300 miljoonaa lintua Suomen suvessa – tällainen luontokuva ei synny vahingossa

SK:n arkistoista: Joka haluaa lähelle lintua, oppikoon lintujen tavoille.
Kotimaa 16.8.2015 08:30
Tukkakoskelo.
Tukkakoskelo kaitsee poikiaan. Se ei pelkää lainkaan kelluvaa kojua, jonka kellukkeiden välissä piileskelee märkäpukuinen ihminen kameroineen. Oulu, heinäkuu 2009. © Jari Peltomäki

Joka ryhtyy valokuvaamaan lintuja valmistautukoon todistamaan myös murhenäytelmiä.

Lapinpöllö.

Lapinpöllönaaras katsoo perheensä pelastajaa. Sillä on kelvoton puoliso, joka ei tuo pesän kahdelle poikaselle ruokaa. Luontokuvaaja on alkanut tuoda. Kuolleita hiiriä, joka ilta kahden kuukauden ajan. Poikaset selviävät lentokykyisiksi. Siikajoki, heinäkuu 2008. Kuvat Jari Peltomäki.

Tunturipöllön perässä on ehkä käveltävä 200 kilometriä vaikeassa maastossa vain törmätäkseen yhtä lohduttomaan näkyyn kuin Jari Peltomäki kesällä 2007.

Pöllönpesän ympärillä tunturin varvikossa lojui hengettöminä sekä pulskia sopuleita että nääntyneitä pöllönpoikasriepuja.

Lähellä istui neuvoton pöllökoiras.

Ehkä maakotka oli tappanut sen puolison. Se itse oli jatkanut tunnollisesti pöllöisän velvollisuuksiaan ja kantanut pojilleen ruokaa.

Mutta toisin kuin naaras, se ei ollut osannut pilkkoa sopuleita suupaloiksi.

Laulujoutsen.

Joutsenparvi suuntaa meren rannasta aamiaiselle, kohti kaukaisia ruokailupeltoja. Puolen kilometrin päässä luontokuvaaja varjelee pitkää putkeaan imeytymästä pienlentokoneen ikkunan ilmavirtaan. Liminganlahti, syyskuu 2011.

Ensin on hankittava haavekuvia, jos haluaa olla tuhansien digitaalikamerakaulaisten luontokuvaajien ruohikossa jotain ruohoa korkeampaa.

Ani harva palkittu lintukuva syntyy yllättävästä tilanteesta tai odottamattomasta kohtaamisesta. Lintuja liikkuu Suomen suvessa kolmesataa miljoonaa, talvellakin 20 miljoonaa, mutta ne eivät tahdo kohdata meitä. Ne villit.

Niinpä ulkosaariston yössä on maalattava ensin mieleensä näky pyöreästä kuusta ja sitä vasten mustina siluetteina piirtyvästä mustalintujen parvesta. Hankkiuduttava sopivaan paikkaan, lukittava kamera valmiiksi asetetuin säädöin kohti kuuta ja jäätävä tunneiksi odottamaan.

Törmäpääsky.

Törmäpääsky ruokkii jälkikasvuaan hyönteisillä. Poikaset ovat juuri jättäneet hiekkatörmään kaivetun pesän. Liminka, heinäkuu 2010.

Pohjoisen talvipäivässä on valittava ensin taustamaisema, jonka luonnon suuri lavasteryhmä on kuvaajan iloksi nikkaroinut. Sen edestä sopivan kauniisti kaartuva huurteinen kuusenoksa, jonka viereen kameransa pystyttää. Rusina oksalle, kaukolaukaisin kouraan ja lipettiin.

Kuinka erityistä, ihmettelee kuvan katsoja, että kuukkeli on päästänyt kuvaajan niin lähelle selkänsä taakse. Ja kuinka onnekasta, että kohtaaminen on tapahtunut niin tasapainoisessa maisemassa!

Maakotka

Maakotka lähtee talviruokintapaikalta. Se on vanha naaras. Nuoren linnun pyrstö olisi selvärajaisesti mustavalkoinen, mutta tämän pyrstösulat ovat juovikkaat ja mustapäiset. Sukupuolen paljastaa pään jykevä profiili. Utajärvi, tammikuu 2013.

Joka haluaa lähelle lintua, oppikoon lintujen tavoille. Sitä ei opi linnunlaulukasetilta sen paremmin kuin ihmisen kieltä oppisi oopperataltioinnista.

Kurki askeltaa aivan erityisen kuvion aina juuri ennen kuin se lähtee lentoon – ja lentoonhan lähdetään yleensä vastatuuleen. Hanhen lähtöä taas ennustaa juuri tietynlainen pään liikuttelu sivusuunnassa.

Korppi juttelee niin monisanaisella kielellä, että sen kurahtaessa haaskalla luontoihminen tietää katsomattakin, mikä peto paikkaa nyt lähestyy.

Maakotka

Maakotka lähtee talviruokintapaikalta. Se on vanha naaras. Nuoren linnun pyrstö olisi selvärajaisesti mustavalkoinen, mutta tämän pyrstösulat ovat juovikkaat ja mustapäiset. Sukupuolen paljastaa pään jykevä profiili. Utajärvi, tammikuu 2013.

Mutta jotain ne näkevät, mitä me emme näe. Kuten ultravioletin valon. Haukka voi havaita ilmasta myyrien reviirien hajumerkit, sillä myyränpissa heijastaa ultraviolettia.

Ne kuulevat mitä me emme. Metson soidinlaulu on ihmisen mielestä kummallisen hiljainen, mutta ihmiskorvan tavoittamattomissa metso mylvii kaukaisille koppeloille myös matalia infraääniä.

Eläinfysiologit ovat esittäneet, että linnut näkevät, mahdollisesti todellakin näkökentässään, sekä maan magneettikentän voimaviivat että niiden kulman maanpintaan nähden. Se selittäisi, miksi muuttolinnuilla tuntuu aina olevan käsitys sijainnistaan maapallon pinnalla.

Sellaisen yliluonnollisen aistin turvin kelpasi hirmuliskojen sukulaisten kuljetella muinaissuomalaistenkin sieluja tuonpuoleiseen.

Kalasääksi.

Sääksi kalastaa kirjolohta aamuauringon säteissä. Samalla se tulee houkutelleeksi lintukuvaajia Sääksisäätiön ylläpitämän lohilammikon katselutorniin ja piilokojuihin. Kangasalan Pohtiolampi, syyskuu 2011.

Liminkalainen Jari Peltomäki, 49, on tarkkaillut ja kuvannut lintuja 1970-luvun lopulta asti.

Viimeiset 20 vuotta lintukuvaus ja luontomatkailuyrittäjyys on ollut hänen päätoiminen ammattinsa. ”Aikaisia aamuherätyksiä on ollut satoja. Yhtenäkään aamuna ei ole harmittanut lähteä töihin.”

Peltomäki kuului Vuoden Luontokuva 2014 -kilpailun tuomaristoon.

Lapinpöllö.

Lapinpöllö.

Riekko

Riekko kurkkii lumipenkan takana makaavaa valokuvaajaa. Penkan reuna on aivan kameran edessä ja pehmenee tasaisessa talvipäivän valossa pumpulimaisen epätarkaksi. Kuusamon Moisasensuo, maaliskuu 2012.

Uivelo

Uivelopari odottaa pesimäjärvensä vapautumista jäistä. Luontokuvaaja on juuri herännyt makuupussissaan, kurkannut ulos kevätaamuun ja kiittänyt onneaan, että hänen linssinsä ovat valmiiksi ulkona piilokojun aukoista. Kuusamon Joukamojärvi, toukokuu 2010.

Koskikara

Koskikara viettää tyypillistä koskikaran talvipäivää. Silloin tällöin se sukeltaa virtaan kaivellakseen pohjasta korennon toukan. Kameran suljin viipyilee tarpeeksi pitkän hetken auki, ja vesi ehtii piirtää pehmeitä pensselinvetoja. Kuusamon Käylänkoski, helmikuu 2012.

Jari Peltomäki ja pöllö.

Jari Peltomäki ja pöllö.

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 43/2014.