Murha Tampereella: Kuka surmasi kiinalaisnaisen?

Yuqingin surma Hervannassa on yhä arvoitus.
Kotimaa 21.12.2013 08:30

Poliisit surmapaikalla Tampereella syyskuussa 2011. © Ossi Ahola

Kello 9.48 Yuqing kirjoitti viimeisen viestin.

”Aamulla, heti kun avasin oven, muutama harakka lennähti säksättäen pihan suuresta puusta.”

Se oli merkki. Harakka on Kiinassa onnenlintu.

 ”Täytyy käydä lottoamassa tänään”, hän päätti blogimerkinnän.

Yuqing istui työpaikallaan tiedekeskus Hermia 3:ssa Tampereen Hervannassa. Hän odotti testituloksia Nokian alihankkijoilta Pekingistä. Oli 5. syyskuuta 2011, Kiinassa lähestyi ilta, Suomessa keskipäivä.

Tulokset saapuivat. Yuqing tarkisti, analysoi ja teki yhteenvedon projektijohtajalle. Nopeasti ja tarkasti, niin kuin aina, vuosien kokemuksella.

Hän lähetti lyhyen kysymyksen aviomiehelle: ”Menemmekö kotiin lounaalle?” Vastaus: ”Minulla alkaa juuri kokous.”

Hän kuittasi: ”Lähden kotiin.”

Kello 11.20 Yuqing astui pihalle. Hänellä oli sinertävät kävelykengät, ruskeat housut ja kirjava villaneule. Ilman takkia ja hanskoja tarkeni vielä.

Maanantai oli kirkas, ilmassa väreili kesän lämpöä.

 

Yuqing askelsi tiedekeskus Hermian aukiolta oikopolulle. Kapea hiekkatie vietti loivasti ylöspäin. Kotiovelle oli reilut 600 metriä, tuhat askelta omien mustikkapaikkojen halki.

Metsätie kapeni poluksi. Vasemmalle jäi aidattu koirapuisto, oikealla avautui avara puisto. Puistossa kaksi jalkapallomaalia nojasi toisiaan vasten.

Tänne nokialaisia käveli kesäisin ruokatunnilla. Kuka lueskeli nurmella, kuka poltti savukkeen.

Oikopolku kääntyi takaisin metsään ja päätyi yleiselle kadulle, hevosenkengän muotoiselle pientaloalueelle. Hervannan kuuluisat korkeat kerrostalot kohosivat lähiön toisella laidalla.

Yuqing saapui ruskeatiilisen omakotitalon pihaan ja avasi ulko-oven. Pian keittiössä leijaili ruoan tuoksu.

 

Yuqing halusi tulla kotiin syömään. Hän oli laittanut blogiin tuoreen valokuvan työpaikan ruokalan lihapullista; ne lilluivat tahmeassa ruskeassa kastikkeessa.

”Lounas työpaikalla, 5,50 euroa. Oi kuin on niin ikävä CBD:n ravintolaa Pekingissä.”

Elokuussa, aina illallisen jälkeen, hän oli marjastanut ja sienestänyt.

”Minä niin nautin metsän viileästä iltahämärästä, kun valo siivilöityy puiden runkojen lomasta”, hän oli kirjoittanut blogiin.

Osa metsämarjoista oli puhdistamatta, ja kotipihan punaiset viinimarjat olivat keräämättä. Oli niin paljon tekemistä. Hän oli kutsunut talon täyteen vieraita, ensi viikonloppuna vietettäisiin tärkeää kuujuhlaa.

Ja äidille piti soittaa. Täysikuu oli sama tyttärelle Suomessa ja äidille Kiinassa, se kuvasi suvun yhtenäisyyttä.

Hän oli valmistanut makean punapaputahnan, kuukakkujen täytteen. Kakut oli vielä leivottava. Mutta nyt, lounaan jälkeen, oli palattava töihin.

Oikopolku leikkasi läpi metsäsaarekkeen ja puiston reunan. Missään ei ollut ristinsielua. Ei koirapuistossa, ei puiston penkeillä.

Yuqing lähestyi metsäistä hiekkatietä, sen päässä puiden suojassa pilkotti tiedekeskus Hermia.

Äkkiä joku hyökkäsi hänen kimppuunsa, ääneti takaapäin.

Yuqing huusi apua.

 

Hän oli syntynyt Nanjingissa Jiangsun maakunnassa lokakuussa 1968. Nimen alkuosa, Yu, oli otettu isän pihapuusta, ja Qing merkitsi vihreää.

Vanhemmille Yuqing tarkoitti kasvia, niin kypsää ja rehevää, että se näytti syvän vihreältä, melkein siniseltä.

Vuonna 1968, apinan vuonna, kulttuurivallankumous oli ravistellut Kiinan kansantasavaltaa. Mao Zedongia, Suurta opettajaa, tukeneet punakaartilaiset olivat polttaneet porvarillista kirjallisuutta ja vainonneet luokkavihollisia.

Yuqingin äiti oli opettaja, isä professori. Heidät lähetettiin opettamaan kauas kotoa, kumpikin eri kaupunkiin. Yuqing varttui isoäidin luona.

Kun olot rauhoittuivat, perhe palasi yhteen. Kuusivuotiaana Yuqing sai pikkusiskon. He kiipeilivät puissa, keräsivät kukkia ja pelasivat ti jianzia, potkusulkapalloa.

Yuqing haki pikkusiskon tarhasta ja laittoi heille ruokaa. Hän oli niin pieni, että tarvitsi tuolin, jotta ylettyi lieden ääreen.

Vanhemmat opettivat tyttärille: kunnioita isää ja äitiä, vanhuksia ja opettajaa.

Äidin suku oli asunut suuressa, muinaisessa rakennuksessa, jossa oli kolme sisäpihaa ja niiden ympärillä lukuisia asuntoja. Myöhemmin pihatalo, siheyuan, oli sosialisoitu, mutta perhesiteet säilyivät tiiviinä.

Yuqingin äiti opetti kiinan kieltä lukiossa. Hän ohjasi tyttärensä sanojen maailmaan, sivistyksen pariin. ”Kirjoissa on aarteita, kirjoissa on kultaa”, kuten ikivanhassa runossa oli kerrottu.

Isä oli kuuluisa geologi. Hänen matkassaan aikuistuva tytär kulki ympäri Kiinaa. Lännen ylängöiltä pohjoisen havumetsiin, suurilta joilta lounaisosien trooppisiin metsiin.

Tytär haltioitui isän taidosta lukea luontoa. ”Kaiva tästä, niin löydät vettä”, hänellä oli tapana sanoa.

Yuqing haki yliopistoon ja pääsi opiskelemaan geologiaa, isänsä oppilaana.

 

Tammikuussa 1989 pekingiläinen Hai Zi julkaisi runon Näkymä valtamerelle, kevään lämmössä avautuvat kukat.

Säkeet seurasivat Yuqingia aina, paperille painettuina.

Hai Zi ihaili elämää – ja kuolemaa. Maaliskuussa 1989, kaksi kuukautta runon ilmestymisestä, 25-vuotias Hai Zi asettui makaamaan kiskoille ja jäi junan alle.

Samoihin aikoihin Kiinassa kuohui; Taivaallisen rauhan aukion verilöyly oli jo nurkalla.

Yuqingille, geologian opiskelijalle, Näkymä valtamerelle oli unelma. Hän kaipasi vapautta, kauneutta, luontoa.

Runo alkoi:

Huomisesta lähtien ryhdyn onnelliseksi mieheksi/

syötän hevosta, hakkaan polttopuita, matkustan ympäri maailmaa/

huomisesta lähtien huolehdin viljasta ja vihanneksista/

minulla on talo, näkymä valtamerelle, kevään lämmössä avautuvat kukat.

 

Yuqingin naapurissa yliopiston kampuksella asui tietotekniikkainsinööri. Mies ihastui naisen herttaiseen hymyyn, aivan kuin hänen sisällään olisi ollut aurinko. Ystävyys syveni, mutta julkisesti ei kuherreltu, se ei ollut tapana.

Vuonna 1993 saapuivat häävieraat ja perinteiset rahalahjat punaisessa kirjekuoressa, hongbaossa. Seuraava vuonna syntyi tytär.

He olivat akateeminen perhe, Kiinan keskiluokkaa. Mies työskenteli Ericssonilla, Yuqing yliopistolla.

Vuonna 1998 aikakauslehti IT Worldissa oli työpaikkailmoitus, joka muutti perheen tulevaisuuden. Matkapuhelinvalmistaja Nokia etsi Tampereelle kahta kiinalaista it-asiantuntijaa. Kiinassa, 1,2 miljardin asukkaan maassa, oli kymmenen miljoonaa kännykkää, valtavan markkinan valloitus oli aluillaan.

Yuqingin aviomies valittiin. Hän lensi yksin Suomeen. Yuqing mietti kuumeisesti, mitä tehdä. Hänellä oli arvostettu ja hyväpalkkainen työ yliopiston yrityshautomossa. Ja rakkaat sukulaiset asuivat lähellä.

Yuqing ja hänen tyttärensä vierailivat Suomessa. Puhdas, turvallinen maa, äiti ajatteli. Vettä saattoi juoda hanasta, järvessä uida. Ja metsässä kasvoi pieniä, sinisiä marjoja, jotka maistuivat makeilta.

”Kaksi mustikkaa päivässä pitää taudit loitolla”, hän sanoi myöhemmin uusille ystävilleen.

Vuonna 2001 Yuqing päätti: perhe on yhdistettävä, hän luopuu urastaan.

 

Tampereella asui 234 kiinalaista. Yhteisö kasvoi rivakasti. Uutteria kiinalaisia värvättiin it-insinööreiksi, pian myös metallimiehiksi ja hoitajiksi.

Yuqing aloitti alusta. Hän halusi omaa rahaa, itsenäisyyttä.

Hän kauppasi nuudeleita torilla, mutta terveysviranomaiset kielsivät myynnin. Hän sai toimistosihteerin paikan Kiinan markkinoille suuntautuneesta Futuvisionista. Harjoittelusta ei maksettu, mutta tarmokas Yuqing oli poikkeus. Ensimmäinen Suomi-tili oli 400 euroa.

Nokia palkkasi Yuqingin testaamaan puhelimien käyttöjärjestelmiä. Hän eteni esimiesten luottonaiseksi. Hän oli älykäs, nopea oppimaan, joustava ja mutkaton, hallitsi nokialaisen networkingin, verkostoitumisen.

Mutta rahasta Yuqing oli tarkka. Hän himoitsi merkkituotteita, Burberryn laukkuja ja Swarovskin koruja, mutta osti harvoin. Ja kun osti, tunsi pistoksen sydämessään.

”Äitini elää 300 eurolla, paljon vähemmällä mitä timanttisormus maksoi”, hän tunnusti ystävälleen.

Yuqing ja aviomies antoivat vanhemmilleen rahaa, säästivät tyttären koulutukseen, omaan asuntoon ja eläkevakuutuksiin. Näsijärven rannalta he hankkivat kesämökin ja savusaunan.

Keskikesää vietettiin kiinalaisten ystävien kanssa Ahvenanmaalla, tanssittiin ja leikittiin piirissä juhannussalon ympärillä.

Perhe alkoi juurtua kaukaiseen maahan.

 

He olivat asuneet rivitalossa Lukonmäessä, kunnes olivat ostaneet omakotitalon Hervannasta vuonna 2006. Kolmen tuuhean terijoensalavan katveessa kukoisti puutarha ja seisoi kuusikulmainen huvimaja.

Auringonlaskun aikaan, kun kesäillat viilenivät, Yuqingilla oli tapana vetäytyä majaan. Hän oli lapsesta asti pitänyt pin chasta, teenmaistelusta.

”Mikä ihana paikka jutella, juoda teetä, lukea kirjoja ja unelmoida”, hän kirjoitti blogiin.

Yuqing odotti malttamattomana kevättä, orvokkien, narsissien ja tulppaanien väriloistoa. Hän oli raivannut pihaan myös pikkuruisen palstan. Siinä kasvoi kiinalaista ruohosipulia, jossa maistoi miedon valkosipulin aromin.

Talossa oli 160 neliötä. Omenapuuaiheiset tapetit kirjoivat makuuhuoneen seiniä. Keittiö oli avara, olohuone tilava. Olohuoneessa oli jotain, mikä suunnattomasti viehätti Yuqingiä: valkotiilinen, lasiluukullinen takka. Tulen loimussa ja lämmössä hän luki talvi-iltaisin kirjallisuuslehtiä ja romaaneja.

Takan toiselle puolelle oli muurattu leivinuuni. Usein aamuisin tuoksui yön yli ruukussa haudutettu kantonilainen kanavihanneskeitto, lao huo tang.

Yuqing arvosti suuria pakastimia ja kylmiöitä. Hän säilöi kantarelleja ja tatteja ja survoi mustikoita ja puolukoita, teki hilloja ja keitti mehuja. Asuinalueen takana levittäytyivät Hervannan sankat metsät.

”Etkö pelkää liikkua yksin”, ystävät ihmettelivät.

Yuqing pudisti päätään. Metsä oli hänen ystävänsä, oli ollut lapsesta asti.

 

Talon sijainti oli täydellinen. Oli ylellisyyttä kävellä oikopolkua pitkin töihin alle kymmenessä minuutissa, Kiinan suurkaupungissa se oli utopiaa. Ja lounastunnilla ehti kotiin.

Yuqing oli juuri aloittanut Nokialla, kun oli tavannut portaissa kiinalaisen naisen.

”Minä vihaan ruokalan aterioita”, uusi tuttavuus oli tunnustanut.

Yuqingiä huvitti.

”Niin minäkin.”

Sen jälkeen he alkoivat syödä yhdessä. Yuqing kantoi ruokaa työpaikalle, tai sitten he lounastivat hänen kotonaan.

Yuqing oli perso sokerille, kuin lapsi. Aina piti olla makea jälkiruoka, suomalaista jäätelöä tai tahmeasta riisistä tehtyä kakkuja, babaofaneja, mitä tahansa.

Hän joogasi, juoksi, ui, samosi metsissä, mutta ei voinut vastustaa herkullisen leivoksen ja makeisen kiusausta. Hän oli ikuisella laihdutuskuurilla ja käytti vaatteita, joissa näytti mielestään solakalta.

Vyötä hän inhosi, valitti ystävälleen: ”Siinä näkyy kaksi makkaraa.”

 

Ruoanlaitto oli Yuqingin intohimo. Hän arvosti perinteitä ja etsi uutta, sekoitti kiinalaisia ja länsimaisia reseptejä, hamstrasi keittokirjoja.

Kaupungin paras kokki, perhetuttavat ylistivät.

Yksi piti suolatusta ankasta, yanshui yasta, toinen höyrystetyistä, täytetyistä nyyteistä, shaomaista, kolmas ankanveri- ja vermisellikeitosta, yaxue fensi tangista. Vieraita hämmästytti se nopeus, jolla Yuqing taikoi herkkuja pöytään.

Kesäisin piha kuhisi kuin pieni Chinatown. Kerran kuussa 30–40 kiinalaista osallistui puutarhajuhlaan. Syötävää oli paljon, ja sitä nautittiin kauan. Tunnelma oli renao, ”kuuma ja meluisa”.

Vuonna 2006 Yuqingin äiti istui juhlijoiden joukossa. Tytär säteili: ”Katso äiti, miten onnellinen ja rauhallinen paikka Suomi on elää.”

Äiti oli ylpeä, että tytär teki työläitä perinneherkkuja. Kuukakku, yuebing, oli keskisyksyn kuujuhlan rasvainen ja makea leivonnainen. Yuqing käytti vanhoja puumuotteja. Niiden pohjiin oli kaiverrettu kuvioita, joissa toivotettiin ”harmoniaa” ja ”pitkää elämää”.

”Täällähän on kuin Kiinassa 20 vuotta sitten”, äiti sanoi.

Yuqing tutustutti tulokkaita maan tavoille. Kertoi ostospaikat, opetti hiihtämään, neuvoi säästämään eläketurvaa, tarjosi mustikkapiirakkaa sydänsuruihin. Kun Yuqingin yliopistokaveri palkattiin Joulupukkisäätiöön, hän riensi tulkiksi Rovaniemelle. Joulupukki teki vastavierailun Hervantaan.

Ystävät rakastivat hänen äänekästä nauruaan, lapsenomaisen iloista ja pulppuavaa. Nauru jäi soimaan korvaan.

Moni sanoi: ”Yuqing, olet paras ystäväni.”

 

Hän oli kasvoiltaan tyttömäisen nuorekas. Pyöreät poskipäät, tummat pitkät hiukset. Kun tytär varttui, heitä olisi voinut luulla sisaruksiksi. Hulluttelivat yhdennäköisyydellä, vaihtoivat vaatteita keskenään.

He matkustelivat yhdessä. Saksassa, Ranskassa ja Italiassa. Venäjällä, Japanissa ja Thaimaassa. Ulkomailla äiti valmisti tytärtä tulevaan, ravitsi hänen taiteellista mielikuvitustaan.

Kun tytär oli pieni, äiti oli selvittänyt, missä tämä oli lahjakas. Seitsemänvuotiaasta lapsi oli soittanut pianoa ja piirtänyt ja maalannut ohjatusti. Venäläinen ja puolalainen soitonopettaja antoivat yksityistunteja.

Vain huiput pääsevät elämässä pitkälle, parhaisiin kouluihin ja ammatteihin, Yuqing tiesi lapsuudestaan. Hän kannusti ja motivoi lakkaamatta.

”Haluatko jatkaa soittamista”, hän kysyi niinä päivinä, jolloin harjoittelu ei maistunut. Tytär halusi.

He puhuivat keskenään kiinaa, mutta tytär ei osannut kunnolla kirjoittaa äidinkieltään. Äiti ei pakottanut opettelemaan tuhansia kirjoitusmerkkejä. Oli luonnollista, että koulussa ja kaveripiirissä tytär kasvoi suomalaiseksi.

Mutta kesällä 2009 perhe palasi Kiinaan.

 

Nokia lähetti Yuqingin aviomiehen Pekingiin, kännykkäbisneksen etulinjaan. Kiinaan rakennettiin vasta nyt kolmannen sukupolven 3G-verkkoa, ja paikallisen standardin takia älypuhelimien suunnittelu oli vaativaa.

Mies ahersi kymmenen tuntia kuutena päivänä viikossa, perheen yhteistä aikaa oli vähän. Yuqing jatkoi testaustiimissä, nyt Pekingissä.

Miljoonakaupungin arki oli uuvuttava. Tunnin työmatka aamuin illoin, liikenneruuhkia ja ilmansaasteita. Tytär kävi kansainvälistä koulua, tuttavat Tampereelta lähettivät hänelle ruisleipää ja makkaraa.

Isän kuolema syöpään vuonna 2005 oli ollut Yuqingille raskasta aikaa.

Hän oli tyytyväinen, että sai olla lähellä sairasta äitiään, joka asui pitkiä aikoja Pekingissä.

Kesällä 2011 aviomiehen kahden vuoden projekti oli ohi, edessä oli paluu Tampereelle.

Suomi ei ollut enää entisensä. Eikä Nokia.

 

Perhe saapui Tampereelle 1. elokuuta. Hervannan omakotitalo oli ollut vuokrattuna. Kiinasta oli matkalla kontillinen tavaraa: huonekaluja, tauluja, teeastioita, ruokatarvikkeita, kirjoja, tyttären piano.

Yuqing kirjoitti blogiin 18. elokuuta: ”Valmistautumista lähtöön, toisenlaiseen elämään.

Hän ei paljastanut, että joutuisi lopettamaan Nokialla.

Aviomiehen Kiinan-komennuksen takia Yuqing oli uhrautunut. Hän oli irtisanonut suomalaisen sopimuksen ja työskennellyt Pekingissä paikallisin ehdoin, aiempaa huonommalla palkalla. Kun hän oli palannut Tampereelle, hänen Kiinan-sopimuksensa oli loppumassa eikä Nokia ollut enää tarjonnut työtä.

Nokialta joutui lähtemään tuhansia, osa alihankkija Accenturen palkkalistoille, sillä puhelinjätti oli liittoutunut talvella 2011 ohjelmistovalmistaja Windowsin kanssa.

Yuqing ei halunnut Accenturelle.

Hänen oli aloitettava tyhjästä, niin kuin vuonna 2001 muutettuaan Suomeen.

Tampereen kiinalaisyhteisössä oli nyt 500 jäsentä, yhä useampi kantoi opiskelijakorttia. Globaali finanssikriisi oli karsinut vapaat työpaikat. Osa kiinalaisista oli vaihtanut alaa, osa maata.

Yuqing oli kuullut, että Suomeen oli noussut uusi suuri puolue, True Finns. Mutta ei häntä politiikka kiinnostanut eikä huolettanut.

Hänellä oli haave.

Hervannan kauppakeskus Duossa oli tyhjillään kiinteistö. Hän halusi perustaa sinne Coffeeshopin, kahvila-ravintolan, jossa myytäisiin suolaista ja makeaa.

”Joka ikinen päivä listalla olisi yksi uusi kakku tai ruokalaji”, hän kertoi lähimmille ystävilleen.

Yuqing ja aviomies valmistuivat aikaan, jolloin tytär lähtisi opiskelemaan yliopistoon. Pekingin-vuosina he olivat ostaneet asunnon Lijiangin kaupungista Yunnanin maakunnasta. Vuoriston vedet virtasivat 800-vuotiaan vanhankaupungin lävitse. Puiset rakennukset olivat koristeellisia, lähiseudun luonto kuin lumoavasta satukirjasta.

Siellä Yuqing ja hänen miehensä viettäisivät vanhuuden talvia. Keväisin he lentäisivät Suomeen, muuttolintujen lailla.

Yugingin työpäivät Nokialla olivat vähissä. Maanantaina 5. syyskuuta niitä oli jäljellä 20.

 

Ääni oli naisen, ja nainen huusi henkensä hädästä.

Nokian työntekijä oli tupakkatauolla, hän juoksi huudon suuntaan. Läheisistä taloista riensi paikalle kaksi asukasta.

Nainen makasi metsäpolulla, vaatteet veressä, tajuissaan.

”Help me!”

>Apua oli jo tulossa, mies sanoi rauhallisesti.

Nainen näytti tyyneltä, kivuttomalta, ymmärsi mitä oli kerrottu. Nyt hän oli turvassa.

Mies liikutti varovasti naista hartioista, yritti pitää hänet hereillä.

Vähitellen hengitys heikkeni ja lakkasi.

 

Aamulehden verkkolehti uutisoi kello15.32. Huhu: Poliisioperaation syy on surma metsässä?

Netin keskustelupalstoille ponnahti kysymys: oliko Karoliinan, 15-vuotiaan tamperelaistytön, ruumis vihdoin löytynyt? Hän oli kadonnut skootterillaan heinäkuun viimeisenä yönä. Teinitytön etsintää oli seurattu ennennäkemättömän tiiviisti iltapäivälehdissä ja sosiaalisessa mediassa.

Illan mittaan tiedot tarkentuivat. Surmattu oli kiinalainen, 42-vuotias nainen, töissä Nokialla. Veriteko oli tehty kello 12.50, poliisi pyysi tekijästä silminnäkijähavaintoja.

Sana alkoi kiiriä. Kiinalaisia kokoontui surmapaikan lähistölle. He sytyttivät kynttilöitä ja toivat valkoisia kukkia, surun kukkia.

Pimeässä seisoi viitisenkymmentä tummaa hahmoa. Hiljaista itkua. Yksi ja sama kysymys: miksi?

”Onko tämä unta? Kertokaa onko tämä unta. Kertokaa!”

Mies halasi epätoivoista naista kynttiläringissä. Ei, tämä ei ole pahaa unta, tästä ei voi herätä. Uhrin nimeä oli vaikea lausua ääneen, edes kuiskaten.

Miksi Yuqing? Miksi maailman kaikista ihmistä hän, suloinen Yuqing?

 

Yuqingin aviomies oli otettu kiinni kello 15. Hän oli ollut kuultavana, ei epäiltynä surmasta, poliisi tiedotti.

Leski oli ihmeissään. Miksi poliisi ei ollut kertonut hänelle heti aviovaimon kuolemasta? Miksi tytärtä ei ollut haettu turvaan? Miksi tyttären oli pitänyt tulla yksin poliisiasemalle illalla, viisi tuntia surman jälkeen?

Kaksi päivää Hervannan veriteosta, 7. syyskuuta, yli kuukauden etsitty Karoliina löytyi lammesta, läheltä katoamispaikkaa. Kuolinsyyksi varmistui hukkuminen, ei henkirikos.

Yuqingin surma oli ollut yhden päivän lööppi.

Reilun viikon kuluttua, 13. syyskuuta, tutkinta oli lähellä läpimurtoa. Epäillystä tekijästä julkaistiin valvontakameran kuva: suomalaisen näköinen mies, pituus 180 senttiä, paino 80–85 kiloa, ikä 25–40 vuotta, ruumiinrakenne hieman roteva.

Kuusi päivää myöhemmin poliisi tunnusti erehtyneensä. Väärä mies, valvontakameran kellonaika ei täsmännyt surmahetken kanssa.

Tekijä oli kadonnut jäljettömiin.

 

Yuqingin surma lähensi kiinalaisyhteisöä. Tuntemattomatkin saapuivat lohduttamaan leskeä ja tarjosivat apuaan.

Mutta rikos myös lamaannutti.

Yuqingin naisystävät kantoivat pippurisumuttimia, vilkuilivat kadulla taakseen. Poikia ei päästetty metsään leikkimään, pihamaalla joku vahti aina lapsia. Enää ei kuljettu bussilla kouluun ja töihin, vaan autolla. Ovet ja ikkunat lukittiin iltaisin.

Kiinalaiset olivat suljettu yhteisö. He omistautuivat työlle ja perheelle. Kriisiavusta huolimatta tuntui, että ei ollut keinoa purkaa arkea jäytävää pelkoa.

Kuka halusi pahaa Yuqingille, joka toivoi kaikille hyvää?

Oliko verityö suunniteltu murha? Vai oliko Yuqing valikoitunut sattumalta mieleltään järkkyneen uhriksi?

Mikä oli rikoksen motiivi? Oliko teko rasistinen, maahanmuuttajia vastaan suunnattu? Oliko rikokselle yhteys Nokiaan?

Oliko Yuqingillä ollut huolia? Salaisuus, josta oli vaiennut?

Ennen surmaa Yuqing oli suunnitellut kiireellä lähtöä Kiinaan. Ystävien mukaan matkalle oli ollut selitys: hän oli lähdössä kuittaamaan kahdeksan kuukauden erorahan Nokian Pekingin-yksiköstä.

Surmaaja ei ollut ryöstänyt rahoja eikä tehnyt seksuaalista väkivaltaa. Mutta teon ajankohta ja paikka ahdistivat kiinalaisia.

Miksi keskellä päivää? Miksi niin lähellä työpaikkaa ja asutusta?

Surma oli tehty kävelytien ainoassa kohdassa, johon ei ollut suoraan näköyhteyttä. Tappaja oli todennäköisesti ilmestynyt pieneltä metsäpolulta, hyökännyt kylmäverisesti takaapäin ja paennut samaa reittiä.

Yuqing oli kävellyt kotoaan 700 askelta kohti kuolemaa.

 

Ruumis makasi lakanan alla Tampereen yliopistosairaalassa. Kun poliisi oli antanut luvan, kiinalainen ystävä saapui paikalle. Hän täytti viimeisen toiveen: pesi, vaatetti ja meikkasi Yuqingin.

Vaatteet olivat uusia, hänen suosikkimerkkejään, värit kirkkaita, valkoista ja punaista. Saappaat, hame, villapaita, kaulahuivi.

Nuorekas Yuqing näytti siltä kuin nukkuisi levollisesti.

 

Muistotilaisuus järjestettiin lauantaina 17. syyskuuta. Hotelli Ilveksen seinälle oli kiinnitetty valokuvasuurennos. Yuqing säteili vaaleanpunaisessa villaneuleessa ja harmaassa kaulahuivissa, omalla pihalla kinosten keskellä.

Joukko lapsia luki Hai Zin Näkymää valtamerelle, Yuqingin suosikkia.

Runo päättyi:

Annan jokaiselle joelle ja vuorelle lämpöisen nimen/

sinullekin, muukalainen, toivotan hyvää onnea/

että sinulla olisi loistava tulevaisuus/

että sinä ja rakastettusi menisitte naimisiin/

että löytäisit onnen tässä tomun maailmassa/

minä haluan vain näkymän valtamerelle, kevään lämmössä avautuvat kukat.

 

Muistotilaisuuden jälkeen leski ja tytär lensivät Yuqingin synnyinkaupunkiin Nanjingiin. Tyttären oli luovuttava ystävistä, koulusta, harrastuksista. Mutta Tampereelle hän ei uskaltanut jäädä.

Aviomiehellä oli vain muistot, valokuvia tietokoneen uumenissa. Hän oli ollut menestynyt Nokia-insinööri, Symbian-käyttöjärjestelmän asiantuntija, palkittu kolmesti yhtiössä. Mutta Nokian murroksessa myös hänet oli siirretty sivuraiteelle, alihankkija Accenturen palvelukseen Tampereella.

Leski tarvitsi suomalaisen työsopimuksen Kiinaan. Vain siten hän ja tytär säilyttäisivät siteen Suomeen, sosiaaliturvan ja edut, joiden takia hän oli maksanut veroja 13 vuoden ajan. He haluaisivat tulla takaisin, jonain päivänä.

Yuqing ei palaisi enää koskaan.

Surman jälkeen tytär oli nähnyt unen, jossa äiti nukkui rauhallisesti ja kävi isoisän kanssa ongella. Leski oli päättänyt, että vaimon viimeinen leposija olisi isän vieressä, samalla hautausmaalla.

Mutta sitä ennen hänen oli ratkaistava, miten kertoa suru-uutinen anopille, Yuqingin äidille.

Kuujuhlan aikaan anoppi oli soittanut Suomeen ja ihmetellyt, miksi tytär ei ollut ottanut yhteyttä. Leski ei ollut voinut kertoa surmasta puhelimessa, se olisi ollut sopimatonta.

Hän valmisteli huolella sopivaa hetkeä. Silti anoppi järkyttyi uutisesta ja joutui sairaalaan.

Leski tunsi syyllisyyttä. Jos tuona syyskuun maanantaina ei olisi ollut sovittua palaveria, hän olisi kävellyt Yuqingin kanssa kotiin lounaalle tuttua metsäpolkua pitkin.

 

Yuqingin äiti ja sukulaiset lähettivät kirjeen Suomen suurlähetystöön. He kehottivat poliisia kaikin voimin selvittämään tapauksen, vain siten omaiset saisivat mielenrauhan, ja uhrin sielu pääsisi lepoon.

”On kerta kaikkiaan uskomatonta”, äiti kirjoitti, ”että tällainen pöyristyttävä tapaus voi sattua Suomessa, turvallisessa yhteiskunnassa.”

Syksyn mittaan Nokian työntekijät keräsivät adresseja, Pekingissä 1 700, Tampereella 1 200 nimeä. Tampereen kiinalaisyhteisö lupasi 6 000 euron palkkion ratkaisevasta vihjeestä. Mutta tapaus hautautui uusien uutisten alle.

Ystävät vierailivat surmapaikan lähellä. Oli perinteinen tapa sytyttää kynttilä kuolleen muistoksi parittomina viikkoina.

 

Arkun päällä lepäsi yksi punainen kukka. Yuqing oli pitänyt krysanteemista, syksyn kukkijasta.

Hautajaiset pidettiin lauantaina 10. joulukuuta Tampereen Tuomiokirkossa. Tänne Yuqing oli tullut jouluiltoina, istunut puupenkkiin ja hiljentynyt kuuntelemaan virsiä.

Nyt hänelle laulettiin kiinaksi psalmi 23.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä.

Suomalainen pappi siunasi Yuqingin, kiinalainen pappi kertoi ihmeellisen tarinan.

Kaksi viikkoa surman jälkeen Hervannassa oli havaittu harvinainen lintu, harjalintu. Kaksi seurakunnan työntekijää oli etsinyt lintua. He olivat rukoilleet metsässä. Ja harjalintu, itäisen taigan asukas, oli ilmestynyt heille. Juuri sillä paikalla, jonne oli tuotu kukkia ja kynttilöitä Yuqingin kuoleman jälkeen.

Sitten lintu oli pyrähtänyt siivilleen, kadonnut metsään.

 

Juttua varten on haastateltu leskeä ja kymmentä Yuqingin ystävää ja työtoveria. Hai Zin runon Näkymä valtamerelle on suomentanut Pertti Seppälä (Basam Books 2011).

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Suomen Kuvalehden numerossa 5/2012.

Heinäkuussa 2013 Aamulehti kertoi, että tutkinnassa ei ollut edistytty, vaikka poliisi oli saanut käyttöönsä kuulustelunauhoja Kiinasta.