”Haluan säilyttää vähäisen itsekunnioitukseni”

Aki Kaurismäki luopuu taiteen akateemikon arvonimestä vastalauseena hallituksen metsä- ja kaivospolitiikalle.

”Lunta tulee tupaan, mutta uskon jakavani monen ihmisen tunnot”, Aki Kaurismäki sanoo. © Kaisa Rautaheimo / otavamedian arkisto

Elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki on tällä viikolla ilmoittanut presidentti Sauli Niinistölle luopuvansa akateemikon arvonimestä. Hän kertoo sähköpostitse Suomen Kuvalehdelle, että on harkinnut asiaa viime kesästä lähtien.

Päätös luopua arvonimestä on Kaurismäen vastalause nykyisen hallituksen toimille, erityisesti sen ”tuhoisalle metsä- ja kaivospolitiikalle”.

Kaurismäki arvostelee hallitusta siitä, että se on nostanut vuotuiset metsähakkuut kestämättömälle tasolle ”yli kuudenkymmenen eturivin tutkijan ja tiedemiehen varoituksista huolimatta”.

”Hallitus ei vaivautunut edes kommentoimaan asiaa, vaan tilasi ministerimääräyksellä Luonnonvarakeskukselta, Metsäkeskukselta ja ties mistä tuulesta temmattuja laskemia, joiden mukaan metsät kyllä kestävät lisäyksen ja avohakkuut itse asiassa lisäävät puita”, hän sanoo.

Lopulta Kaurismäki metsän ystävänä ei enää pystynyt katsomaan tilannetta sivusta tekemättä mitään.

”Koska en lainkaan arvosta pommien heittelyä, akateemikon arvonimestä luopuminen oli ainoa aseeni. Olin tosin säästänyt sen siihen, että Suomi liitetään Natoon ilman kansanäänestystä.”

Kaurismäki ei odota eleensä olevan ”edes kärpäsen surinaa” hallituksen korvissa, koska asiantuntijoiden varoituksetkaan eivät aiheuttaneet minkäänlaista reaktiota.

”Mutta akateemikko, joka ei reagoi mihinkään, on tarpeeton akateemikko.”

 

Aki Kaurismäen mukaan hallitus kiihdyttää metsäpolitiikallaan myös Suomen metsäluonnon, sen eläinten ja pieneliöstön tuhoutumista.

Hänen mielestään hallitus vähät välittää ilmastonmuutoksesta ja tulevista sukupolvista muualla kuin vaalipuheissa.

”En voi palvella, edes muodollisella arvonimellä, tällaista valtiota. Mikä arvo akateemikon arvonimellä on, jos yksikään [akateemikoista] ei avaa suutaan, vaikka isänmaata raiskataan joka rintamalla?”

Kaurismäen mielestä on tärkeää toimia nyt, kun ihmiskunta kirjaimellisesti taistelee olemassaolostaan.

”Saattaa olla, että ilmaston lämpenemisen ansiosta Suomen hiilinielut ovat sadan vuoden kuluttua suuremmat kuin tällä hetkellä. Mutta entä nämä välissä olevat 50 vuotta, jolloin niitä ei ole lainkaan?

Hänestä olisi järjellisesti ottaen jopa parempi, jos ihmiskunta hävittäisi itse itsensä.

”Planeetta voisi säilyä ja kehittää uuden evoluution myötä tällä kertaa jonkin älyllisen eliölajin.”

”Mutta kun ajattelen nuoria ihmisiä tai katselen kummipoikani vastasyntyneitä lapsia, järki saa väistyä. Olisi vähintään kohtuullista, että elämänsä alussa olevat eivät joutuisi maksamaan meidän loputtomasta ahneudestamme ja vastuuttomuudestamme.”

 

Hallituksen haluttomuus uudistaa vanhentunutta kaivoslakia menee sekin yli Kaurismäen ymmärryksen.

”Nykyinen kaivoslaki sallii minkä tahansa ulkomaisen kaivosjätin tehdä valtauksen mihin tahansa Suomen maaperällä. Luvan saatuaan yhtiö voi hyödyntää kaivamiaan malmeja ja mineraaleja ilman minkäänlaista verotusta Suomen valtion taholta. Sen tehtyään se voi käytännössä jättää pilatun maiseman ja saastuneet järvet veronmaksajien maksettavaksi.”

Missä kaikki logiikka, Kaurismäki ihmettelee.

”Työllistämisvaikutus Suomessa on haittoihin nähden minimaalinen, ja toiminnan verottamatta jättäminen on pois kansallisvarallisuudesta. Näin toimii ainoastaan niin sanottu banaanitasavalta.”

Kaurismäki ehdottaa, että seuraavassa perustuslakiuudistuksessa ”kansallisvarallisuuden tuhoaminen, haaskaaminen ja vastikkeeton luovuttaminen yksityisiin käsiin määriteltäisiin rikokseksi, joka käsitellään valtakunnanoikeudessa”.

Kansallisvarallisuuteen hän laskee luonnonvarojen lisäksi myös ”sata vuotta kehitetyn terveydenhoidon”.

Hallituksen syntilistaan hän niputtaa leikkaukset koulutuksesta, kehitysyhteistyöstä, humanitaarisesta avusta ja rauhantyöstä.

”Tilastojen mukaan olemme maailman rikkaimpia maita. Pyrkimyksenä lienee se, että jatkossa vain osa Suomesta on.”

Hän puuttuu myös Suomen hävittäjähankintoihin.

”Murto-osalla suunniteltujen hankintojen hinnasta voisi panna Suomen rataverkoston ja muun julkisen liikenteen sellaiseen kuntoon, että alkaisimme lopultakin tehdä kunnollista ilmastopolitiikkaa.”

 

Kun Aki Kaurismäki vastaanotti taiteen akateemikon arvonimen vuonna 2008, taustalla soi Toivo Kärjen tango Siks’ oon mä suruinen.

Kappale oli elokuvaohjaajan itsensä valitsema.

Surutango kuvasi myös tulevan taiteen akateemikon silloista mielentilaa.

”Nimitys merkitsi minulle nuoruuden peruuttamatonta loppua, ja samalla tunsin jotenkin epämääräisesti myyneeni itseni koneistolle – kahvikupin hinnalla”, Kaurismäki kertoo.

Valtioneuvoston juhlasalissa pidetty tilaisuus oli ”juhlava”, ja siihen liittyi myös ”ilmainen santsikuppi kahvia”. Tarjolla olleen pienen leivoksen ohjaaja jätti valiin, koska oli niin jännittynyt.

Presidentti Tarja Halonen lausui muutaman sanan. Taiteen keskustoimikunnan puheenjohtaja kehui Aki Kaurismäkeä yhdeksi aikakautemme merkittävimmistä elokuvaohjaajista.

Suomen kansainvälisesti tunnetuin elokuvaohjaaja piti lyhyen, kaurismäkeläisen puheen. Hän kiitti asianomaisia tahoja luottamuksesta ja totesi pyrkivänsä osoittautumaan sen arvoiseksi.

”Kun sanoin pyrkiväni olemaan luottamuksen arvoinen, odotin luonnollisesti Suomen valtiolta samaa.”

 

Aki Kaurismäki oli akateemikoksi nimitettäessä 51-vuotias – Suomen nuorin akateemikko.

Hän oli aiemmin kieltäytynyt useasta tunnustuksesta, mutta elinikäisen akateemikon arvon hän otti vastaan.

Taiteen akateemikon arvonimi on valtiollinen huomionosoitus ”erittäin ansioituneelle taiteenharjoittajalle”. Akateemikoilla ei ole velvollisuuksia, eikä arvonimestä makseta palkkaa. Suomessa on kerrallaan 11 taiteen akateemikkoa.

Kaurismäki oli ihaillut akateemikko-sanaa jo lapsena. Hänen mielikuvansa akateemikoista on peräisin niin sanotusta Kekkosen akatemiasta.

Kekkonen ymmärtääkseni lopetti suutuspäissään akatemiansa, kun joku rohkeni erota siitä.”

”Siihen kuului kuitenkin kunnianarvoisia henkilöitä, esimerkiksi Kustaa Vilkuna. Sellaiset herättivät 8-vuotiaassa maalaispojassa ihailua. Heidän täytyi luonnollisesti olla äärettömän viisaita saadakseen niin hienon tittelin.”

Kun Kaurismäelle tarjottiin taiteen akateemikon arvonimeä, hän kysyi ensimmäisenä, mitä se oikeastaan tarkoittaa.

”Joku sanoi, että kun maan hallitus on kyvytön hoitamaan tehtäväänsä, tulee akateemikkojen astua esiin ja ottaa tilanne haltuunsa.”

”Saattaa olla, että hän laski leikkiä, mutta nythän on sellainen hetki.”

”Kun maan hallitus on kyvytön hoitamaan tehtäväänsä, tulee akateemikkojen astua esiin ja ottaa tilanne haltuunsa.”

Mutta onko ihmiskunnalla mitään mahdollisuuksia selviytyä tuhoutumatta?

Kaurismäen mielestä ihmiskuntaa ei ainakaan saisi jättää vapaiden markkinavoimien käsiin sen enempää kuin korruptoituneille poliitikoillekaan.

Ohjaaja ehdottaa kapitalismin tilalle ”jonkinlaista sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon perustuvaa järjestelmää, joka pysäyttäisi nykyisen aseteollisuuden ja globaalin kapitalismin yhdistymisen luoman hirviön”.

”Enkä nyt puhu sosialismista”, hän täsmentää.

Hallitsemattoman väestönkasvun, ilmastonmuutoksen ja jatkuvan taloudellisen kasvun vaatimus on hänen mielestään mahdoton yhtälö.

”Koska pääomalla ei ole tunteita, ei sillä voi olla moraaliakaan, ei myöskään itsesuojeluvaistoa.”

Silti hän haluaa olla optimisti.

”Niin kauan kuin on elämää on toivoa, mutta kiire alkaa olla.”

 

Kaurismäki on ohjannut 19 pitkää elokuvaa. Hänen elokuvansa on ollut Oscar-ehdokkaana. Vuonna 2002 hän boikotoi Oscar-gaalaa vastalauseena Yhdysvaltain ulkopolitiikalle. Kaurismäki on voittanut Cannesin ja Berliinin elokuvajuhlien palkintoja sekä lukuisia Jussi-patsaita.

Ohjaaja sanoo, että tunnustuksilla ei ole enää oikein mitään merkitystä.

”Mutta nuorempana ne kieltämättä hivelivät jonkin verran haperoa itsetuntoani.”

Hän ei usko, että akateemikon arvonimestä luopumisella on vaikutusta mihinkään.

”Jos ei lasketa sitä, että säilytän vähäisen itsekunnioitukseni.”

Ennen Kaurismäkeä kukaan ei ole luopunut akateemikon arvostaan.

Kaurismäki onkin varautunut siihen, että saa päätöksestään ”lunta tupaan”.

”Mutta olen sen verran tuolla turuilla ja toreilla kansan parissa liikkunut, että uskon, että tässä tulee aika monen ihmisen tunnot ulos.”

Vaikka Kaurismäki on syvästi luonto- ja metsäihminen, maaseutua saati metsää hänen elokuvissaan ei juuri näy.

Luontoelokuvat ovat ohjaajan mielestä oma lajinsa, joilla on Suomessa erinomainen tekijäkaarti.

”Itse en jostain syystä osaa rajata kuvia ilman ihmisen luomaa arkkitehtuuria, kaivinkoneita ja ruostuneita bensapumppuja. Vaikka nautin luonnon vehreydestä, en siedä vihreää väriä elokuvissani. Syytä en tiedä. Kenties olen jonkinlainen köyhän miehen ekspressionisti.”

 

Kaurismäki jatkaa nyt ”terveellistä maalaiselämäänsä” Portugalissa ja Karkkilassa.

”Vaikka minun luonteellani ajatus terveellisestä elämästä on vain haipuva illuusio.”

Hän odottaa hyvää sienivuotta, jota luminen talvi usein edeltää.

”Muutoin jatkan väistämätöntä erakoitumistani.”

”Kuitenkin, jos Sodankylän Viiankiaapaan kosketaan sormenpäälläkään, harkitsen uudelleen kantaani pommien heittelyyn.”

Kaurismäen tutut sienimetsät on ”hakattu raiskioiksi” viime vuosina.

”Ja aina kun löydän uuden, sama toistuu.”

Hän omistaa viitisen hehtaaria vanhaa metsää Karkkilassa. Sen hän aikoo rauhoittaa niin, ”ettei sieltä taiteta edes saunavihtaa”.

”Vaikka olen ateisti suhteessa uskontoihin, jokaisen on hyvä uskoa johonkin. Päätin uskoa puihin. Niinpä metsä on minun kirkkoni.”

Entinen akateemikko ilmoittaa lopuksi, ettei ole käytettävissä metsäteollisuuden tulevia hallituspaikkoja täytettäessä.

Sisältö