Akseli Gallen-Kallela: ”En tahtoisi tänne kuolla”

SK:n arkistoista: Taiteilija sairasti hotellihuoneessa Tukholmassa ja ikävöi kotiin.
Kotimaa 7.3.2016 18:30
Viimeinen kuva Akseli Gallen-Kallelasta. Illallisella taiteilija Albert Engströmin (oik.) kanssa Den Gyldene Fredenissä Tukholmassa 26. helmikuuta 1931. © Gallen-Kallelan museo

Keuhkokuumeeseen sairastunut Akseli Gallen-Kallela kuoli tukholmalaisessa hotellissa 85 vuotta sitten, maaliskuun 7. päivänä vuonna 1931. Hän oli sairastanut pitkään ja ikävöinyt kotiin.

Hotelli Reisenissa Gallen-Kallela oli puhunut erämaasta, aurinkoisesta rinteestä, jolle hän raahautuisi ”kuin sairas eläin”.

”Sinne tahtoisin kuolla, keväiseen auringonpaisteeseen”, hän sanoi.

Toimittaja Elina Järvinen selvitti joulukuussa 2015, mitä Gallen-Kallelan viimeisinä päivinä tapahtui. Kävi ilmi, että taiteilija muun muassa antoi tarkat ohjeet siitä, miten ystäviltä tulevat kukat piti asetella. Siihen oli hyvin yksinkertainen syy. 

 

Hotelli sijaitsi Tukholman vanhassakaupungissa, Skeppsbron 12:ssa.

Vaalea seitsenkerroksinen kivitalo. Julkisivussa kuvanveistäjä Gustaf Sandbergin pieniä veistoksia: purjelaiva, kala, laivalaituri. Ikkunoista näkymät lahdelle, Strömmenille.

Hotellin nimi oli Reisen.

Akseli Gallen-Kallela kirjautui sisään helmikuussa 1931. Yksi huone hänelle ja toinen Kirstille, tyttärelle.

He olivat kotimatkalla, tulossa Kööpenhaminasta. Gallen-Kallela oli pitänyt Tanskalais-suomalaisen yhdistyksen juhlassa esitelmän.

Kööpenhaminassa oli ollut kylmää, mutta Tukholmassa oli vielä kylmempää. Hyytävää. Kaiken lisäksi kaupungissa levisi influenssa. Puhuttiin, että tuhat ihmistä oli sairastunut tautiin.

Gallen-Kallela oli jo valmiiksi vilustunut. Hän oli kulkenut monta päivää ohutpohjaisilla kengillä.

Se johtui huonosta onnesta. Heidän paluumatkansa oli ikävästi venynyt.

SK_51-52_AGK_Reprot1_002

Viimeisen matkan aikatauluja ja suunnitelmia.

Oli sovittu, että Gallen-Kallela pistäytyy tullessaan Grensholmin linnassa, Norrköpingissä. Se oli matkan varrella.

Linnassa asui Johan Mannerheim, Carl Gustaf Mannerheimin veli, ja siellä oli taulu, jonka Gallen-Kallela halusi nähdä. Se oli hänen oma maalauksensa, muotokuva marsalkasta. Hän tahtoi nähdä, mihin se oli ripustettu.

Tarkoitus oli vain pistäytyä, ja siksi osa matkatavaroista oli lähetetty suoraan Tukholmaan. Näissä pakaaseissa olivat Gallen-Kallelan tukevammat kengät.

Mutta linnaan jouduttiinkin jäämään yöksi. Malmössä ei ollut ehditty aamujunaan, ja sen vuoksi Grensholmiin saavuttiin vasta illalla.

Linnan vierashuoneet olivat kauniit – kukkasin koristellut uunit ja kivilattiat – mutta niissä oli koleaa. Gallen-Kallela heräsi yöllä. Häntä paleli. Hän kutsui Kirstiä ja pyysi lisää peittoa. Löytyi vain saali.

Seuraavana aamuna vieraille esiteltiin vielä linnan puistoa. Seurue kahlasi syvässä lumessa, Gallen-Kallela ohuissa kengissään, muutenkin viluissaan.

Tukholmassa flunssa paheni. Ohjelmaa oli kuitenkin paljon. Kaikki tahtoivat tavata taiteilijan, kun tämä kerran oli kaupungissa.

Gallen-Kallela sai lääkettä, kulki pullo taskussaan. Mutta tauti ei tuntunut talttuvan.

Hän istui lounaalla vanhan ystävänsä, kuvanveistäjä Christian Erikssonin luona. Ja kun Eriksson taputti häntä selkään, se sattui.

 

Mary oli jäänyt Espooseen, Tarvaspäähän.

Hän oli huonossa kunnossa. Sydän vaivasi.

Gallen-Kallela oli pyytänyt vaimoa mukaansa, kuten aina, mutta tällä kertaa tämä ei halunnut lähteä.

Tarvaspää oli kaunis, valkoinen kivilinna Leppävaaran kupeessa, Laajalahden rannalla. Siinä oli asuttu nyt melkein viisi vuotta. Siitä saakka, kun muutettiin takaisin Yhdysvalloista. Se oli tapahtunut 20. toukokuuta 1926, ja siitä oli uutinen sanomalehdessä.

Prof. Gallen-Kallela jälleen kotimaassa.

Paluu Tarvaspäähän oli ollut Gallen-Kallelalle vaikea. Hän ei olisi halunnut muuttaa sinne enää.

Paikka oli ollut tyhjillään kymmenen vuotta. Sotavuosina sinne oli murtauduttu toistuvasti, tavaraa oli viety, paikkoja rikottu. Se ahdisti Gallen-Kallelaa.

Eikä hän pitänyt Tarvaspään tunnelmastakaan. Kivilinnan hän oli suunnitellut 1910-luvulla ateljeeksi ja galleriaksi. Sen vieressä oli kaksikerroksinen puuhuvila, jossa asuttiin.

Nyt Gallen-Kallela oli sitä mieltä, että huvilassa vallitsi ”henkisen toimettomuuden aura”.

Marsalkka Mannerheim kuuli tästä. Hän lähti käymään Tarvaspäässä omin päin.

Mannerheim tunsi Gallen-Kallelan vuosien takaa. Kansalaissodan aikana hän oli nimittänyt tämän pääesikunnan kirjapainon johtoon, myöhemmin omaksi adjutantikseen. Kai heitä ystäviksikin saattoi sanoa. He olivat kirjeenvaihdossa, ja Mannerheim kutsui Gallen-Kallelaa toisinaan metsästysretkille. Gallen-Kallela lähti aina, vaikka aikaa ei olisi ollut. Hän tiesi, että Mannerheim saattoi olla ”knarrig”, kärttyinen.

Tarvaspäähän Mannerheim ihastui. Linuddin niemen tontti oli vehreä, rakennukset ylhäällä rinteellä, siitä näkymä alas lahdelle, oma ranta. Olisi ollut sääli, jos paikka olisi kokonaan rapistunut.

Lopulta Mannerheim sai Gallen-Kallelan pään kääntymään. Tarvaspäähän palattaisiin. Mutta ei enää puuhuvilaan, siihen, jossa oli ”henkisen toimettomuuden aura”. Gallen-Kallela päätti, että ateljee kunnostetaan kodiksi.

Remontti oli valtava. Putkia korjattiin, betoniseiniin puhkottiin ovia. Käytäviin ja komeroihin hakattiin kylpyhuone, takkanurkkaukseen tehtiin keittiö.

Lankkukasat, tiilet, huonekalut, muuttotavarat, kirjalaatikot ja taideteokset olivat kasoina eri puolilla taloa. Ja kaiken keskellä asuttiin. Kapeat kulkuväylät nimettiin Chicagon katujen mukaan, jotta tavaroita voisi jotenkin löytää. Clark Street, Belmont Avenue.

Huumorin avulla koetettiin ”sulattaa ikävyydet ja eliminoida pois kaikki kurjuus”, kuten Gallen-Kallela sanoi.

Hän suunnitteli korjaustöitä ja valvoi niiden etenemistä, väsyi ja tuskaantui. Remontti vei aikaa hänen omalta työltään, taiteelta.

Yhdysvalloissa hän oli ollut vireessä. Hän oli luonnostellut suurhankettaan, käsin maalattua ja täysin kuvitettua Kalevalaa. Mary oli kirjoittanut siitä äidilleen: Akseli tekee hyväntuulisena Kalevalaa ja laulaa runoja. Perhe asui Taosin vuoristokylässä, sitten Chicagossa. Yhteensä kolme vuotta.

Paluu Suomeen oli sittenkin ollut pieni pettymys.

 

Kuume nousi torstaiyönä 26. helmikuuta 1931.

Hotelli Reisenin vahtimestari soitti Kirstin huoneeseen: isän luo olisi mentävä heti. Kello oli kolme.

Kun aamu koitti, Kirsti kutsui lääkärin. Keuhkokuume, tämä totesi.

Gallen-Kallela sai isomman huoneen. Sairaanhoitaja tuli avuksi.

Vielä edellisenä päivänä, torstaina, Gallen-Kallela oli kirjoittanut kotiin.

Rakas Mi. Ihmettelet varmaan, että me vielä viivymme täällä.

Hän kertoi, että tapaamisia oli ollut paljon. Kutsuja, ”joista ei ole voinut kieltäytyä”. Myös ammatillisesti Tukholma oli ollut antoisa. Kaupungissa riitti katsottavaa ja tutkittavaa.

Voinnistaan hän kirjoitti varovasti.

Olen aika uupunut, ja minulla on ollut Tukholman flunssaa, jota olen parannellut kiltin tohtorin avulla, joka kirjoitti reseptin saneluni ja oman kokemuksensa perusteella.

Sillekin päivälle oli ohjelmaa: hän oli lähdössä Nationalmuseumiin ja sitten illalliselle Den Gyldene Freden -kellariravintolaan. Seuraa piti taiteilija Albert Engström, vanha ystävä.

Nyt keuhkokuume pakotti vuoteeseen. Prinssi Eugenin lounaskutsusta täytyi kieltäytyä.

Gallen-Kallela lepäsi viikon. Hänen vierellään oli jatkuvasti joku: sairaanhoitaja tai Kirsti. Vaikutti jo siltä, että pahin voisi olla ohi.

Kävi päinvastoin. Tulehdus levisi toiseenkin keuhkoon.

Välillä potilas jaksoi olla kepeä. Hän laski leikkiä. Sitten hän väsyi, oli tuskainen ja synkkä.

Ystävät lähettivät huoneeseen kukkia. Gallen-Kallela halusi pitää vain anemonet, unikkoa muistuttavat vuokot. Kukkien asettelusta hän antoi ohjeet. Valon piti osua niihin oikein.

Ruokailu oli hankalaa. Hän pyysi hiilillä paahdettua kalaa, maistoi vähän ja työnsi pois. Sitten puolukoita. Niitä etsittiin, mutta marjoissa ei ollut metsän makua. Ne oli pilattu sokerilla.

Gallen-Kallela oli hyvin sairas, mutta tilanteesta ei saanut kertoa Marylle. Maryn sydän oli heikko, sitä piti säästää.

 

Oli kulunut vain kuukauden päivät siitä, kun tanskalaislehti oli kirjoittanut Gallen-Kallelasta näin:

Jotakin jättiläismäistä on Suomen suuressa maalarissa Akseli Gallen-Kallelassa kun hän istuu ikkunasyvennyksessä.

Hän näyttää kuin kivestä veistetyltä: pitkä, leveäharteinen ja laiha, mutta tyrmäävän voimakas ja pitkä.

Lehti oli Nationaltidende, ulkomaihin ja kulttuuriin keskittynyt julkaisu. Sen mukaan Gallen-Kallela oli merkkihenkilö ”joka suhteessa”.

Professori Gallen-Kallelalla on ylväs katse, terävä ja läpitunkeva, joka osuu tiukasti heihin, joita hän tarkastelee. Hän käyttää monokkelia ja huolimatta pian 66 vuoden iästään hän on hyvin moderni englantilaisessa puvussaan.

Gallen-Kallela oli tullut Kööpenhaminaan kahdesta syystä. Hän halusi kiittää Kuninkaallista taideakatemiaa, joka oli nimennyt hänet kunniajäsenekseen. Ja hän aikoi pitää ”pienen esitelmän” juhlassa, johon Tanskalais-suomalainen yhdistys oli hänet kutsunut.

Hän antoi lehtihaastattelua ilmeisen mielissään, kursaili hieman.

Miksi minusta nyt pitää kirjoittaa jotakin.

 

Gallen-Kallelan piti puhua juhlayleisölle Kalevalasta. Niin hän oli kirjoittanut etukäteen suurlähettiläs Onni Talakselle.

Esitystä ajattelisin valaista, jos mahdollista, värillisillä projektiokuvilla töistäni Kalevalan laitumilla.

Mutta hän vaihtoi aihetta. Hän halusi puhua nykytaiteesta.

Mitä se oli vuonna 1931?

Ekspressionismia, tunnetilan kuvaamista, räväkkää maalaamista. Abstraktisuutta. Pintaa, väriä ja muotoa.

Gallen-Kallela ei sitä arvostanut. Hän oli modernismille ”skeptillinen”, jopa vihamielinen. Jo vuonna 1909 hän oli kirjoittanut taidemaalari Pekka Haloselle Pariisista:

Nyt maalataan vaikka kuinka hyvänsä, mutta vain pitää ehdottomasti pysyä ”muotistiilin” aitauksessa.

Tosin hän oli itsekin maalannut töitä, jotka lähestyivät ekspressionismia. Niitä hän teki Keniassa 1910-luvun taitteessa. Tropiikin palmu Tana-joella, Ilta-aurinko Ukamban arolla...

Mutta kotimaassa näitä töitä ei ollut ymmärretty.

1910-luku oli ollut muutenkin raskas. Taidepiirit olivat pitäneet häntä vanhanaikaisena, pelkkien Kalevala-aiheiden tekijänä. Mutta kun hän yritti uudistua, vastaanotto oli nuiva.

Syksyllä 1912 tilanne oli kärjistynyt jopa rähinäksi. Taiteilijaseuran syyskokouksessa ”juopuneet taiteilijaboheemit” olivat syyttäneet häntä siitä, että hän syrjii nuoria. Gallen-Kallela oli seuran puheenjohtaja. Äänekkäimmin häntä oli kritisoinut Tyko Sallinen.

Siitä oli alkanut pitkä, vihamielinen lehtikirjoittelu, jossa sukupolvet ottivat mittaa toisistaan. Gallen-Kallelalle se oli ollut raskasta.

Nyt, Runebergin päivänä 1931, Gallen-Kallela seisoi yleisön edessä Kööpenhaminassa ja kiitti Tanskalais-suomalaista yhdistystä kutsusta.

Hän sanoi, ettei puhu Kalevalasta, tästä ”ihmeellisestä runoteoksesta”. Sen sijaan hän tulisi ”aivan vaatimattomasti pakinoimaan nykyajan taiteesta”.

Mutta hän oli jyrkkä.

Hän sanoi, etteivät nuoret taiteilijat perehtyneet maalaustaiteeseen vaan ”heittäytyivät ammattiinsa”. Suuret uudistajat – Gauguin, Cézanne, van Gogh – olivat kyllä mestareita, mutta mitä tuli heidän jälkeensä? Pelkkiä jäljittelijöitä.

Taideteokset ja -näyttelyt olivat räikeitä, niin ettei taiteen ystävä löytänyt enää ”unohdusta eikä taidehartautta”.

Kirjapainot sylkivät mainoksia, monivärikuvia, ”jättiläismäisen mustekalan tavoin”, ja katsojat vaativat aina vain enemmän ”silmäniloa”.

Missä oli omistautuneisuus, rauha?

Hän oli viilannut puhettaan kotona Tarvaspäässä. Hän oli lukenut sitä ääneen Marylle ja Kirstille, muokannut kohtia, jotka olivat sittenkin liian kriittisiä.

Myöhemmin Kirsti ajatteli, että puheen ydin meni juhlayleisöltä ehkä ohi.

 

Tilanne alkoi näyttää toivottomalta.

Gallen-Kallela sairasti hotelli Reisenin huoneessa ja ikävöi kotiin.

”En tahtoisi tänne kuolla”, hän sanoi.

Hän puhui erämaasta, aurinkoisesta rinteestä, jolle hän raahautuisi ”kuin sairas eläin”. Söisi paleltuneita puolukoita, joita kasvaisi lumipälvien välissä.

”Sinne tahtoisin kuolla, keväiseen auringonpaisteeseen.”

Keskeneräiset työt vaivasivat häntä. Suur-Kalevala ennen kaikkea. Luonnoksia oli syntynyt neljään ensimmäiseen runoon, vähän viidenteenkin. Mutta työ oli vasta alussa, runoja on viisikymmentä.

Hän toivoi, että Jorma, hänen 32-vuotias poikansa, jatkaisi työtä. Jorma oli osallistunut hankkeeseen jonkin verran. Hän oli matkustanut Euroopassa, perehtynyt painotekniikkaan ja tutustunut kirjapainoihin. Jo teoksen painaminen oli iso kysymys.

”Jormalle jää suuri vastuu”, Gallen-Kallela sanoi moneen kertaan.

Myös Kansallis-Osake-Pankin tilaama fresko oli kesken, mutta siitä Gallen-Kallela ei enää puhunut. Hän oli ponnistellut luonnosten parissa mutta ei ollut päässyt ”täyteen vauhtiin”. Hän oli ollut edelleen väsyksissä edellisestä suurtyöstään, Kansallismuseon kattomaalauksista.

Kirsti soitti kotiin.

Mary ja Jorma tulivat. Päivä oli perjantai, 6. maaliskuuta.

Mary näki Akselin hotellihuoneessa. Kohtaaminen oli sanaton. He vain katsoivat toisiaan.

Aika kävi vähiin. Ehkä he tiedostivat sen molemmat.

He olivat olleet naimisissa 40 vuotta.

”Hur mår lilla livet?” Akseli kysyi lopulta. Hän tarkoitti Tomya, Jorman pientä poikaa.

Lauantaiaamu valkeni. He olivat huoneessa kaikki. Mary istui sängyn vieressä, Akselin oikealla puolella. Piti tätä kädestä. Toisessa kädessä oli Kirsti.

Siihen Akseli Gallen-Kallela kuoli.

Maaliskuun 7. päivänä 1931, kello yhdeksän aamulla.

 

Joulukuun 1. päivänä 2015 Tarvaspäässä tihuuttaa vettä.

Kaari Raivio odottaa ateljeerakennuksen eteisessä. Hän on ryhdikäs, hoikka nainen. Ikää on vaikea uskoa: 81 vuotta.

Raivio on kirjoittanut Gallen-Kallelasta kaksi kirjaa. Toinen kertoo Amerikan-vuosista, toinen on uudistettu painos elämäkerrasta.

Raivio on Kirstin tytär. Akseli Gallen-Kallela oli hänen isoisänsä, mutta häntä Raivio ei koskaan ehtinyt tavata.

Maryyn, isoäitiinsä, hän ehti tutustua. Niin kuin tähän taloonkin, Tarvaspäähän. Nyt Tarvaspää on museo, mutta Raiviolle tämä oli mummula. Tänne äiti toi hänet, kun hänellä itsellään oli töitä. Kirsti oli sellisti ja kuvataiteilija.

Pikkutytön mielestä talo oli jännittävä, täynnä kiinnostavia esineitä: kilpiä, nuolia, eksoottisia vaatteita. Ne olivat osa kansatieteellistä kokoelmaa, jonka Gallen-Kallelat olivat tuoneet Keniasta.

Isoäiti oli Meeri. Kukaan ei lausunut hänen nimeään englantilaisittain. Akselille hän oli Mi tai Mia, Akseli hänelle Akke.

Raivio kävelee alakerran saleissa. Tarvaspäässä tulee käytyä silloin tällöin.

Tässä pyöreässä salissa oli ruokapöytä, tuossa pieni keittiö. Nyt huoneiden seinillä on koko ajan arvokkaammiksi käyviä maalauksia. Tuonelan joella, Kuolleitten virta.

Meerin flyygeli näyttää olevan entisellä paikallaan, olohuoneessa. Sillä Meeri usein soitti, kun Akseli maalasi.

 

Elämä ja teot

26.4.1865 Axel Gallén syntyy Porissa.

1876 Muuttaa Helsinkiin.

1881 Päättää keskittyä taideopintoihin.

1884 Poika ja varis. Muuttaa Pariisiin. Taidekouluissa viisi vuotta.

1889 Palaa Suomeen, Kalevala-aiheet. Aino-triptyykki.

1890 Naimisiin Mary Slöörin kanssa.

1891 Euroopan virtauksia, symbolismia ja mystiikkaa. Impi Marjatta syntyy.

1895 Impi Marjatta kuolee kurkkumätään. Muutto Ruovedelle.

1896 Kirsti syntyy. Isot Kalevala-maalaukset. Lemminkäisen äiti 1897.

1898 Freskomaalausta Italiassa. Jorma syntyy.

1900 Pariisin maailmannäyttely, Kalevala-freskot. Kansainvälistä huomiota.

1901 Freskot Juséliuksen hautakappeliin Poriin. Työ kestää kaksi vuotta.

1907 Virallisesti Akseli Gallen-Kallelaksi.

1909 Perheen kanssa Keniaan. Ekspressionistinen kausi.

1918 Pääesikunnan kirjapainon esimieheksi.

1920 Koru-Kalevalan kuvitusta, ilmestyy 1922.

1923 Perheen kanssa USA:han. Kiinnostuu intiaanien taiteesta.

1926 Palaa Suomeen. Tarvaspää remontoidaan.

1928 Kalevala-freskot Kansallismuseoon. Suur-Kalevalan kuvitusta. Jää kesken.

1931 Kuolee 7. maaliskuuta Tukholmassa.

Jorma Gallen-Kallela kuolee 1939, Mary 1947, Kirsti 1980.

 

Lähteet: Kirsti Gallen-Kallela: Isäni Akseli Gallen-Kallela (toim. Kaari Raivio), Kaari Raivio: Akseli Amerikassa, Gallen-Kallelan museo: Ota sielusi täyteen! Juttua varten on haastateltu myös museojohtaja Tuija Wahlroosia.

 

Juttu julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 51–52/2015. Toimittaja Elina Järvinen on ehdolla sekä Vuoden aikakauslehtitoimittajaksi että Vuoden jutun tekijäksi Edit-kilpailussa.