrassa on vauhdikas takaa-ajo Kuussa, tulitaistelu ja kauhujakso painottomassa tilassa, se ei tavoittele lennokkuutta eikä adrenaliinihurmosta. Komea avaruusmatka on vähintään yhtä paljon trippi sisäavaruuteen. Isä ja poika ovat kuin mytologian hahmoja.

Elokuvalliset referenssit ovat järkäleitä, joiden varjoon olisi helppo jäädä. Lento tuntemattomaan on värikkäine välietappeineen kuin Ilmestyskirja. Nytin jokimatka: ennen pitkää McBride joutuu kohtaamaan väkivaltaisen auktoriteettihahmon, jonka ankaraa filosofiaa voi olla mahdoton haastaa. 2001: Avaruusseikkailu ja Solaris käsittelivät ihmisen asemaa ja tavoitteita maailmankaikkeudessa, eikä niitä voi olla ajattelematta, kun McBride joutuu luopumaan kaikesta saavuttaakseen tavoitteensa.

Siinä missä Christopher Nolan on insinööri, James Gray on runoilija.

Avaruusjaksot ovat elegantteja, usein häikäisevän kauniita. Tuntuu kuin perfektionistiohjaaja olisi saanut kerrankin täyden päätäntävallan kuviinsa. Jylhyyttä tukee Max Richterin musiikki.

Vertailu mestariteoksiin on aina hieman julmaa, mutta Ad Astra on vakavien avaruusaiheisten elokuvien kaikkien aikojen parhaimmistoa. Pitt on hiljaisessa karismaattisuudessaan juuri oikea näyttelijä ahdistuneeksi McBrideksi. Tehokkaan kuoren alla on herkkä mies, jonka menneisyys ja isäsuhde ovat avoin haava. Ainoa heikko lenkki on McBriden paikoin selittelevä kertojaääni.

Näkemys tulevaisuuden hyperkapitalismista on pienieleisellä tavalla herkullisen ironinen. Asuttu Kuu on kuin absurdi betoninen jättiostoskeskus, jonka käytäviä valaisevat tuttujen pikaruokabrändien logot.

Mainoskampanja on saanut Ad Astran näyttämään Christopher Nolanin Interstellarin sisarteokselta, mutta yhtäläisyydet ovat pintaa. Siinä missä Nolan on insinööri, Gray on runoilija. Ad Astra on ihmiskunnan psykoanalyysiä. Vaikka matka vie toisille planeetoille, rauhaa ei löydy sieltä, vaan selvittämällä omat asiat.

 

James Gray: Ad Astra Elokuvateattereissa. ★★★★

 

Toimittaja Kalle Kinnunen tapasi James Grayn, kun ohjaaja vieraili Marrakechin elokuvajuhlien tuomariston puheenjohtajana. Lue juttu:

”Elokuva välineenä tekee kuolemaa” – avaruusspektaakkelin ohjaaja avautuu Hollywood-läpimurron kynnyksellä