Asfaltin kutsu

Kotimaa 2.7.2007 08:00

Poliisimies kuoli lauantai-iltana Kälviällä, kun nuori rattijuoppo ajoi hänen päälleen tiesululla tukevassa humalassa. Vuonna 2004 SK vieraili Leppävirralla, jossa on sattunut useita kuolonkolareita. Silti nuoret ajavat jatkuvasti rajuja ylinopeuksia. Mari, Make ja Veikko kertovat, miksi.Asfaltin kutsu

Teksti Petri Pöntinen
Kuvat Hanna Maunuksela

”Toi oli perussetti, ei edes ulissut.”

Mari nojaa Saabin konepeltiin ja katsoo ohimennen, kun nuori mies kiihdyttää menopeliään Leppävirran keskustassa. Pienen savolaiskunnan tori muuttuu viikonloppuisin katurallin näyttämöksi.

Kukapa ei olisi kokenut tätä teinivuosina: itse laitettuja autoja, mustaa kumia asfaltilla, basson jytinää stereoista, heiluvia karvanoppia ja tuoksuvia wunderbaumeja peräpeilissä.

Heinäkuinen perjantai-ilta on 18-vuotiaalle Marille ainutlaatuinen.

”Keskiviikkona oli inssi. Ei ollut konflikteja inssisedän kanssa.”

Pitikö päästä kartsalle?

”Totta kai”, hän nauraa, ”samana iltana. Isosiskot vaativat, että nyt näytät taitosi.”

Autokoulussa neuvottiin tulevaa kuljettajaa.

”Opettaja sanoi, että ei halua lukea ilmoitusta lehden Kuolleet-osastolta.”

Kesäkuussa 1996 Mari oli kymmenvuotias koululainen. Isosiskon silloinen poikaystävä Make kaahasi 160 kilometrin tuntivauhdissa puuhun ja oli kuolla.

”Häntä pidettiin koomassa aivopaineiden takia. Piti jännittää, miten siinä käy.”

Neljä päivää myöhemmin serkkutyttö loukkaantui kuuden nuoren rajussa ulosajossa.

”Sitä mietti, mikä oli idis lähteä siihen touhuun.”

Viiden minuutin ennätyskoe

Autossa oli kuusi nuorta: kolme poikaa ja kolme tyttöä.

Sanat tulivat takapenkiltä.

”Paina kaasua!”

Oli kesäkuun 6:nnen päivän ilta 1996. Viitostie Leppävirran ja Varkauden välillä oli kuiva, autoja soljui verkalleen pohjoiseen ja etelään.

Kuljettaja painoi kaasupoljinta syvemmälle Kalmalahden risteyksessä. Mercedes Benzin nopeusviisari alkoi nousta.

Omistaja oli nauttinut muutaman paukun paikallisessa ravintolassa. Hän istui takana.

Turvavyöt roikkuivat kannattimissaan.

Auto kiisi kapealla viitostiellä. Eteen ilmestyi musta piste, toisen auton perään. Mercedes ohitti sen viivana, vauhti ylitti 200 kilometriä tunnissa.

Tytön käsi vilkutti takaikkunasta.

Mercedeksen nopeusmittari oli pohjassa. Auto lähestyi Timolan risteystä, yhdeksän kilometrin matka Kalmalahdesta oli taittunut muutamassa minuutissa.

Ennen risteystä tie kaarsi loivasti oikeaan kallioleikkausten ohi.

Mieskuljettaja menetti auton hallinnan.

Mercedes koukkasi oikealle pientareelle, sieltä tien vasemmalle pientareelle, josta se pyörähti 120 metriä ilmassa. Matka päättyi viiden metrin korkeuteen kallioleikkaukseen.

Oikeuden pöytäkirjojen mukaan kaikki matkustajat sinkoutuivat törmäyksessä ulos, ja auto syttyi palamaan.

Kaksi nuorista kuoli heti, kolme loukkaantui vakavasti, yksi lievästi.

Auton nopeudeksi arvioitiin onnettomuushetkellä 250 kilometriä tunnissa. Oikeus totesi, että turman taustalla oli kilpa-ajo, ennätyskoe viitostiellä. Kuulopuheiden mukaan Leppävirralta oli ajettu 23 kilometrin matka Varkauteen kuudessa minuutissa.

Mercedes yritti nipistää ajasta minuutin.

200 korttia kuivumaan

Viitostie Varkauden ja Leppävirran alueella on synkkä tienpätkä.

Vuosina 1993–2003 sillä tapahtui 14 kuolonkolaria.

Kuuden nuoren ulosajo 1996 herätti päättäjät. Kapeaa tietä levennettiin ja oikaistiin, ohituskaistoja rakennettiin ja valvontakameroita pystytettiin.

Kuolonkolarit vähentyivät, mutta piittaamattomuus ei.

Hiljattain eräs varkautelaisnuori ajoi keskellä päivää kameran ohi 160 kilometrin tuntivauhtia. Kiire on ollut muillakin; poliisi nappasi Varkauden ja Leppävirran teillä puolessa vuodessa lähes 200 korttia kuivumaan.

Nuorten onnettomuudet lisääntyivät selvästi alkuvuodesta. Vaarallisin ratin takana on mieskuski. Parikymppinen onnettomuuskuski ajaa ylinopeutta humalassa ilman turvavöitä, sanovat tilastot.

Humalaisella nuorella miehellä on neljä kertaa suurempi riski joutua vakavaan turmaan kuin hänen keski-ikäisellä isällään.

Muutaman viikon ajokielto ja puhuttelu eivät hurjastelijaa hetkauta. Osa virkavallasta toivoo kasikympin lätkää takaisin vauhtia hillitsemään.

Varkaudessa poliisi on kokeillut tuleville kuskeille sokkivalistusta: kuvia romuttuneista autoista, loukkaantuneista uhreista.Asfaltin kutsu

Kaikki oli opeteltava, puhe ja kävely

”Sitä ei opi, ennen kuin itselle sattuu. Ei, vaikka viereltä lähtisi kaveri”, Make sanoo.

Make on Marin isosiskon entinen poikaystävä. Hän, jota pidettiin koomassa kaksi viikkoa teho-osastolla kesäkuussa 1996.

”Minuakin on pyydetty puhumaan kouluihin mutta en usko, että valistuksesta on hyötyä.”

Ukkoskuuro on kastellut asfaltin tummaksi. Make kävelee ja etsii katseellaan metsänreunasta koivua. Koivua, johon hänen autonsa sinkoutui neljän metrin korkeudelle.

Kyydissä ollut kaveri haki apua läheisestä talosta.

”Ambulanssi oli paikalla seitsemässä minuutissa. Se saattoi pelastaa henkeni.”

Onnettomuus sattui Timolantiellä, vain muutaman kilometrin päässä kuuden nuoren turmapaikalta viitostieltä.

”Kun heräsin, en tuntenut itseäni enkä vanhempiani. Minulle kerrottiin, että olin kaatunut.”

Totuus valkeni kuukauden kuluttua.

Kapealla tiellä oli syntynyt kilpa-ajo aamuyön tunteina. Jyrkässä mutkassa auto oli karannut pientareelle, kaatunut katolleen ja pyörinyt kahdesti ympäri, ennen kuin oli iskeytynyt puuhun. Auton nopeudeksi arvioitiin 160 kilometriä tunnissa.

Lääkärien mukaan yksi tuhannesta selviää yhtä vakavasta aivovammasta.

”Kaikki meni uusiksi. Piti opetella kävely ja puhe.”

Hän toipui fyysisesti vuodessa, mutta vaikein oli edessä. Pelko, onko hänestä normaaliin elämään. Ja häpeä, hyväksyvätkö muut hänet.

”Kun heräsin sairaalassa, ensimmäinen kysymykseni oli, miten muille kävi.”

Maken autossa oli kolme matkustajaa. He selvisivät lähes säikähdyksellä. ”Jos jollekin heistä olisi käynyt pahasti, en tiedä, olisinko jaksanut tänne asti.”

Onnettomuuden jälkeen Make sairastui masennukseen. Hän on käynyt kuusi vuotta psykoterapiassa. ”Se on ollut tuskien taivalta. Vasta viimeinen vuosi on ollut helpompaa.”

Ajatuksissaan Make on joutunut palaamaan nuoruusvuosiin kerta toisensa jälkeen.

Hän oli asfalttinuori, kaaharipoika.

”Luulin olevani hirveän hyvä rallikuski”, hän sanoo.

”Mulla ei ollut varaa harrastaa rallia, joten ajotaito piti työstää kadulla. Sieltä ne kuninkaat ovat aina löytyneet.”

Make oli saanut kortin 1993. Hänen ensimmäinen autonsa oli Fiat, itse säästetty ja hankittu.

Autossa oli olematon maavara. Fiatin jousitusta oli katkaistu, jotta se ei kaatuisi helposti.

”Se oli täysin laiton vehje.”

Taito rakentaa auto ja taito ajaa huomattiin pienessä kylässä. Make halusi olla somebody, joku, joka mainittiin essopuheissa, huoltoasemien kahvipöydissä.

”Töissä moni nuori sulautui massaan, auton ratissa erottui. Se oli kylmä totuus.”

Isä näytti hapanta naamaa, kun naapuri kertoi pojan ajaneen kahdella pyörällä vastaan.

”Tuntui helvetin hienolta. Ai, ne tarkoitti mua.”

”Kylällä kukaan ei haastanut. Ne tiesi, että olen niin hullu, että ajan vaikka seinään.”

Viitostien nopeuskilpailuun Fiatilla ei ollut asiaa. Maken pikataipaleet olivat mutkaisilla sivuteillä. Kun muut uskalsivat ajaa kuuttakymppiä kurviin, Maken jalka meni jarrulle kahdeksassakympissä.

”Auto lähti silloin tällöin käsistä, säikähdin mutta sain oikaistua. Kuvittelin, että osasin mitä vaan. Olin pilvissä.”

Kukaan ei vaatinut hiljentämään

Katumaine vaati entistä rohkeampia tekoja, suurempia riskejä.

Make rysäytti useita kertoja metsään. Autot romuttuivat mutta mies selvisi mustelmilla.

”Kukaan mun kyydissä ei koskaan vaatinut hiljentämään”, Make sanoo.

”Sitä paitsi, hyville kuskeille oli aina kysyntää.”

Kaahailu oli spontaania. Sen saattoi laukaista huono päivä töissä, riita tyttöystävän kanssa tai ohi ajanut auto. Make ei ollut hulttiopoika vaan tavallinen töissä käyvä nuori, kuten useimmat kaaharit.

Hän tiesi, että teki väärin – ja juuri sen takia teki niin. Rikollinen teko viehätti ja pelotti.

”Se oli nuorallatanssia.”

Nyt Make on 26-vuotias, uudessa työssä. Oppiko hän mitään?

Onnettomuuden jälkeen hän on ollut kahdesti lyhyessä ajokiellossa. Viimeksi kortti lähti, kun hän oli ajanut kaksi kertaa stop-merkin ohi, kerran turvavyöttä ja ylinopeutta.

”Mutta kaahannut en ole kertaakaan.”

Make sanoo, että ärsytyskynnys ylittyy silti aika ajoin.

”Se on mielialasta ja päivästä kiinni.”

”Kun on yksin liikkeellä, pinna palaa jostain syystä ja silloin imuttaa jonkun perään. Katto saattaa olla hetkellisesti 160 kilometriä tunnissa.”

Tee niin kuin isä neuvoo

Mari kaasuttaa Saabia varovasti. Auto on isän.

”Se on vanha. On se aika hyppy, kun autokoulussa tottui ajamaan uusilla autoilla.”

Punaiset perävalot vilkkuvat Leppävirran torikorttelissa, moottorit nostattavat desibelejä. Kurveissa mustia raitoja piirtyy asfaltille.

Liikkuva poliisi poimii yhden yli-innokkaan: 45 kilometriä ylinopeutta 40 kilometrin rajoitusalueella. Muuten nuoret saavat olla rauhassa, sillä Varkaudessa on rauhaton perjantai ja paikallispoliisi päivystää vain virka-aikoina.

Kymmenen jälkeen autoja parveutuu torille.

Marilla on jo piikkikortti lompakossa. Silti ajo nelipyöräisellä tuntuu vaativalta; auton ääriviivat ovat ulompana, moottoripyörään liimautuu kaarteissa kiinni.

”Vauhtiakin tulee helpommin, kun on koko ajan tuulisuojassa.”

Isältään hän on saanut parhaimman ajo-ohjeen: älä tee niin kuin hän tekee, vaan niin kuin hän neuvoo. ”Isä on sanonut, että ei pidä tehdä typeryyksiä, kun on tärkeä lasti kyydissä.”

Nuoret naiskuskit ajavat kuolonkolareita talvella huonossa säässä, kun auto karkaa käsistä. Tai sitten he istuvat kesällä apukuskin paikalla humalaisen miehen kyydissä.

Vieraan kyytiin Mari ei lähde. Omista taidoistaan hänellä ei ole harhakuvitelmia.

”Tämä on vähän itsensä tutkiskelua”, hän sanoo.

”Autokoulussa oppi perusasiat, mutta ajotaidon oppii vain ajamalla, riskejä ennakoimalla.”

Mari sanoo, että hän ei välttämättä jäisi nopeuskisassa viimeiseksi. Saabissa on turbo. Hänellä ei ole tarvetta kokeilla, mutta serkkupojalla oli.

Tämä ajoi kesäkuun lopussa poliisin tutkaan: nopeus 225 kilometriä tunnissa.

”Aikamoinen reikäpää se Veikko. En voi ymmärtää, mitä sen mielessä liikkui.”

Poliisi katosi horisonttiin

Kello näytti auton kojetaulussa varttia yli puolenyön.

Veikko ajoi viitostietä Varkaudesta Leppävirralle. Alla hyrisi 2,8 litran Volkswagen Golf, tuliterä saksalaisauto.

Häikiän suoralla, vähän ennen kotia, hän päätti tehdä sen, mikä oli kiehtonut jo jonkin aikaa. Kokeilla, kuinka lujaa auto kulkee.

Tiellä oli automaattikameravalvonta, mutta hän tiesi, että matkaa oli tarpeeksi kahden tolpan välillä.

Kaasupoljin nytkähti eteenpäin. Veikko puristi rattia, katse oli naulittu tiehen. Nopeusmittari hypähti ääriasentoon, 240 kilometriin tunnissa.

Äkkiä suoran päähän ilmestyivät vastaantulevan auton valot.

Veikon jalka meni vaistomaisesti jarrulle.

Sitten lähenevän auton katolla välähti sininen vilkkuvalo. Poliisi näytti pysähtymismerkkiä.

Veikko ei epäröinyt.

Hän painoi uudelleen kaasupoljinta. Poliisiauto katosi peräpeilissä horisonttiin.

Unelma nopeasta autosta

Veikko seisoo ravintola Virranpojan baaritiskillä, tupakka toisessa, tuoppi toisessa kädessä.

Hän hymyilee.

”Mulla oli törkeän huono tuuri. Oli arki-ilta. Ei tullut mieleenkään, että maija ajaisi vastaan.”

Hän päätteli ratin takana, että poliisi ei pystynyt lukemaan rekisterinumeroa. Siksi hän pakeni.

”Olen varma, että poliisi jäljitti mut auton perusteella. Ei tällä kylällä ole toista samanlaista mustaa Golfia.”

”Jos olisin ajanut muualla, en olisi jäänyt kiinni. Mutta muualla en ajaisi, sillä en tunne tietä.”

22-vuotias yrittäjän poika on ajanut kaikilla mahdollisilla nelipyöräisillä kuusivuotiaasta asti. Traktoreilla, kaivinkoneilla, kuorma-autoilla.

”Kuorma-autolla ei kaahata. Maailma muuttuu, kun hyppään henkilöauton rattiin.”

Leppävirralla oli kuiskittu, että Veikko ajaa autonsa puuhun ensimmäisillä liukkailla. Hän oli unelmoinut nopeasta ajopelistä siitä lähtien, kun oli saanut kortin.

”Neljä vuotta siihen meni”, hän sanoo.

”En ostanut autoa vauhdin takia, vaan siksi, että monella nuorella ei ole samanlaista.”

Veikko uskoo, että viitostie oli turvallinen kokeiluun. Oli yö, päällyste kuiva.

”Nykyisellä viitostiellä voi ajaa yli kahtasataa eikä auto mene metsään. Mutta jos tuossa nopeudessa eteen tulee eläin, tilanne muuttuu täysin.”

”Väistöliike on virheliike.”

Suomen turhin julkkis

Kesäyö viilenee. Takaluukkuja aukeaa Leppävirran torilla, ja pian olut- ja siideripullot päivystävät autojen katoilla.

Suomiräppi soi.

Mä ilosta syljen, mä surusta syljen, kun syljen, ja joskus muuten vaan.

Torin kupeessa ravintola Virranpojassa nuori mies käy Veikon luona. Pitäisi lähteä jo. Nuori mies on kuski.

Veikko on kortitta. Kuinka kauan, sitä käräjäoikeus ei ole vielä päättänyt.

»Ajokielto haittaa joka päivä. Kortti kuuluu työnkuvaan, se on välttämätön.»

Isä oli pettynyt mutta ei yllättynyt ylinopeudesta. Hän oli ennustanut ostohetkellä, että kortti ei kestä kauan. Ammattiautoilijat ovat kehottaneet Veikkoa kunnioittamaan omaa ammattiaan.

”Hiukkasen otti kunnian päälle.”

Hurja ylinopeus, mittarissa 225 kilometriä tunnissa, ei kuitenkaan kaduta, ”kovin moni ei ole ajanut niin lujaa näillä teillä”.

”Kaverit kutsuvat mua Suomen turhimmaksi julkkikseksi”, Veikko virnistää eikä anna valokuvata itseään.

Hän oli 14-vuotias, kun hänen isosiskonsa ja Marin serkku loukkaantui kuuden nuoren turmassa viitostiellä.

Hymy häviää kasvoilta.

”Olen miettinyt jotenkin niin, että en aja kovaa, jos muita on kyydissä.”

”Jos vaarannan, vaarannan vain itseni.”

Lisää aiheesta: Sokkivalistus ainoa keino

SK 30/2004

Aiheesta muualla
Liikenneturva
HS.fi – Nuorten aiheuttamat kuolonkolarit kaksinkertaistuivat