Lohduttomia matkoja

Arvio: Palkitun meksikolaiskirjailijan romaanissa lapset ovat menettäneet oikeutensa lapsuuteen.

Romaani 18.12.2020 06:00
Silvia Hosseini

Perhe on automatkalla New Yorkista Arizonaan. Äiti haluaa dokumentoida turvapaikanhakijoiden kokemuksia, isä apassien historiaa. Kaksi lasta istuu takapenkillä ja seuraa avioliiton hidasta murentumista.

Perheen kertomuksen rinnalla kulkevat tarinat meksikolaislapsista, jotka pakenevat kotimaansa huumesotia tai yrittävät löytää Yhdysvaltoihin päässeet sukulaisensa. He ovat kadonneita lapsia, ”menettäneet oikeutensa lapsuuteen”. Jotkut katoavat konkreettisesti, kuolevat vaarallisella reitillä rajan yli.

Valeria Luisellin viides teos on rakenteeltaan monimuotoinen. Tieromaanin kehyksiin on upotettu sisäkkäisiä kertomuksia – siirtolaislasten vaiheita seuraavia ”elegioita” – sekä vanhempien projekteihin liittyviä muistiinpanoja, arkistomateriaalia ja lasten ottamia polaroid-kuvia.

Kadonneiden lasten arkisto palkitsee kärsivällisen lukijan. Kertojana toimivan äidin mietteet dokumentoinnin estetiikasta ja etiikasta ovat kiinnostavia, mutta romaani sähköistyy vasta reilusti puolenvälin jälkeen.

 

Ajankohtainen siirtolaiskysymys kytketään romaanissa Yhdysvaltain historiaan – orjuuteen ja alkuperäiskansojen pakkosiirtoihin. Menneisyyden lisäksi pohditaan kielen ja todellisuuden suhdetta: ”Käsite: Reservaatti. Merkitys: jättömaa, tuomio elämään alituisessa köyhyydessä. Käsite: Palautus: Merkitys: turvapaikkaa hakevan ihmisen karkotus.”

Määrittelyvalta on niillä, joilla on muukin valta. Siksi vähemmistöjen ei ole mielekästä välittää äidinkieltään lapsilleen: ”Äitimme opettavat meidät puhumaan, ja maailma opettaa meidät pitämään suumme kiinni.”

Kertojan mielestä siirtolaisuus on ”kansallinen tosiasia”, joka pitää hyväksyä. Lukija tuskin vastustaa myötätunnon vaatimista väkivaltaa ja köyhyyttä pakeneville lapsille. On toinen asia, onko se hyödyllistä, jos viesti on suunnattu vain omalle viiteryhmälle: Amerikan valkoisen työväenluokan ahdinko sivuutetaan kokonaan, eikä matkan varrelle osu yhtäkään ihmistä, joka ei olisi takapajuinen rasisti.

Romaanin mustavalkoista maailmankuvaa voi pitää tarkoituksenmukaisena. Luiselli tarkentaa yksittäisen ihmisen, vanhemman, lohduttomuuteen elämän kaoottisuuden edessä. Onko lapsiaan mahdollista suojella maailman vaaroilta?

 

Tyylillisesti Kadonneiden lasten arkisto on ansiokas. Lauseet polveilevat hienosti, ja ilmaisu on samanaikaisesti raportoivaa ja runollista. Tyyli alkaa kuitenkin horjua, kun kertojaksi vaihtuu perheen 10-vuotias poika: kielen rakenteet ovat niin muodollisia, ettei Marianna Kurton taitava suomennoskaan onnistu tavoittamaan lapsen ääntä uskottavasti.

Muutenkin teoksessa on yliyrittämisen makua. Kadonneiden lasten kertomukset saavat lähestulkoon myyttiset mittasuhteet ja jäävät siten etäisemmäksi kuin perheen lasten tarina. Lopussa kirjailija selittää, miten teoksen intertekstuaaliset viittaukset kuuluisi tulkita – aivan kuin hän ei itsekään luottaisi ratkaisuihinsa.

Tyylittelyn avulla Luiselli pyrkinee kiertämään ”toisten” tarinan kertomiseen liittyvät eettiset ongelmat. Niihin törmätään väistämättä, rinnastaahan romaani avioeron ja huumesotien vuoksi hajoavat perheet.

Kadonneiden lasten arkisto kannattaa lukea puutteistaan huolimatta. Kirjailija ei keskity lukijan itkettämiseen, mikä aiheen huomioiden on ansio itsessään.

Valeria Luiselli: Kadonneiden lasten arkisto. Suom. Marianna Kurtto. 395 s. Gummerus, 2020.

Valinnat
romaani

Arvio: Markku Pääskysen Aurinko ei liiku alkaa jännityskertomuksena, mutta kääntää huomion kertojaan.

Tietokirja

Arvio: Sinut on nähty -teoksessa katsotaan elokuvia ja elokuvien katsetta.

Elokuva

Arvio: Uusi elokuva kääntää Pertsan ja Kilun hurjat seikkailut kevyeksi komediaksi.

Romaani

Arvio: Tuhkaan piirretty maa kertoo jatkosodan ajan Lapin karuista vankileireistä.

sarjatärpit

3 tuoretta suoratoistosarjaa.

Gourmet

Kypsennettäessä kalkkuna vaatii tarkkuutta.

Sisältö