Asevelvollisuusarmeijan oikea hinta on Suomen suurin sotilassalaisuus

SK:n arkistoista: Miksi Suomi haluaa pitää kiinni yleisestä asevelvollisuudesta.
Kotimaa 21.9.2014 08:30

Vekaranjärven varuskunta, Kouvola. Pioneeri­komppanian aliupseerioppilas Tuulio pesee naamioväriä kasvoiltaan maastoharjoituksen jälkeen. © Aapo Huhta

Björn Wahlroos. Kysytään Björn Wahlroosia.”

Ohi on -kampanjan ydinjoukko aloittaa perjantaisen kokouksensa käymällä läpi, ketkä tunnetut henkilöt voisivat lähteä tukemaan julkisesti asevelvollisuuden lakkauttamiseen tähtäävää kansalaisaloitetta. Tulijoita olisi, mutta ketä tahansa ei voi ottaa. Listan pitäisi olla riittävän monipuolinen, jotta aloite ei näytä vain pienen piirin hankkeelta.

Wahlroosin nimi nousee esiin, koska hän on puhunut usein julkisuudessa vapaudesta. Ohi on -aloitteen tekijöiden yksi pääteesi on, että armeijaan menon pitäisi olla vapaaehtoista. Tässä heillä on mielestään suora yhteys Wahlroosin ajatteluun.

Kymmenen hengen joukosta löytyy kuitenkin nopeasti ilonpilaaja. Joku muistaa, että Wahlroos on puhunut kauniisti maanpuolustuksesta, kehunut armeijan upseerikoulutusta ja todistellut, kuinka se tuottaa hyviä johtajia siviiliinkin.

Joukko tulee siihen tulokseen, että Wahlroosilla voi olla vapausajattelussa musta piste juuri heidän kannaltaan tärkeimmässä kohtaa.

Wahlroosiin päätetään olla silti yhteydessä. Kaikkia kiinnostaa kuulla, mitä hän vastaa.

 

Suomessa on ollut yleinen asevelvollisuus melkein koko itsenäisyyden ajan. Maantiede, sotakokemukset ja yleinen mielipide ovat pitäneet huolta, ettei järjestelmää ole missään vaiheessa toden teolla kyseenalaistettu.

”Ihmisillä on vieläkin sodasta sellainen mielikuva, että tehdään rintama ja ollaan juoksuhaudoissa”, kansanedustaja Osmo Soininvaara (vihr) selittää. ”Ei ymmärretä, että nykyaikainen sodankäynti on ihan toisenlaista, liikkuvaa.”

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta, MTS, tutkii vuosittain suomalaisten suhtautumista nykymuotoiseen asevelvollisuuteen. Vuosi sitten syksyllä [2012] 72 prosenttia haastatelluista halusi sen säilyvän. Valikoivaa varusmiesjärjestelmää kannatti joka kuudes ja ammattiarmeijaa noin joka kymmenes.

Yleisen asevelvollisuuden kannatus on pysynyt MTS:n kyselyissä korkeana vuodesta toiseen. 2000-luvulla se on ollut alimmillaan 63 prosenttia. Enimmillään sitä on kannattanut peräti neljä viidesosaa kansasta.

[SK tutki: Vain puolet säilyttäisi nykyisen asevelvollisuuden.]

Poliitikot ovat puolustaneet varusmiesarmeijaa vielä vahvemmin kuin koko väestö keskimäärin. Yli kolme neljäsosaa nykyisistä kansanedustajista ilmoitti keväällä 2011 Helsingin Sanomien vaalikoneessa tukevansa nykykäytäntöä.

Soininvaaran lisäksi vain parikymmentä muuta edustajaa kannatti tuolloin valikoivampaa järjestelmää tai ammattiarmeijaa. Kaksi vasemmistoliittolaista, Silvia Modig ja Anna-Kaisa Pekonen, esitti asevelvollisuuden lakkauttamista kokonaan.

Yksi poliitikkojen puheissa toistuva ajatus on, että vain yleinen asevelvollisuus tuottaa tarpeeksi joukkoja huolehtimaan koko maan puolustamisesta. Muun muassa presidentti Sauli Niinistö on käyttänyt julkisuudessa tätä perustelua. Samalla hän on puolustanut varusmiesjärjestelmää yhtenä keinona vähentää nuorten syrjäytymistä.

Tästä on tosin myös erilaisia käsityksiä. ”Kaikki, jotka tarvitsisivat armeijaa syrjäytymisvaaran takia, saavat vapautuksen”, Soininvaara väittää.

Hallitus ja eduskunta ovat lukinneet kantansa keväällä lähes yksimielisesti hyväksytyssä turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa. Sen mukaan yleinen asevelvollisuus säilyy jatkossakin ”yhtenä puolustuksen perusratkaisuna”. Puolustusministeri Carl Haglund (r) vahvisti viimeksi syyskuussa, että parhaillaan työn alla oleva puolustusvoimauudistus toteutetaan tältä pohjalta.

 

Uudistuksen valmistelussa on lähdetty myös siitä, että asevelvollisuus on taloudellisestikin järkevin tapa koota armeija. Pohjana on käytetty Risto Siilasmaan johtaman asevelvollisuustyöryhmän kolme vuotta sitten valmistuneita laskelmia ammattisotilaista kootun joukon kustannuksista.

Siilasmaan ryhmä päätyi raportissaan arvioon, jonka mukaan nykyisellä puolustusbudjetilla Suomeen pystyttäisiin värväämään noin 20 000 sotilasta. Sen kokoinen joukko ei raportin mukaan riittäisi vielä mihinkään.

Puolitoista miljardia euroa suuremmalla budjetillakin saataisiin palkattua vain 60 000 taistelijaa eli noin neljäsosa asevelvollisuuden tuottamista sodan ajan joukoista.

Siilasmaan raportissa arvioitiin, että kaikkia nykyjärjestelmän hyötyjä ei pysty edes mittaamaan rahassa. Tällaisina ”asevelvollisuuden sivutuotoksina” lueteltiin esimerkiksi varusmiespalveluksen suorittaneiden johtajataidot, sosiaalistuminen ja henkinen kasvu.

Asevelvollisuuden hinnasta on kuitenkin olemassa myös täysin päinvastaisia arvioita.

Münchenissä nykyisin professorina työskentelevä Panu Poutvaara herätti pari vuotta sitten huomiota väittämällä, että asevelvollisuuden yhteiskunnalle aiheuttamat näkymättömät kustannukset ovat samaa luokkaa kuin nykyinen puolustusbudjetti.

Poutvaara kiinnitti huomiota ennen kaikkea siihen, että valtio menettää runsaasti verotuloja, koska monien nuorten töihinmeno lykkääntyy varusmiespalveluksen takia.

Hänen mukaansa vapaaehtoisuuteen perustuva järjestelmä rasittaisi kansantaloutta selvästi vähemmän.

 

Helsingin taloustieteellisen tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Roope Uusitalo on tullut samantapaisiin tuloksiin. Hän ehdottaa, että puolustusbudjetissa alettaisiin laskea varusmiesten työpanokselle realistinen arvo.

”Asevelvollisuusarmeijan aikaansaama kustannussäästö syntyy jo mekaanisesti siitä, että varusmiehille ei makseta maan puolustamisesta. Samalla logiikallahan pyramidit rakennettiin äärimmäisen kustannustehokkaasti, kun kivet paikoilleen roudanneille orjille ei tarvinnut maksaa edes päivärahaa”, Uusitalo kirjoitti äskettäin Akateemisessa talousblogissa.

Hän on tutkinut, miten varusmiesten asema työelämässä muuttui, kun lyhyimmän ja pisimmän palvelusajan ero piteni 1998 kolmella kuukaudella. Selvitys osoitti, että pidempi armeija-aika pienentää vuosituloja vielä useita vuosia jälkeenpäin.

Suomessa oli vielä 1990-luvulla reservissä yli 500 000 miestä, mutta nykyisin vain 350 000 ja parin vuoden päästä enää 230 000. Se tarkoittaa, että sodan ajan joukoista pudotetaan useimmat yli 35-vuotiaat.

Uusitalo arvelee, että reserviä olisi kenties supistettu toisella tavalla, jos varusmiehille pitäisi maksaa palvelusajasta kunnon korvaus.

”Joillekin olisi saattanut tulla mieleen sellainenkin ratkaisu, että supistetaan sodan ajan joukkoja kouluttamalla pienempi osa ikäluokasta ja pitämällä se reservissä yhtä pitkään kuin aikaisemmin.”

Varusmiespalveluksen lyhentäminen tai palvelukseen kutsuttavien osuuden supistaminen myös pidentäisi työuria jonkin verran. Uusitalo myöntää, että vaikutus olisi pieni verrattuna esimerkiksi yleisen eläkeiän nostoon. Työurien pidentäminen on hänestä kuitenkin niin tärkeä tavoite, että mitään keinoa ei saisi sulkea ehdottomasti pois.

Osmo Soininvaara muistuttaa, että nuorelta menee usein armeijan takia hukkaan muutakin kuin pelkkä palvelusaika.

Hän kertoo kuvitteellisen esimerkin Matista ja Maijasta, jotka molemmat reputtavat oikeustieteellisen pääsykokeessa ensimmäisellä kerralla.

”Maija lukee koko seuraavan talven ja pääsee uudella yrityksellä sisään. Matti sen sijaan harjoittelee punkassa työn vieroksuntaa ja kiroilemista eikä pääse toisenakaan vuonna.”

Myös tämä toinen vuosi pitää Soininvaaran mielestä ottaa huomioon, kun lasketaan asevelvollisuuden hintaa.

 

Valtiopäivien istunto oli 16. kesäkuuta 2009 Tukholmassa tavallista jännittävämpi. Tuolloin Ruotsi päätti tiukan äänestyksen jälkeen luopua yleisestä asevelvollisuudesta ja siirtyä 50 000 ammattisotilaan palkka-armeijaan.

Päätös syntyi vain kolmen äänen erolla ja siitä huolimatta, että mielipidetiedusteluissa enemmistö ruotsalaisista oli ollut vanhan järjestelmän kannalla. Toisaalta muutos ei ollut kovin suuri, sillä loppuvaiheessa vain runsaat kymmenen prosenttia asevelvollisista oli käynyt armeijan.

Monet muut Euroopan maat olivat jo aikaisemmin tehneet saman ratkaisun. Muun muassa Ranska, Espanja ja Hollanti olivat luopuneet varusmiesarmeijoista jo 1990-luvulla ja Tšekki, Unkari ja Italia 2000-luvun alussa.

Niiden päätökset eivät olleet herättäneet Suomessa aikoinaan kovinkaan laajaa huomiota. Vasta Ruotsin esimerkki sai aikaan laajemman keskustelun siitä, miksi Suomi haluaa aina vain pitää kiinni järjestelmästä, jonka muut maat ovat yksi toisensa jälkeen hylänneet.

Tavallisin selitys on, että Suomella – toisin kuin useimmilla asevelvollisuudesta luopuneilla mailla – on Venäjän kanssa pitkä yhteinen raja.

Soininvaarasta se on huono peruste.

”Venäjään liittyy uhkakuvia, mutta ei mitään viisivuotisen rintamasodan vaaraa. Suurin uhka on, että maa joutuu poliittiseen kaaokseen, jos jotkut perusvenäläiset saavat vallan”, hän arvioi.

Soininvaara myöntää, ettei Vladimir Žirinovskin ja muiden suurvaltakuvitelmia kannata sivuuttaa pelkällä olankohautuksella. Ratkaisu ei kuitenkaan ole, että kootaan suuri reservi pahan päivän varalle.

Puolessa vuodessa ei edes ehditä opettaa joukkoja kovin perusteellisesti.

”Žirinovskin kaltaisten ihmisten valtaannousun mahdollisuus on peruste asehankinnoille, muttei sille, että meillä on rynnäkkökivääreillä varustettuja ihmisiä, joilla ei ole mitään kelvollista koulutusta.”

 

Viime aikoina tilanne on taas muuttunut. Uutisista on käynyt selväksi, ettei asevelvollisuudesta olla ainakaan vähään aikaan luopumassa kaikkialla muual­lakaan.

Itävallassa järjestettiin tammikuussa neuvoa-antava kansanäänestys, jossa noin 60 prosenttia kannatti yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä. Sveitsissä pari viikkoa sitten peräti 73 prosenttia kansasta torjui asevelvollisuusmallin alasajon.

Itävallassa perusteltiin asevelvollisuuden säilyttämistä muun muassa erilaisista suurkatastrofeista saaduilla kokemuksilla. Varusmiehiä on siellä perinteisesti käytetty esimerkiksi pelastustöissä. Ammattiarmeijan kannatusta laski ihmisten pelko, että siihen kuuluvat sotilaat keskittyisivät pelkästään taistelutehtäviin.

Sekä Itävalta että Sveitsi ovat Suomen tavoin puolueettomia, toisin kuin useimmat asevelvollisuuden kylmän sodan jälkeen lakkauttaneet Euroopan maat.

Ruotsissakin on alettu uudelleen keskustella, oliko palkka-armeijaan siirtyminen loppujen lopuksi kovin viisasta. Kuusi vasemmistopuolueen kansanedustajaa jätti syyskuussa valtiopäiville aloitteen, jossa he vaativat yleisen asevelvollisuuden palauttamista niin pian kuin se on käytännössä mahdollista.

Aloitteen tekijät vetosivat muun muassa ammattiarmeijan kalleuteen ja rekrytointiongelmiin. Rivien välissä he antoivat ymmärtää, ettei ole välttämättä hyvä, jos armeijaan tulevat vain sotimisesta eniten pitävät.

Tämä peruste ei ole aivan uusi Suomessakaan. Muun muassa presidentti Mauno Koivisto torjui aikoinaan palkka-armeijan lähes samoin sanoin. Koivisto sanoi, että hänestä olisi kammottava ajatus, jos aseita kantaisivat vain ne, jotka niitä haluavat kantaa.

 

Ohi on -kampanjan taustalla on kirjava joukko yksityisiä ihmisiä ja järjestöjä. Käytännössä joukkoa ei yhdistä juuri mikään muu kuin yleisen asevelvollisuuden vastustaminen. Yksimielisyyttä ei ole edes siitä, mikä olisi paras vaihtoehto nykyisen järjestelmän tilalle.

Mukana on muun muassa Aseistakieltäytyjäliitto, jonka lopullisena tavoitteena on armeijalaitoksen lakkauttaminen kokonaan. Toisessa ääripäässä on esimerkiksi kirjailija Arno Kotro, joka haluaisi rakentaa puolustuksen ammattiarmeijan ja sotilaallisen liittoutumisen – Naton – varaan. Suurin osa kansalaisaloitteen taustavoimista hyväksyy, että Suomella pitää olla jonkinlaiset asevoimat myös tulevaisuudessa.

[Arno Kotro: Mitä Ohi on -kampanjasta jäi käteen, Kanava 3/2014.]

Tukijoiden poliittinen kirjo ulottuu pienestä ääriliberaalista edistyspuolueesta Kimmo Kiljusen (sd) ja Kari Uotilan (vas) kaltaisiin julkivasemmistolaisiin.

Yksi ryhmä ovat vielä ne, jotka vastustavat tasa-arvosyistä asevelvollisuuden rajaamista pelkästään miehiä koskevaksi.

”Kaikki ovat yhtä mieltä, että nykyinen malli on kansantaloudellisesti kallis, sukupuolen suhteen epätasa-arvoinen ja uhkakuvien osalta vanhentunut”, selittää Otto Lehto, yksi aloitteen vireillepanijoista. Tässä vaiheessa se riittää.

Kaksi järjestöä, Sadankomitea ja Vihreä miesliike, ovat laatineet omat vaihtoehtoiset mallinsa, joiden pohjalta ne haluaisivat järjestää maanpuolustuksen.

Sadankomitea ehdottaa, että yleisestä asevelvollisuudesta luovutaan asteittain noin kymmenessä vuodessa. Siirtymäkauden jälkeen armeijassa on noin 50 000 sotilasta, joista 8 000 on palveluksessa rauhan aikana. Kutsuntoja ei järjestetä, vaan vapaaehtoiset tulevat koulutukseen yhteishaun kautta. Siviilipalvelus on lakkautettu, eikä totaalikieltäytymisestä enää rangaista.

Järjestön mukaan sen esitys supistaisi puolustusmenoja kolmanneksen ja pidentäisi työuria niin, että positiiviset vaikutukset kansantalouteen olisivat yhteensä noin kolme miljardia euroa vuodessa.

Vihreän miesliikkeen mallissa armeijaan otetaan vuosittain 8 000 vapaaehtoista hakijaa soveltuvuustestien perusteella. Kolmen kuukauden peruskoulutuskauden jälkeen heistä karsitaan tuhat ja lopuille tarjotaan reserviläissopimusta, jonka allekirjoittaneet otetaan 6–12 kuukautta kestävään jatkokoulutukseen.

Reservissä ollaan 40-vuotiaiksi. Nuorimmat joukot muodostavat operatiivisen reservin, jonka tehtävänä on tuhota vihollisen hyökkäyksen kärki. Noin 30-vuotiaina sotilaat siirtyvät alueelliseen reserviin, joka muun muassa suojaa paikallisia kohteita ja varmistaa operatiivisten joukkojen selustaa. Viimeiset palvelusvuodet ollaan niin sanotussa poimintareservissä, joka ennen kaikkea täydentää nuorempia ikäluokkia.

Kolmessa palvelusluokassa on aina kerrallaan yhteensä 130 000 reserviläistä. Heidän lisäkseen armeijassa on 7 000 ammattisotilasta, jotka huolehtivat pääasiassa samoista tehtävistä kuin nykyinenkin kantahenkilökunta.

Vihreät uskovat, että heidän mallissaan armeijaan olisi jopa enemmän tulijoita kuin voidaan ottaa. Yksi keino sen varmistamiseksi on palkka, jota maksettaisiin jo peruskoulutuksessa 1 500 euroa kuukaudessa. Jatkokoulutuskaudella se voisi nousta jopa yli 2 000 euroon tehtävästä riippuen.

Sotilaat olisivat myös nykyistä motivoituneempia, kun armeija olisi jokaisen oma valinta.

 

Puolustusvoimilla ei virallisesti ole Ohi on -kampanjaan mitään kantaa. Kansalaisaloite on osa normaalia demokraattista prosessia, jonka tuloksena syntyviin päätöksiin sotilaat ovat tottuneet mukautumaan silloinkin kun ovat itse toista mieltä.

Pienistä merkeistä voi kuitenkin päätellä, että asevelvollisuuden vastustajien esittämä haaste on otettu armeijassa vakavasti.

Lehtien yleisönosastoissa on esimerkiksi julkaistu viime aikoina huomiota herättävän paljon kirjoituksia, joissa korkeat upseerit ovat perustelleet, miksi Suomen kannattaa jatkossakin ylläpitää nykyisen kaltaista varusmiesarmeijaa.

Puolustusvoimien henkilöstöpäällikkö, kenraalimajuri Sakari Honkamaa lähestyy asiaa sotilaallisen käytännönläheisesti. Asevelvollisuusjärjestelmä toimii hänen mukaansa hyvin, joten miksi sitä pitäisi muuttaa.

Honkamaan mukaan armeija ei ole väittänytkään, että kaikki asevelvollisuuden kustannukset sisältyisivät budjettilukuihin. Siilasmaan ryhmä laski, että nykyisen puolustusjärjestelmän kansantaloudelle aiheuttamat vuosittaiset kustannukset ovat yhteensä 4,8 miljardia euroa. Se on lähes kaksi kertaa nykyinen puolustusbudjetti.

Armeijankin laskelmissa otetaan huo­mioon, että asevelvollisuus viivästyttää opintoja jopa kahdella vuodella ja lyhentää työssäoloaikaa. Myönteiset vaikutukset sekä yksilöille että yhteiskunnalle ovat kuitenkin suuremmat kuin nykymallin haitat.

Honkamaan mielestä koko Suomen puolustamiseen tarvitaan yli 200 000 sotilasta, vaikka täällä olisi ammattiarmeija. Se nostaa kustannukset paljon suuremmiksi kuin Ohi on -aloitteen taustajoukot ovat arvioineet.

Siilasmaan ryhmä laski, että 250 000 ammattisotilaan armeijan henkilöstökustannukset olisivat vuodessa runsaat 9,3 miljardia eli nykyiseen verrattuna noin yhdeksänkertaiset. Sellaista summaa ei puolustukseen löydy mistään.

”Ei meillä ole mitään syytä salata, että yleinen asevelvollisuus on kovaa talkootyötä”, Honkamaa sanoo. ”Minusta on kuitenkin positiivinen asia, että Suomessa ollaan valmiita tekemään talkoita oman turvallisuuden eteen.”

 

Honkamaa muistuttaa, että asevelvollisuuden seurauksena Suomen puolustamiseen on jatkossakin käytettävissä paljon suurempi joukko kuin varsinaisen reservin 230 000 pääasiassa alle 35-vuo­tiasta sotilasta.

”Vanhemmille joukoillekin on kriisiaikana käyttöä. Kun ikää tulee lisää, sotilaallinen rooli pienenee, mutta se ei sulje pois erilaisia vapaaehtoisia maanpuolustustehtäviä. Monissa niissäkään ei voi toimia, jos ei ole saanut sotilaskoulutusta.”

Honkamaa kiistää arvion, jonka mukaan Suomessa olisi jo käytännössä valikoiva asevelvollisuus. Armeijan omien tilastojen mukaan varusmiespalveluksen suorittaa nykyisin noin 78 prosenttia miehistä. Missään ei Honkamaan mukaan ole varta vasten päätetty, että se on sopiva prosenttiosuus.

”Ilman muuta koulutamme jokaisen, joka on sillä tavalla palveluskelpoinen, ettei ole vaaraksi itselleen eikä muille. Mielellään otamme sellaisetkin, jotka eivät aivan täytä fyysisiä vaatimuksia, jos he itse haluavat.”

Yksi tavoite on, että jatkossa asepalvelus ei enää viivästyttäisi opintoja ja työuraa samalla tavalla kuin tähän asti.

Muutamilla aloilla on jo kokeiluja, joissa armeija-aikainen koulutus luetaan suoraan hyväksi siviilipuolen opinnoissa. Parin konservatorion kanssa on esimerkiksi neuvoteltu sopimus, että sotilasmuusikkojen koko palvelusaika vastaa yhtä vuotta näissä oppilaitoksissa. Armeijan niin sanotusta johtamispaketista saa korkeakouluissa 8–10 opintopistettä.

”Autonkuljettajat, turvallisuusala, opetustyö”, Honkamaa luettelee lisää esimerkkejä ammateista, joissa armeijan antamista valmiuksista on hyötyä myös siviilissä.

 

Syksyinen lauantai Helsingissä Kolmen sepän patsaalla. Keskellä aukiota on muutamien rauhanaktivistien Syyria-mielenosoitus. Sivummalla nimienkerääjät yrittävät saada ohikulkijoita antamaan tukensa Ohi on -aloitteelle.

Edistyspuolueen puheenjohtaja Roope Luhtala päivystää Suomalaisen kirjakaupan edessä. Harva pysähtyy edes kuuntelemaan, mitä hänellä on asiaa. Parissakymmenessä minuutissa Luhtala löytää vain kolme uutta kannattajaa.

Kansalaisaloitteen taakse tarvitaan vähintään 50 000 nimeä, jotta se menisi eduskuntaan. Ensimmäisten kolmen viikon jälkeen koossa oli vasta 4 000. Keräysaikaa on vielä melkein puoli vuotta, helmikuun loppuun, mutta voi olla, että sekään ei riitä. Sitäkin epätodennäköisemmältä tuntuu, että nykyinen eduskunta hyväksyisi aloitteen.

Asevelvollisuuden alasajajat uskovat kuitenkin, että heidän aikansa tulee ennen pitkää.

”Olen ihan varma, että mielipiteet muuttuvat vielä”, Osmo Soininvaara sanoo. ”Nuoret ajattelevat jo asiasta ihan eri tavalla kuin minun ikäiseni.”

Ohi on -aktiivi Otto Lehdon mielestä tärkeintä on levittää tietoa, että on olemassa vaihtoehtoisiakin tapoja järjestää puolustus.

”Jos me saamme tällä tavalla aikaan edes vähän keskustelua asiasta, jo se on hyvä saavutus.”

Osmo Soininvaara ja Roope Uusitalo eivät kuulu Ohi on -aloitteen tukijoihin.

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 40/2013.