161 kilometriä 16 tunnissa – ”Rupiaa tietämään, että on juossut”

SK:n arkistoista: Hämeen Härkätie on nähnyt monenlaista kulkijaa. Teija Honkonen on yksi sitkeimmistä.
Kotimaa 23.8.2015 08:30

Lieto, klo 23.40. Hämeen Härkätie kääntyy valtatieltä kiemurtelevalle sivutielle. © Markus Pentikäinen

Suomalainen kestävyysjuoksu on vaikeuksissa. Harjoittelua on liian vähän. Yhdeksi pelastuskeinoksi on ehdotettu kimppatreenejä.

Mutta ultrajuoksun rinnalla maratonkin on vauhtilaji. Sadan mailin tai 24 tunnin kilpailu vaatii eniten sitkeyttä, ei fyysistä lahjakkuutta. Suomen Kuvalehden toimittaja Petri Pöntinen ja valokuvaaja Markus Pentikäinen seurasivat Hämeen härkätien ultrajuoksua elokuussa 2013.

Teija Honkonen yritti uutta Suomen ennätystä, 16 tuntia. Hän tiesi, että lepo, paikalleen jääminen, on lopun alku.

 

Pimeys laskeutuu hupuksi Hämeen Härkätien ylle.

Otsalamppujen valokiilat tanssivat, lenkkitossut tikkaavat. Liedossa 54 juoksijan joukko on venynyt helminauhaksi keskiaikaisella markkinatiellä, matkalla Turun linnasta Hämeen linnaan.

Teija Honkonen hörppää pullosta urheilujuomaa, vilkaisee lippalakin alta rannekelloa: 23.00.

Takana on kymmenen, edessä 150,9 kilometriä.

Pienen naisen askel on suora ja matala, taloudellinen. Kädet rytmittävät kyljissä kiinni.

Reitin varrella on viisi kontrollipistettä. Jos niihin ei ehdi määrätyssä ajassa, joutuu nousemaan järjestäjien kyytiin, raatobussiin.

Juokse sitte niin että ei tarttee hävetä.

Niin Teijan edesmenneellä isällä oli tapana sanoa tyttärelleen.

Turku, klo 21.00. Teija Honkonen hyvästelee Turun linnan, ultrajuoksun lähtöpisteen.

Turku, klo 21.00. Teija Honkonen hyvästelee Turun linnan, ultrajuoksun lähtöpisteen.

Ihminen on syntynyt juoksemaan.

Ultrajuoksu on kestävyyslaji, maraton sen rinnalla vauhtilaji. Sadan mailin tai 24 tunnin kilpailu vaatii eniten sitkeyttä, ei fyysistä lahjakkuutta.

Ihminen häviää nopeudessa useimmille laukkaaville nisäkkäille. Mutta ajan mittaan eläimet alkavat huohottaa, lopulta läkähtyvät. On arvioitu, että jo kaksi miljoonaa vuotta sitten ihmisen esi-isät juoksivat eläimen uuvuksiin ennen kuin tappoivat saaliin.

Lyhyet varpaat, vahvat pakarat ja runsas hikoilu selittävät ihmisen juoksukykyä.

Vesi poistaa tehokkaasti lämpöä kehosta ja estää lämpöhalvauksen.

Mutta lähes jokaista juoksijaa pelottaa pelkkä ajatusleikki ensimmäisestä vuorokauden kilpailusta. Miten paljon harjoitella, miten pitkiä lenkkejä, millä sykkeellä?

Suomessa on reilut 300 ultrajuoksijaa. Kovimmat ovat viime vuosien menestyneimpiä kestävyysurheilijoitamme arvokisoissa. Silti lajia ei tunneta ja tunnusteta. Ei ole tutkittu kehon äärimmäistä rasitusta, ei ole laadittu harjoitusohjelmia. Huhtikuussa Suomen Urheiluliitto torjui ehdotuksen virallistaa lajin SM-kilpailut.

Satojen kilometrien matkoissa liikutaan ihmismielen ja -ruumiin rajoille. Yhden juoksun aikana voi sattua mitä tahansa. Onnistunut suoritus ei takaa maaliin pääsyä seuraavassa kilpailussa.

Juoksijan on kuunneltava omaa kehoaan, kyseltävä ja kokeiltava.

Ultra on juoksu tuntemattomaan.

Lieto, klo 22.42. Elokuun ilta on viileä. Teija Honkonen ultrajuoksijoiden jonossa kolmantena.

Lieto, klo 22.42. Elokuun ilta on viileä. Teija Honkonen ultrajuoksijoiden jonossa kolmantena.

Tarvasjoen SEO:lla on ensimmäinen iso huoltopiste: vettä, urheilujuomaa, banaania, energiapatukoita, suolakurkkuja. On juostu 24,3 kilometriä.

Mustan Honda CR-V:n takaluukku ammottaa auki. Carita, Teijan huoltaja, on perustanut oman tankkauspisteen huoltoasemalle.

Kello 00.26 numero 11 saapuu.

Marko soitti”, Carita aloittaa. ”Käski toppuuttaa sun vauhtia.”

Marko on juoksijan aviomies.

”Aha. Vain niin.”

Suuhun vichyä, banaania ja suolapähkinöitä. Tyhjä juomapullo vaihtuu täyteen.

”Mikään ei kiristä, ei hierrä? Ei paina?”

”Ei mittään.”

Tumma hahmo katoaa sysimustaan maisemaan. Elokuun yö on armollinen, viileä ja tyyni.

Tarvasjoki, klo 00.31. Omassa autossa on karkkikauppa, makeaa ruokaa ja juotavaa.

Tarvasjoki, klo 00.31. Omassa autossa on karkkikauppa, makeaa ruokaa ja juotavaa.

Ultrassa hitaat ovat nopeita. Vain ani harva juoksee koko Härkätien Turusta Hämeenlinnaan.

Alkujaan ultrajuoksu oli kävelykilpailu, pedestrian race. Englannissa ja USA:ssa askellettiin 1800-luvun lopulla kuuden päivän kilpailuja. Katsojat löivät vetoja, lehdistö kirjoitti. Voittajat palkittiin rahalla.

Yleensä oli lupa myös juosta, go as you please.

Härkätien ultrassa osa kilpailijoista kävelee heti alusta. Kilometri juoksua, 50 metriä kävelyä. Kun lopettaa juoksemisen, lihakset ja vatsa lepäävät.

Vielä 15 vuotta sitten Teija oli ”liikunnan vihhaaja”. Sitten syntyi kaksi lasta, painoa alkoi kertyä lyhyeen varteen. Perholainen aloitti maratoneilla mutta siirtyi ultriin, aluksi kuuden tunnin, sitten vuorokauden klassikkomatkalle.

Härkätiellä hän aikoo juosta niin pitkälle kuin mahdollista. Pohjalaiselle jääräpäälle on ”kauhia kynnys panna kävelyksi” juoksukilpailussa.

Viime kesänä polvi hajosi 24 tunnin ultrassa. Oli pakko kävellä sata kilometriä.

Lopussa joutui ”passuuttamaan joka askelta”, jotta sai siirrettyä painoa jalalta toiselle. Kipu oli sietämätön, itketti ja nauratti. Maalissa jalat olivat nilkkaa myöten rakoilla.

Nyt hän pyrkii juoksemaan kuuden minuutin ”kuolettavan tylsää” kilometrivauhtia.

Keskiajalla häntä olisi epäilty noidaksi yli-inhimillisen nopeuden takia. Kun kirjeet alkoivat kulkea uudella ajalla vuonna 1636, postinkantaja oli nopein jalkaisin.

Peninkulman oli taituttava kahdessa tunnissa. Jos aiheetta viivytteli, menetti kruunun viran ja joutui kahdeksaksi päiväksi vankilaan vedelle ja leivälle.

Teija etenee peninkulman tunnissa. Kun postitalonpoika nousi hevosen selkään, hän ylsi samaan vauhtiin. Mutta pimeässä huonoilla teillä ratsastus tyssäsi; matka linnasta linnaan kesti kaksi vuorokautta.

Tätä vauhtia Teija selvittää Härkätien 16 tunnissa. Aika olisi naisten uusi Suomen ennätys sadalla maililla.

The Show must go on! I’ll face it with a grin!

The Queen -yhtyeen hitti pauhaa Kosken Osuuspankin pihalla. Huoltopisteellä tuoksuu tuore, väkevä kahvi.

Kello 3.12 Teija pysähtyy omalle huoltoautolle. 49,2 kilometriä, juostu yli maraton. Kulaus vichyä, vakiojuomaa. Sitten ener giageeliä, banaania ja suolapähkinöitä.

”Kaikki ookoo”, Carita kysyy.

Teija virnistää.

”Rupiaa tietämään, että on juossut.”

Mutta juttu luistaa tien päällä, vatsa vetää nestettä ja ravintoa.

”Se on lyhyt pätkä”, hän sanoo lähtiessään.

”Sataykstoista perille.”

 

Ultra on jalkojen, vatsan ja pään yhteispeliä.

Juoksija hikoilee vettä ja suoloja. Lihakset polttavat energiavarastoja, hiilihydraatteja. Nesteessä on oltava suoloja, jotta se imeytyy tehokkaasti. Suolan puute aiheuttaa myös rajuja kramppeja lihaksissa.

Nestevaje hidastaa vatsan toimintaa, imeytymistä. Ja kun vatsassa hölskyy, ei tee mieli juoda, jolloin nestehukka pahenee. Olo huononee, paleluttaa.

Myös energian, hiilihydraattien, loppuminen johtaa kierteeseen. Verensokeri laskee, alkaa heikottaa. Ja kun pää on pyörällä, ei muista syödä ja juoda tarpeeksi, jolloin jalat eivät saa polttoainetta.

Jos ultralla tankkaa vasta kun tuntee nälkää ja janoa, on jo myöhäistä.

Kesällä 2010 Teija juoksi Kaustisella ensimmäisen 24 tunnin kisan. Maraton vierähti ilman tasaista tankkausta. Sen jälkeen mikään ei imeytynyt. ”Nyt lähtee taju”, hän ehti sanoa. Virvottuaan hän oksensi, yritti rauhoittaa tyhjää vatsaa mahalääkkeellä, mutta vesikään ei pysynyt enää sisällä.

Juoksu päättyi 63,1 kilometrin kohdalla, tiputukseen ambulanssissa.

Nyt Teijan huoltoauton takakontti on karkkikauppa: energia- ja proteiinipatukoita, suklaanappeja, keksejä, lakritsaa, sipsejä, makeita keittoja ja juomia.

Entisaikojen kievarien ja kulkijoiden omia ruokia – mämmiä ja puuroa – hän ei voisi niellä, ei ylipäätään kiinteää, kunnon ruokaa.

On nautittava mitä tahansa mikä maistuu. Tästä eteenpäin sata kilometriä on pakkosyöntiä.

Keho huutaa energiaa, mutta rasittunut vatsa ei ota paljon vastaan.

Somero, klo 6.02. Hanuristi, hieroja Raimo Rönkkö venyttää uupuneita lihaksia.

Somero, klo 6.02. Hanuristi, hieroja Raimo Rönkkö venyttää uupuneita lihaksia.

”En tapa!”

Aamu on valjennut Someron torilla. Viihdetaiteilija Raimo Rönkkö, Rutakon Kojjootti, on kotva sitten lurauttanut haitarista valssin katsojille. Nyt hän venyttää juoksijan kankeita lihaksia.

Rönkkö on toiselta ammatiltaan hieroja. Uupunut mies vastustelee; ei niin rajusti.

Hanuristi lopettaa viiden minuutin käsittelyn Härkätien patsaan edessä.

”Aplodit! Ei kuollut!”

 

Kello 6.10, reilut kahdeksan tuntia lähdöstä, Teija pysähtyy torille. Lähes puolimatkan krouvissa 16 tunnin ihanneaika on karannut vain tunnin.

Carita lukee veljen lähettämän tekstiviestin: Kuis systerillä skulaa?

Teija nojaa auton takakonttiin, tankkaa vichyä. ”On sunnuntaiaamun olo.”

Tätä hetkeä varten hän on harjoitellut ryvästreeniä: 25 kilometriä perjantaina, 25 kilometriä lauantaiaamuna, 30 kilometriä iltapäivällä, 25 kilometriä sunnuntaina.

Pyhäaamuna on väsyttänyt, lihakset kipeät ja jumissa. Silti on ollut pakko lähteä lenkille.

Nyt jo ennen Someroa iski notkahdus. Härkätie tuntui kaartelevan ikuisesti halki tuleentuneiden viljavainioiden. Yö kaatui päälle.

”Suorastaan vitutti.”

Valo antaa voimia. Ja tankkaus: juoma, energiageeli, sipsit ja ensimmäinen särkylääke. ”Olen herännyt eloon.”

 

Someron okranväriset pellot vaihtuvat Tammelan tummanvihreään korpeen.

Satoja vuosia Turun markkinoilta palaavat isännät sadattelivat kärryillä. Ylös mäkeä ja alas mäkeä, yhtä mittaa. Hevoset olivat tiukoilla suolakuormissaan.

Härkätien ultraa mainostetaan netissä: ”Juoksureitti on erittäin tasainen eikä matkalla ole uuvuttavia pitkiä suoria.”

Ikiaikainen totuus paljastuu juoksijoille.

Teija kävelee Tammelan ylämäet. Olisi sulaa hulluutta juosta, tappaa jalat.

Eerikkilän urheiluopiston jälkeen pientareelle ilmestyy valkoinen taulu: 100 km. Maaginen rajapyykki, jonka jälkeen harva haluaa keskeyttää.

Teija askeltaa vastamäkeä, tuska puskee kasvoille.

”On sitä niin saatanasti jäljellä!”

 

Portaan kyläraitilla Härkätien idylli on kauneimmillaan. Ikivanhoja puutaloja, nahkurinverstas, kärryt kantava silta.

Teija istahtaa puupenkille, syö ja juo.

”Pyörryttää kolkosti.”

Oikean jalan pikkuvarpaan vieressä on valtava vesirakko. Teija poista kengän, repäisee vesikellon pois.

”Äh!”

Iholaastari tilalle, sukka vaihtoon. Carita penkoo autoa, varasukkia ei löydy mistään. Totta se on, ne ovat unohtuneet matkasta. Huoltaja antaa omansa.

Teijaa venyttää niskaa, pyörittää päätä. Yhä huoltopiste kieppuu silmissä.
On käytävä makuulle. Carita pitää jalkoja ylhäällä.

Teijan poika on lähettänyt tekstiviestin: Vieläkö äiti juoksee?

Ehkä alkuvauhti on ollut liian luja, ehkä siksi nesteet ja energia eivät imeydy. Jo ennen Portaan huoltoa vatsassa tuntui kipua, ”kuin suolia olisi väännetty solmuun”.

Teija vääntäytyy pystyyn. Hän on lakananvalkea.

Hytisyttää, verensokerit ovat romahtaneet. Kello näyttää 10.08. Hän on ollut huollossa puoli tuntia, pienen ikuisuuden. Raatobussin tuloon on yli kolme tuntia.

Mutta on pakko jatkaa. Jokainen minuutti jäykistää pohkeita, reisiä ja pakaroita.

Lepo, paikalleen jääminen, on lopun alku.

 

Teija kävelee tovin, vaihtaa sitten hitaaksi juoksuksi. Ravistelee käsiä. Venyttää niskaa. Rykii kurkkua.

Hän seuraa tien valkoista reunaviivaa, keskittyneesti kuin nuorallakävelijä.

Seuraavaan huoltoon on 9,4 kilometriä. Vastaan alkaa ilmestyä kumaria selkiä ja vaivaisia jalkoja. Numero 48 kannustaa: ”Sinä se jaksat sitkeästi.”

Teijan isä muistutti aina: Asioilla on tapana järjestyä, tavalla tai toisella.

 

Koulupoika puhaltaa pitkään, käyrään tuohitorveen: tervetuloa Lopen Tervalammelle. Teija nauraa jo ennen huoltoa. Jalat, vatsa ja pää toimivat taas.

Carita laskee kilometrit maaliin: 47,9. Reilu maraton.

”Ei kiirettä.”

Teija kulauttaa vichyä ja rouskuttaa perunalastuja.

”Ei, mennään vanhalla kaavalla.”

Tasainen ja alamäet juosten, ylämäet kävellen.

”Jos se kiitos seisoisi lopussa.”

Kello lähestyy puoltapäivää. Samaan aikaan Hämeen linnassa Janne Klasila ylittää ensimmäisenä maaliviivan. Hän tuupertuu maahan, makaa tovin liikkumatta, kunnes tiputus aloitetaan ambulanssissa.

Aika, 13.47.44,5, on uusi Suomen ennätys.

Hämeenlinnan Renko, klo 12.39. Suora hiekkatie päättyy pitkään ylämäkeen.

Hämeenlinnan Renko, klo 12.39. Suora hiekkatie päättyy pitkään ylämäkeen.

Honkalantien pitkä suora päättyy jyrkkään ylämäkeen entisessä Rengossa. Tänne saattoi tuupertua moni onneton kulkija 1600-luvun lopun kuolonvuosina.

Härkätie oli myös nälkätie.

Kun ruokavarastot oli kaluttu loppuun, syrjäkulmilta lähdettiin kerjäämään, luvan kanssa. Lasten silmät kiiluivat kuumeesta, kasvot paiseilla.

”Anna leipää”, toistettiin kuin tunnussanaa.

Nyt hiekkatien mäkeä raahustavat ultrajuoksijat. Reisistä on kadonnut voima ja notkeus, juoksu on hidasta köpöttelyä.

Yksi yrittää oksentaa nousun alla. Ei mitään. Mäen päällä katse on lasittunut, puhe lakannut.

Toinen on selvinnyt rajusta krampista, noussut ojanpohjasta, tuntuu saaneen hullun voimat. Kädet viuhtovat kuin tuulimyllyn siivet.

On alkanut sataa.

 

Härkätien Kynttilässä, vanhan navetan ylisellä, tuoksuu pulla. Kahvia ja muistoja, kyltissä luvataan.

Teija huohottaa läpimärkänä huoltoautoa vasten.

Sataa kaatamalla.

”Voimien kanssa ollaan nyt kellarissa.”

Tai jalat jaksaisivat, mutta aivot eivät.

”Pää käskyttää kävelemään, ei anna juosta.”

Vatsassa myllertää, on tuskallista nousta puskasta ylös pökkelöjaloilla. Ja pyörryttää, uudestaan ja uudestaan.

Hän hihittää hysteerisesti.

”On aivan kuin olisi humalassa.”

Kello 15.00 hän pakottautuu liikkeelle. Se on ainoa keino selviytyä 23,1 kilometristä, puolimaratonista.

 

Teijan ensimmäinen 24 tunnin kilpailu päättyi sairaalaan. Lääkäri tutki kaiken mahdollisen. Epäiltiin, että sydämessä on jotain vialla.

Hänet todettiin täysin terveeksi, kolmikymppiseksi naiseksi.

”Ainoa, mikä on tutkittamatta, on pää”, lääkäri sanoi.

Terve ihminen kestää uskomattoman paljon. Mutta riskittömiä erikoispitkät matkat eivät ole.

Suolien raju heittely voi altistaa rytmihäiriöille. Liian suuri nestevajaus aiheuttaa lämpöhalvauksen. Myös ylenpalttinen juominen on vaarallista, sillä veren suolapitoisuus saattaa laskea liian alhaiseksi. Pahimmillaan se johtaa tajuttomuuteen ja kuolemaan.

Ultrassa munuaiset käyvät ylikierroksilla. Kuona-aineiden poisto on työlästä, sillä vettä, elimistön liuotinta, puuttuu. Jos lihasjumiin napsii liian paljon tulehduskipulääkkeitä, saattaa aiheuttaa munuaisten äkillisen vajaatoiminnan.

Härkätien ultrassa 14 juoksijaa keskeyttää ennen sadan kilometrin paalua, silti ambulanssilla ei ole yhtään potilasta. Usein pää luovuttaa ennemmin kuin keho.

Huiput pystyvät juoksemaan itsensä piippuun. Härkätien voittaja Janne Klasila kertoo Juoksufoorumi-sivustolla tapauksen vuodelta 2010. Lihassolujen kreatiinikinaasi-entsyymin arvo oli 54 000. Se on yleensä merkki vakavasta lihasvauriosta. Normaali arvo on 400.

Juoksija vietiin päiväksi tehohoitoon sairaalaan, ”maksa-, munuais- ja lihanentsyymiarvot heitti ihan häränpyllyä”.

Ultra oli sokki elimistölle, mutta arvot palautuivat muutamassa viikossa ennalleen.

Kolmen kuukauden kuluttua Klasila osallistui uuteen 24 tunnin kilpailuun – ja teki silloisen Suomen ennätyksen.

”Olen edelleen siinä uskossa”, hän kirjoitti, ”että juoksemalla on mahdotonta tappaa itseään.”

juoksukartta

Ultrajuoksun reitti 16.–17.8.2013.

Muinoin Härkätie oli toiviotie. Pyhiinvaeltajat kulkivat Pyhän Jaakobin kirkolle Renkoon. Uskottiin, että kivikirkon suojeluspyhimys teki ihmeitä: sokeat näkivät, rammat kävelivät.

Nyt Teijan enkeli on Carita, huoltaja.

Ennen kilpailua juoksija on antanut kaksi ohjetta: ainoastaan jos taju lähtee tai jalka katkeaa, hänet saa vetää sivuun kilpailusta.

”Tästä ei tule mitään”, Teija huutaa. ”Tästä ei tule mitään!”

Musta auto matelee vierellä.

”Kyllä tulee!” Carita vastaa ikkunasta.

Sata metriä tuntuu kilometriltä, kilometri kymmeneltä.

Maalissa odottaa täyttymys, onni. Mutta nyt ainoa toive on, että pääsisi pois omasta kehosta, irti tuskasta ja kivusta, tylsistymisestä.

Mieli on tyhjentynyt, vapautunut. Ei yhtään ajatusta, ei arjen velvollisuuksia ja kiirettä.

On vain askel ja seuraava askel.

Hämeenlinna, 18.35. Teija Honkonen saapuu maaliin, Hämeen linnaan.

Hämeenlinna, 18.35. Teija Honkonen saapuu maaliin, Hämeen linnaan.

Pitkän suoran päässä päivystää viimeinen huoltopiste. Hämeen linna on 5,1 kilometrin päässä.

Pyöräilijä, järjestäjien saattaja, odottaa Teijaa. Tässä jamassa hän eksyisi kaupungissa, ei koskaan löytäisi perille.

Teija pysähtyy, juo mukin Cokista.

Se on ainoa juoma, mikä menee alas. Ainoa, mitä jaksaa ottaa.

 

Teija Honkosen loppuaika oli 20 tuntia 35 minuuttia 10 sekuntia. Aika oli 24. nopein 40:stä maaliin päässeestä. Kilpailun jälkeen hän oli tiputuksessa Kanta-Hämeen keskussairaalassa. Yöllä 2.00 lääkäri ilmoitti, että verikokeen tulokset ovat normaalit.

 

Juttu on ensi kerran julkaistu Suomen Kuvalehdessä 35/2013.

Tilaa SK:n uutiskirje

Ajankohtaisimmat ja puhuttelevimmat digisisällöt vastajauhettuna suoraan sähköpostiisi.