Aivokirurgi Juha Hernesniemi muistaa virheensä: ”Se on tunnolla – ihan kauhea tilanne”

Eläkkeelle jäänyt huippukirurgi opettaa ulkomailla tekemällä live-leikkauksia.
Elina Järvinen
Kotimaa 20.3.2016 09:30

Asia on erittäin haastava.

Juha Hernesniemi vastaa sähköpostiin elokuussa 2015.

Sitä ”on käytävä hyvin tarkasti läpi”.

Hän lupaa kuitenkin harkita pyyntöä, haastattelua. Siihen voitaisiin palata aikaisintaan loppuvuonna, tai ensi vuoden alussa.

Hernesniemi on Helsingin yliopistollisen keskussairaalan neurokirurgi, pitkäaikainen klinikan johtaja. Hän on maailmankuulu. World Neurosurgery -lehti listasi kaksi vuotta sitten ”vuosisadan neurokirurgit”, 56 nimeä. Heidän joukossaan oli Hernesniemi.

Hernesniemi on leikannut noin 16 000 potilasta. Aivokasvaimia, pahoja verisuoniepämuodostumia. Hän on ryhtynyt leikkauksiin, joita muut ovat pitäneet toivottomina. Hän on onnistunut.

Mutta hän on myös epäonnistunut, tehnyt virheitä.

Aivokirurgi ei saisi tehdä virheitä. Ei koskaan. Mutta se on mahdotonta. Kaikki erehtyvät joskus.

Mitä Hernesniemi ajattelee virheistään? Niistä, joita hän on tehnyt, ja niistä, jotka ovat koko ajan mahdollisia. Pelkääkö hän?

Siitä tässä olisi tarkoitus puhua.

 

Syksyn kalenteri on täynnä.

Syyskuussa Ranska ja Kiina. Lokakuussa Bosnia ja Hertsegovina, Peru, Venäjä ja Iran. Marraskuussa Turkki.

Hernesniemi esitelmöi ja leikkaa, opettaa. Hän pitää niin sanottuja live-kursseja, leikkaa yleisön edessä. Leikkaussali on täynnä kollegoita, auditoriossa ruutujen ääressä istuu lisää. Tilanne on ainutkertainen, kun leikkauspöydällä on oikea potilas. Tavallisesti kursseilla operoidaan eläimillä tai ruumiilla.

Paineetkin ovat kovat. Yleisö on kriittinen. Kymmenet silmäparit näkevät kirurgin liikkeet – myös virheliikkeet.

”Stressi parantaa suoritusta”, Hernesniemi on sanonut.

Joulukuussa hänen kiireensä hellittävät. Kalenterissa on yksi merkintä: 11.12.2015 Farewell + Statue.

Läksiäiset ja muotokuvan paljastus. Hernesniemi jää eläkkeelle. Hän on täyttänyt lokakuussa 68 vuotta eikä jatka enää virassaan Helsingissä. Ulko- mailla hän vielä leikkaa mutta ei enää Suomessa.

Nyt hän voi tavata.

 

Brittiläinen neurokirurgi Henry Marsh piti muutama vuosi sitten luennon, joka hämmensi kuulijat täysin.

Marsh puhui kollegoilleen amerikkalaisessa sairaalassa. Luennon nimi oli All My Worst Mistakes. Kuusikymppinen Marsh, Britannian johtava neurokirurgi, kävi siinä läpi uransa kipeimmät virheet.

Kun esitys oli ohi, yleisö oli aivan hiljaa. Yhtään kysymystä ei esitetty.

Juha Hernesniemikin on puhunut kollegoilleen komplikaatioista. Espanjassa hän luennoi aivovaltimon pullistumien leikkauksista ja näytti sarjan ”ongelmavideoita”. Eturivin kokeneet ylilääkärit vilkuilivat toisiaan. Miten kuuluisa neurokirurgi näyttää tällaista?

Komplikaatio ei kuitenkaan ole sama asia kuin virhe. AHRQ, arvostettu amerikkalainen terveydenhuollon tutkimuslaitos, määrittelee virheen näin: väärä teko tai oikean teon tekemättä jättäminen (laiminlyönti), joka johtaa epätoivottuun tulokseen. Komplikaatioita voi tulla, vaikka kirurgi tekisi kaiken oikein. Mutta toki hän voi myös aiheuttaa niitä.

”Show her the bleeding. Show the terrible bleeding.”

Hernesniemi on kutsunut työhuoneeseensa Töölön sairaalaan. Hän istuu sohvalla. Neurokirurgi Danil Kozyrev, hänen oppilaansa, etsii tietokoneelta oikeaa ongelmavideota.

Näytä se hirvittävä verenvuoto.

Leikkaus on tammikuulta 2011. Potilas oli 18-vuotias nainen. Hänen oikeassa aivopuoliskossaan oli vaikea verisuoniepämuodostuma. Se oli havaittu jo kymmenen vuotta aikaisemmin, mutta sitä ei ollut voinut leikata. Epämuodostuma oli suuri, ja se sijaitsi hankalassa paikassa, syvällä aivoissa. Magneettikuvissa se näytti tippaleivältä, ylimääräiset verisuonet kiertyivät sotkuiseksi kääröksi.

Tytölle oli annettu sädehoitoa.

Nyt epämuodostuma oli alkanut vuotaa. Nainen oli teho-osastolla Töölössä, hengityskoneessa. Hän oli saanut kovan päänsäryn, mennyt tajuttomaksi.

Hernesniemi päätti leikata. Verenvuoto painoi jo pahasti aivorunkoa. Sen näki silmistä: mustuaiset olivat laajentuneet.

Työpöydän kuvaruudulla näkyy avattu kallo ja instrumentit, joita Hernesniemi liikuttaa. Näkymä on sama kuin hänen leikkausmikroskoopissaan.

”Poistan kovakalvon, ja hyvin varovaisesti menen tuossa. Ajatus oli, että otan vaan sen vuodon pois.”

”Nyt lähden sisälle verenvuotoon. Tuo musta on verta, imen pois sitä. Okei, olen oikein tyytyväinen.”

”Mutta sitten…”

Hetkessä leikkausinstrumentit ovat veren peitossa. Vuoto on alkanut äkisti uudestaan.

”Verta tulee kuin härän kurkusta. Kaikki Helsingin veret.”

Näyttää siltä, että nainen kuolee. Siltä Hernesniemestäkin näytti: ”Potilas menee pöydälle.”

Tekikö Hernesniemi virheen? Aiheuttiko hän verenvuodon?

”No, ei se ehkä ollut… Mutta kyllä mä sen otan.”

”Komplikaatio se oli ilman muuta, ja kyllä silloinkin kirurgin pitää katsoa peiliin.”

Mitä salissa sen jälkeen tapahtui?

Hernesniemi kirosi, määräsi naiselle adenosiinia ja pysäytti tämän sydämen 30 sekunniksi. Sinä aikana hän poltti vuotavat verisuonet kiinni bipolaarilla ja vahvisti niitä sitten metallihakasilla. Hän sai vuodon tyrehtymään.

”Olin onnellinen, että selvittiin.”

Mutta takaiskuja tuli lisää. Seuraavana päivänä Hernesniemi joutui leikkaamaan uudelleen, kuusi tuntia. Sitä seuraavana päivänä taas. Ja kuukauden kuluttua vielä kerran.

Nainen toipui. Hernesniemi sai lopulta poistettua vaikean verisuoniepämuodostuman kokonaan. Koettelemus kääntyi sankaritarinaksi.

Aina niin ei ole käynyt.

”On mulla ollut komplikaatioita, joita en voi vieläkään tajuta.”

 

Vuonna 1980 Hernesniemi otti käyttöön uuden tavan.

Hän alkoi soittaa potilaan omaisille jo leikkaussalista, heti leikkauksen jälkeen.

Vielä 1980-luvulla neurokirurgiset leikkaukset kestivät paljon kauemmin kuin nykyään. Ei ollut mitenkään poikkeuksellista, että aivokasvainta leikattiin yhdeksän tuntia. Nyt viidenkin tunnin operaatio on pitkä.

Omaiset odottelivat, soittivat huolestuneina hoitajille, janosivat tietoa, mitä tahansa.

Hernesniemi ryhtyi soittamaan itse, ”heti kun kriittisin vaihe on ohi”. Ja niin hän on tehnyt siitä asti.

Jos uutiset ovat huonoja, hän kertoo ne selvästi ja suoraan.

Oli suuria hankaluuksia…

Tulee vaikeuttamaan toipumista…

Tosin hän uskoo, että kaiken kuulee jo kirurgin äänestä.

Puhelu on tärkeä omaisille. Mutta se on tärkeä myös Hernesniemelle itselleen.

”Siinä antaa nopean informaation ja keskustelee omaisten kanssa.”

”Jos ongelmat jättää sisäänsä, ei pysty leikkaamaan enää. Ei pysty jatkamaan.”

Ympäristökin on kriittinen, kollegat. Kirurgit ovat vaativa ammattikunta. Koulutukseen pääsevät harvat, erikoistuminen kestää kauan – keskimäärin kuusi vuotta – työ on raskasta ja stressaavaa, maine tärkeä. Kukaan ei halua nolata itseään virheillä.

Komplikaatioita seurataan, ja niistä puhutaan.

”Aika kovaa se kritiikki ympärillä… Vaikkei sitä välttämättä suoraan sanota. Takana puhutaan.”

”Mutta se kritiikki on myös tekijä, joka suojelee potilaita. Täytyy sillä tavalla myös positiivisesti ajatella.”

Oppilailleen Hernesniemi sanoo, että jokainen leikkaus pitää käydä läpi myös ammatillisesti: mikä onnistui, mikä ei onnistunut. Ja mieluiten heti operaation jälkeen. Kun adrenaliini vielä virtaa veressä, puhe on avointa ja rehellistä.

Käytännöt vaihtelevat. Jokainen sairaala toimii tavallaan.

Turun yliopistollisessa keskussairaalassa komplikaatiot käydään läpi ryhmän kanssa, ”kun tilanne on akuutti”. Neurokirurgista yksikköä johtaa Jaakko Rinne – Hernesniemen vanha oppilas. Syksyisin ja keväisin pidetään lisäksi ”meeting”, jossa käsitellään yksityiskohtaisesti erityisen hankalia tapauksia. Koolla on koko henkilökunta.

”Ihan puhtaasti oppimismielessä.”

Juha E. Jääskeläinen on neurokirurgian professori Kuopion yliopistosairaalassa.

”Jos meille tapahtuu jokin häiriö, virhe tai komplikaatio, me kerromme sen heti potilaalle ja klinikan sisällä opiksi kaikille. Neurokirurgi ei toimi yksin vaan osana tiimiä.”

”Mutta emme kerro kalakauppiaalle Kuopion torilla.”

 

Maailman tunnetuin neurokirurgi lienee turkkilainen Mahmut Gazi Yasargil. Pienessä Licen kylässä syntynyt mies, joka lähti kaksikymppisenä Saksaan ja Sveitsiin lukemaan lääketiedettä.

Sanotaan, että Yasargil loi mikrokirurgian. Hän otti käyttöön suurentavat leikkausmikroskoopit, joilla voitiin tehdä vaativia leikkauksia. Sellaisia, jotka ennen eivät olleet edes mahdollisia. Hän kehitti myös uusia instrumentteja. ”Yasargilin klipsejä” käytetään edelleen aivovaltimon pullistumien leikkauksissa.

Nyt Yasargil on jo 90-vuotias, mutta 1960- ja 1970-luvuilla hän oli lyömätön.

”Maailman ykkösnyrkki”, kuten Hernesniemi sanoo.

”Niin kuin sprintteri Usain Bolt nykyään. Ensin oli hän, sitten ei ollut mitään, ja sitten tulivat muut.”

Hernesniemi on Yasargilin oppilas. Hän opiskeli Zürichissä 1960-luvun lopussa, ja Yasargil oli Zürichin yliopistosairaalan neurokirurgian professori.

Yasargil oli valtavan kunnianhimoinen ja työteliäs, ja sitä hän vaati muiltakin. Hänen joulunvietostaan kerrotaan tarinaa: aattona Yasargil käveli ulos työhuoneestaan ja koputti kollegansa ovea. ”Mennäänkö jouluajelulle?” Kollega suostui, ja kirurgit ajoivat autolla sairaalan ympäri. ”No niin”, Yasargil sanoi sitten. ”Jatketaan töitä.”

Hän oli myös ihmisenä haastava, arvonsa tunteva ja ankara.

Hernesniemi jännitti hänen leikkauksiaan, ja niin jännittivät kaikki muutkin. Jos salissa erehtyi puhumaan tai yskäisemään, lensi auttamatta ulos.

Ja jos leikkauksessa tapahtui komplikaatio…

”Se oli muiden syy. Hänellä oli kyllä vahva projisointi. Se oli ikävä piirre.”

Hernesniemi olisi voinut jäädä Zürichiin ja kouluttautua siellä neurokirurgiksi. Yasargil hyväksyi hänet ryhmäänsä. Mutta kokemus osoitti, ettei Yasargilin ryhmästä valmistunut kovin moni. Mestarin koulu oli nuorille lääkäreille liian kova.

Hernesniemi palasi Suomeen ja erikoistui Helsingissä.

Yasargil pysyi silti hänen esikuvanaan. Hernesniemen työhuoneessa on aina palanut valo aamuviideltä. Hän on tavannut tulla tekemään paperityöt ennen leikkauksia. Ja hän on leikannut valtavasti. 10 000 leikkausta, hän aikanaan ajatteli. Jos sen verran tekee, on niin hyvä, että voi kuvitella kehittävänsä alaa.

Muuten hän on yrittänyt ottaa mallia toisesta opettajastaan, kanadalaisesta Charles G. Drakesta.

Drake oli vaatimaton ja ystävällinen kirurgi. Hän huomioi kaikki leikkaustiiminsä jäsenet. Syksyllä 1998 Drake kuoli, ja muistotilaisuudessa puhui hänen instrumenttihoitajansa.

Hoitaja kertoi, että Drake oli aloittanut jokaisen leikkauspäivän kysymällä hänen poikansa kuulumisia. ”Miten Jim voi?” Vuodet vierivät, Jim kasvoi parikymppiseksi mieheksi. Silti joka kerta: ”Miten Jim voi?”

Yasargil ja Hernesniemi ovat ystäviä. Vaikka välillä oli ”sellainen routakausikin”.

He kirjoittavat sähköpostia. Tosin Yasargil ei kirjoita itse. Hän sanelee, ja vaimo kirjoittaa. Hernesniemi yritti 2000-luvulla opettaa häntä käyttämään tietokonetta, mutta siitä ei tullut mitään. Yasargililla on rautainen tahto.

”Zürichissä hän joutui lopettamaan autoilunkin, koska oli aina oikeassa.”

 

Nuoren pojan tapaus on ollut yksi pahimmista.

Hernesniemi muistaa hänet hyvin.

17-vuotias, laiha kitaristi. Sormien tyviluiden kohdalla pienet tatuoinnit: hertta, pata, ruutu ja risti. Silloin, 1980-luvun puolivälissä, tatuointeja näki harvemmin.

Poika tuli hoidettavaksi Kuopion yliopistolliseen keskussairaalaan. Hänellä oli suuri verisuoniepämuodostuma aivoissa.

Hernesniemi oli valmistunut neurokirurgiksi viitisen vuotta aikaisemmin Helsingissä. Mutta hän oli hakeutunut töihin Kuopioon, koska halusi leikata enemmän. Helsingissä nuori kirurgi oli syrjässä.

Pojan epämuodostuma piti leikata.

Hänet nukutettiin ja asetettiin istuvaan leikkausasentoon. Se on neurokirurgiassa yleistä. Hernesniemi taivutti vielä pojan päätä eteenpäin ja käänsi korvaa olkapäätä kohti. Tästä kulmasta hän näki leikkausalueen parhaiten.

Leikkaus oli pitkä. Se kesti koko päivän. Mutta se sujui erinomaisesti; Hernesniemi sai poistettua epämuodostuman kokonaan. Oli kaikki syyt olla tyytyväinen.

Tragedia paljastui vasta, kun poika herätettiin. Hän oli täysin halvaantunut. Pään asento oli vaurioittanut kaulaydintä.

Käänne oli karmea.

Poika siirrettiin osastolle. Hän makasi hengityskoneessa, tajuissaan, kaikki raajat halvaantuneina.

Hernesniemi ei tahtonut selvitä tilanteesta millään. Hän valvoi öitä. Kävi toistuvasti osastolla katsomassa poikaa. Silmänaluset tummenivat.

Kolmen viikon kuluttua pojan äiti toi Hernesniemelle mansikoita. Hän oli ostanut niitä Kuopion torilta. ”Kyllä tästä selvitään.”

Poika kuntoutui, pikku hiljaa. Liikuntakyky palasi, mutta sormet jäivät heikoiksi. Hän ei enää pystynyt soittamaan.

Mutta hän selvisi.

 

Nuori nainen ei selvinnyt. Tämäkin on tapaus, jota Hernesniemi ei unohda – vaikka siitä on vuosikymmeniä.

Hän leikkasi naiselta aivovaltimon pullistumaa. Avasi kallon, porasi kovakalvoon reiän ja irrotti kalvoa dissektorilla, pitkällä, kapealla, kärjestään kaartuvalla instrumentilla.

Sitten tapahtui jotain, jota hän ei ymmärrä. Dissektori luiskahti hänen kädestään ja upposi aivoihin. Ja kun Hernesniemi veti instrumentin takaisin, se repi aivoverisuonet rikki.

Nainen kuoli pöydälle.

”Se on tunnolla.”

”Ihan kauhea tilanne.”

Hernesniemi uskoo, että jos nainen olisi hänen pöydällään nyt, hän osaisi ommella suonet kiinni. Näillä taidoilla ja tällä kokemuksella.

Työtä piti jatkaa silloinkin. Oli avattava seuraavakin kallo.

”Mutta kärvistely kestää kauan. Vähitellen se sitten kaikkoaa, niin kuin mehua laimentaisi, kun tulee onnistuneita leikkauksia.”

Niitä on kuitenkin paljon, ehdoton valtaosa.

Viime vuonna Suomessa todennettiin 2 284 potilasvahinkoa. Niistä 35 koski neurokirurgista leikkausta.

 

Paperi löytyy leikkaussalista. Se on päällystetty muovilla.

Leikkaustiimin tarkistuslista Ttotek Neuro – lihavoitu teksti luetaan ääneen

Kolme palstaa, kussakin kymmenisen kohtaa. Mitä on tarkistettava ennen kuin potilas nukutetaan tai puudutetaan? Mitä on varmistettava ennen kuin iho viilletään auki? Mitä katsottava ennen kuin lähdetään salista?

Henkilöllisyys, toimenpide, leikkausalue.

Kriittiset vaiheet, poikkeavat suunnitelmat, oletettu kesto.

Instrumentit, neulat, seurantaohjeet.

Kirurgit käyttävät nykyään tarkistuslistoja, niin kuin lentäjät. Leikkaussalissa listoja seuraavat toki myös anestesialääkärit ja sairaanhoitajat.

Tarkistuslista on kansainvälinen käytäntö. Maailman terveysjärjestö WHO kehitti sen vuonna 2008.

Terveysalan laitokset Valvira ja THL suosittelevat käytäntöä, sillä ”se vähentää leikkaussaleissa tapahtuvia potilasvahinkoja ja kuolemia”. Näin THL linjaa.

Suomessa listan otti ensimmäisenä käyttöön neurokirurgian yksikkö Turun yliopistosairaalassa. Se tapahtui keväällä 2009.

Tapa on levinnyt, mutta hankaluuksiakin on ollut. Potilasvakuutuskeskus teki vuosi sitten pienen selvityksen ja totesi, että puutteita löytyy. Listoja ei käytetä tai käyttöä ei kirjata. Tarpeellisuutta epäillään.

Sairaalat ovat olleet aika hitaita ”rakenteellisissa turvallisuusasioissa”, kuten Turun ylilääkäri Jaakko Rinne sanoo.

Toinen esimerkki ovat päivystysvuorot. Esimerkiksi Turussa on ollut tavallista, että kirurgi on töissä perjantaiaamusta maanantai-iltaan.

”Ja sinä aikana on saattanut tapahtua mitä vaan.”

Akuutteja leikkauksia on voinut olla lukuisia, yöunet lyhyitä. Silti maanantaina on pitänyt jaksaa suunnitellut leikkaukset.

”Luulen, että olisi turvallisempaa leikata niin sanotusti 0,5 promillen humalassa kuin tuollaisessa väsymystilassa”, Rinne sanoo.

Nyt vuorolistoja on muutettu. Viikonlopun päivystys on jaettu kahtia ja maanantain vaativat leikkaukset siivottu päivystäjiltä pois.

”Historia on ollut vähän sellainen, että kyllä kirurgi jaksaa.”

 

Hernesniemi haluaa näyttää taulun.

Se on alhaalla luentosalin aulassa. Sinne muutkin muotokuvat on ripustettu. Galleria neurokirurgian, ortopedian ja plastiikkakirurgian professoreita.

Töölön sairaala on sokkeloinen, mutta Hernesniemi kulkee käytäviä tottuneesti. Ohittaa osastoja ja potilashuoneita. Hoitajat huomaavat hänet, tervehtivät.

Siinä hän nyt sitten on, seinällä. Neurokirurgien Aarno Snellmanin ja Gunnar af Björkestenin seurassa.

Mutta hänen taulunsa on erilainen. Se on tehty puusta ja päällystetty kuparilehdellä, patinoitu ja maalattu öljyväreillä. Se on epäsymmetrinen. Peltisissä laatoissa lukee suurin kirjaimin hänen nimensä.

Hernesniemi katsoo siinä yläviistosta, niin kuin hän katsoisi potilasta. Kirjava leikkausmyssy päässä, ja myssyssä pinssi: yksinäinen ratsastaja arolla. Juuri tuota myssyä hän on käyttänyt vuosikaudet.

Muotokuva on oikeastaan kollaasi, yhteensä neljä kuvaa. Hernesniemi puhelin korvalla, soittamassa omaisille. Pieni nainen kainalossaan, lohduttamassa. Sydän ja aivot.

Taiteilija on kuopiolainen Pauno Pohjolainen. Hernesniemi valitsi Pohjolaisen ja sanoi, ettei halua ”pönöttävää potrettia”.

Hän katsoo seinälle, pysähtyy siihen.

”Se on hieno.”

 

Juttua varten on haastateltu myös neurokirurgi Mika Niemelää, HUS Neurokirurgian nykyistä johtajaa.

 

Jutun kirjoittaja, Suomen Kuvalehden toimittaja Elina Järvinen valittiin Vuoden aikakauslehtitoimittajaksi Aikakausmedian Edit-kilpailussa 17. maaliskuuta. Hän kirjoitti viime vuonna henkilökuvan muun muassa Cheekistä ja miehen tunteista avioerossa.

Keskustelu

Uskomaton ukko..leikannut mut useasti.eka kerran ollessani 26v.ikuisesti hälle kiitollinen hyviä eläkepäiviä toivottaen