16-vuotiaana yrittäjäksi: ”Jotkut kaverit eivät vielä 20-vuotiaana maksa itse laskujaan”

Monelle peruskoulupohjalta ponnistavalle ei käy yhtä hyvin kuin Teemu Nikkaselle.
Terhi Hautamäki
Kotimaa 30.1.2015 04:50
Kaverit kauhistelivat. Yläasteen opinto-ohjaaja tyrmäsi pahimmin: ei tule onnistumaan. Teemu Nikkanen itse oli varma. Hän ei hae mihinkään kouluun yläasteen jälkeen, vaan alkaa yrittäjäksi. Päätös tuntui ainoalta oikealta. Hän oli käynyt pienen ikänsä koulua erityisluokilla, koska lukihäiriö vaikeut...

Tilaa Suomen Kuvalehti ja jatka lukemista

Saat uusia artikkeleita joka päivä ja 100 vuoden lehdet arkistossa.

Katso tarjous Kirjaudu

Keskustelu

Itse epätyypillisen koulutuspolun kulkeneena (peruskoulu, ammattikoulu, työelämää, yliopisto- ja opettajaopinnot, muita täydennys- ja jatko-opintoja) koen, että epätyypillisessä koulutuspolussa on omat hyötynsä. Yksi hyöty on laatikon-ulkopuolella-ajattelu, kun on omatoimisesti kiinnostuksensa mukaan suuntautunut kehittämään itseään eikä ole “jauhautunut koulutusputkessa”.

Haittana epätyypillisessä koulutuspolussa – ja vähässä koulutuksessa ylipäätään – on kokonaiskuvien ja -käsitysten pirstaleisuus, koska ei ole osallistunut johdettuun ja pedagogisesti suunniteltuun opetukseen. Esimerkiksi itse edelleen työstän käsityksiäni ja ymmärrystäni omatoimisesti mm. historiasta, fysiikasta, luonnontieteistä, sähköopista ja taloudesta.

Toinen haittapuoli on jääminen paitsi opettajakunnan sekä vertaisoppijoiden kesken muodostuvaa keskustelu- ja vuorovaikutuskulttuuria. Esimerkiksi yliopistotasolla tällainen lähiopetuksessa ja seminaareissa tapahtuva oppiminen on erittäin tärkeää: siinä on ilmennyt tämän ajan akateeminen mestari-kisälli -oppimisketju. Akateemiseen yleiskulttuuriin ja “omaan heimoon”, pääaineen opiskelijoiden sukupolvien ketjuun, sosiaalistutaan opiskeluaikana. Tämä on sitä verkostoitumista, mistä artikkelissa Loikkanen puhuu. Mutta se on myös akateemiseen kulttuurin kasvamista. Tosin viime vuosien bisnespuhaltimien hönkimät muutosten tuulet yliopistoissa ovat kenties heikentäneet suomalaista akateemista kulttuuria.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että akateemisissa kulttuureissa lienee eroja oppiaineiden ja tieteenalojen välillä. Esimerkiksi teknillisten alojen sekä niin sanottujen ihmistieteiden (mm. humanistiset sekä sosiaali- ja yhteiskuntatieteet). Lienee hyvin erilaista opiskella teknisiä aloja (myös jossain määrin talous- ja hallintotieteet) kuin tässä laveasti tarkoittamiani humanistisia tieteitä (esim. historia, antropologia, psykologia, sosiaalitieteet, kasvatustieteet, filosofia).

Itse toki vain melkein kaksi teknillisen alan ammattitutkintoa ja yhden humanistisen alan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneena olen kokematon arvioimaan tarkemmin, mutta pohdin silti hetken:

Ajattelen teknisen alan koulutuksen olevan enemmän “ulkokohtaista” siinä mielessä, että opiskelun kohteena ovat ihmisen ulkopuoliset asiat eikä opiskelu niin vahvasti suuntaudu tutkijan itsensä omaan arviointiin inhimillisenä olentona; eräänlaiseen identiteettityöhön.

Sitä vastoin tässä tarkoittamillani “humanistisilla aloilla” tutkimuskohteena on ihminen ja hänen kulttuurinsa (ajatukset, tunteet, aikomukset, ideologiat, tieteet, taiteet, jne.), ja näiden alojen teorioiden ja tutkimusmenetelmien sisäistäminen vaatii oman itsensä kriittistä arviointia, oman identiteetin työstämistä ja eettistä pohdintaa. Humanistisiin perinteisiin ylipäätään liittyv hyvän elämän perusteiden ja käytäntöjen pohtiminen.

Teknisiä asioita voi oppia itse kirjoista ja muilta, kuten tietenkin eettisenä ihmisenä kasvamistakin. Ajattelen kuitenkin reaalimaailmassa tapahtuvan vuorovaikutuksen olevan tärkeää inhimilliseksi ihmiseksi kasvamisessa, ja varsinkin humanististen alojen oppimisessa.

Kyllä nykyinen minäni arvioi entistä ei-vielä-korkeakoulutettua minää ymmärtäväisesti, mutta yhteiskunnalle kovin kiitollisena saadusta mahdollisuudesta kouluttautua, ja yhä kouluttautua oman työn ohessa.

Ymmärrän, että bisnes ja yhteiskunnallinen talous nyt näyttävät vaativan lyhyempiä koulutusaikoja ja työelämän tarpeita varten kouluttautumista (tätä agendaa tukemaan Terhi Hautamäen artikkelikin taitaa ainakin jossain määrin olla kirjoitettu?). Mutta länsimainen tieto-taito-ymmärrys on jo vuosisatoja ollut sen tasoista, että on itseisarvoista korkeakouluttaa osa ihmisistä traditioiden jatkumiseksi ja niiden kehittämiseksi, yhteiskunnan sisällölliseksi kehittämiseksi. Millainen koulutustausta esimerkiksi on/oli sellaisilla yhteiskunnallisilla ja maailmanpoliittisilla vaikuttajilla kuin vaikkapa Stalin, Hitler, Pohjois-Korean Kimit, Putin ja ISIS-järjestön jäsenet?

Katson erityisesti “humanistisella” korkeakoulutuksella olevan suuri rooli yhteiskunnan eettisen korkeatasoisuuden säilymisessä ja kehittymisessä: “maailmanparantajat” ja ihmistä keskiössä pitävä “vasemmistoälymystö” ovat yleensä olleet humanistisesti koulutettua tai taiteilijoita.

Kun suuri osa väestöstä on riittävän paljon koulutettua, voivat jotkut vähemmän koulutetut ihmiset saada sparrausapua, olla eräänlaisessa koulutuksellisessa “rokotussuojassa”. Huomionarvoista on myös se, että koulutusta väheksyvät yleensä juuri vähän koulutusta saaneet.

Kaiken tässä sanotun jälkeen ajatelkaamme kuitenkin niin, että kaikilla meillä on arvomme ja merkityksemme yksilöinä ja yhteiskunnan jäseninä olkoon koulutusta sitten vähän tai paljon.