Silja Hiidenheimon työ vaikuttaa yhä – ”piti kirjailijoistaan huolta kuin lapsistaan”

SK:n arkistoista: Silja Hiidenheimo eli niin syvällä kirjojen maailmassa, että voi juosta maratoninkin mielikuvissaan.

kirjat
Teksti
Riitta Kylänpää
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Arvostettu kustantaja ja kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo kuoli syöpään 1. tammikuuta 2015. Suomen Kuvalehden henkilökuvassa hän oli vuonna 2005.

 

Kello on puoli kolme ja Silja Hiidenheimo tilaa kahvia Bulevardin Kahvisalongissa Helsingissä. Se on hänen aamupalansa. Hän on kyllä herännyt jo yhdeksältä, mutta noussut vasta puoli tuntia sitten vuoteestaan. Sinä aikana hän on editoinut sata sivua keväällä ilmestyvää esikoiskirjaa, tehnyt sivujen laitoihin kysymyksiä ja kommentteja kirjailijalle mietittäväksi.

“En ole mikään sankarikustannustoimittaja, joka korjaa kirjoja, sitä en tee. Tekstiä kyllä kommentoin. Esimerkiksi sinulle sanoisin, että älä käytä mä-sanaa, kun kirjoitat tätä juttua. Se näyttää pahalta kirjoitettuna”, hän sanoo.

»Kustannustoimittajien ei myöskään pitäisi koskaan antaa haastatteluja. Siinä ottaa kunnian toisten tekemisistä.»

Niinkö?

Kustannustoimittajan työ voi vaikuttaa kirjan rakenteeseen, muotoon, ilmaisuihinkin mutta hänen jälkensä ei saa näkyä, Hiidenheimo muistuttaa.

Oli miten oli, Silja Hiidenheimo on yksi kirjailijoiden toivekustannustoimittajista.

 

Saatuaan loppuun päivän editoinnin Hiidenheimo jutteli puhelimessa Raija Orasen, Mikko Rimmisen ja Tuomas Nevanlinnan kanssa. He kuuluvat siihen yhdeksän kirjailijan joukkoon, joka vaihtoi kustantajiaan ja seurasi Hiidenheimoa tämän siirtyessä Tammesta Teokseen. Puheluiden välissä hän luki käsikirjoittaja ja ohjaaja Auli Mantilan syksyllä ilmestyvää esikoiskirjaa.

“Tarkkakatseinen ja katharttinen kirja. Loistava”, hän sanoo heltyen.

Hiidenheimo lukee keskimäärin kaksi käsikirjoitusta päivässä. Paitsi vuoteessaan, hän lukee käsikirjoituksia myös kahviloissa, Bulevardin kahvisalongissa, Sikarihuoneella, mutta ei juuri työpaikallaan.

Kuppilassa meteli auttaa häntä oudolla tavalla keskittymään.

“Kuppilassa täytyy rakentaa ympärilleen suojamuuri, mikä auttaa keskittymään. Huono kieli voi joskus toden teolla tuskastuttaa.”

Hänen liikkumasäteensä on aika pieni: “Töölöstä töihin Bulevardille ja takaisin.”

Kun Hiidenheimo oli töissä kustannusyhtiö Art Housessa ja asui työpaikkaansa vastapäätä, hän ei käynyt pariin vuoteen Mannerheimintien toisella puolella. Kauppatorilla hän tunsi olevansa ulkomailla.

“Kotonakaan ei aina tule käytyä olohuoneessa asti.”

Mutta hän tarvitsisi isomman asunnon kirjoilleen. Perhettä hänellä ei ole.

 

Sängyssä lukemisesta tuli Hiidenheimolle tapa, kun hän alkoi lintsata koulusta lukioaikana. Hän esitti lähtevänsä kouluun, mutta palasikin vuoteeseen lukemaan romaaneja. Vihdin kodin alakerrassa asunut isoäiti, suomen kielen lehtori, oli perillä pojantyttärensä kaksoiselämästä, mutta hänellä oli selvä käsitys koulusta:

“Ei siellä mitään opi.”

Vanhemmatkaan eivät välittäneet, koska Silja oli luokkansa priimuksia. Myös sairaanhoitajaäiti ja varsinkin isä, tekniikan tohtori, olivat ahkeria lukijoita. Isä luki erityisesti Pentti Saarikoskea.

“Meillä lukeminen oli varma tapa saada olla rauhassa. Lukevaa ihmistä ei saanut häiritä.”

Silja oppi lukemaan viisivuotiaana. Hän luki ensin vanhempiensa, sitten sukulaisten ja lopulta kirjaston kirjat. Lahjaksi hän sai vain kirjoja. Isä luki hänelle iltasaduksi amerikkalaisen Carl Sandburgin runoja.

“Jossakin vaiheessa isä kieltäytyi kokonaan lukemasta proosaa, koska ’siinä lörpötellään liikaa’. Hän sanoi, että jos haluaa kohdata Jumalan, täytyy lukea runoutta ja vastasi puhelimeenkin, että Jumalalla.”

Myös Silja innostui runoudesta. Hän kopioi Sirkka Turkkaa, Uuno Kailasta, Sylvia Plathia. Hänen isoäitinsäkin rakasti runoutta ja draamaa. Hän vaati myös lapsia vastaamaan hänelle runomitalla. Siljalle se ei tuottanut vaikeuksia.

“Älä kysy Siljalta runomitoista, sillä vaikka hän on vaatimaton, melkeinpä ujo, hän alkaa heti luennoida niistä”, kirjailija Tuomas Nevanlinna varoittaa. Hän tuntee Hiidenheimon 1980-luvun opiskeluajoilta, jolloin he asuivat samassa opiskelijakommuunissa.

“Toinen vaarallinen aihe on bridge, johon Silja on yrittänyt saada myös ystävänsä hurahtamaan.”

 

Lapsena Silja luki kaiken mitä käteen sattui. Hänen suosikkejaan olivat Tarzanit. Aku Ankkoja ja romanttisia historiallisia romaaneja perheessä ei saanut lukea, koska ne olivat »tyhmistäviä», mutta Silja luki niitä salaa. Yliopistoon hän päätyi lukemaan suomea ja kirjallisuustiedettä, koska hän haaveili voivansa viettää kaiken aikansa lukien.

Oli hänellä toinenkin tavoite.

“Olisin halunnut viettää aikaani pallokentän laidalla kirjaamassa toisten urheilutuloksia ylös. Se oli minun käsitykseni urheilutoimittajan työstä.”

“Kaikki urheilu jalkapallosta curlingiin fasinoi minua – epäkiinnostavaa lajia ei ole olemassakaan”, hän kertoo kuin tekisi suurenkin paljastuksen itsestään.

Vielä muutama vuosi sitten hän aloitti päivän lehden urheilusivuista. Edelleenkin hän ällistyttää ystäviään urheilutuntemuksellaan, vaikka ei enää itse harrasta urheilua.

Viime syksynä hän tosin sai päähänsä alkaa harjoitella maratonia. Hän luki kasan alan kirjoja ja osti lenkkitossut. Sitten hän juoksi kuten ohjeissa sanottiin, viisi minuuttia, ja käveli seuraavat viisi minuuttia – kotiin.

“Se oli kauheaa, siitä ei tullut mitään, vaikka mielikuvissani olin jo voittanut itseni ja nähnyt kuinka raahauduin maaliin.”

Sitä ennen hän oli päättänyt alkaa pelata biljardia. Kun hän oli lukenut läjäpäin alan kirjoja ja tarkkaillut salaa pelaajia Corona-baarissa samalla kun oli editoinut käsikirjoituksia, hän rohkaistui pelaamaan.

“Kirjoissa sanottiin, että lyödessä pitää katsoa pallon läpi. Seurasin ohjetta kirjaimellisesti ja tyhjensin pöydän kaksi kertaa perätysten, mutta taito pysyi päässäni vain hetken.”

Nyt hän suunnittelee kaunoluistelun aloittamista. Alan kirjallisuutta ei ole vielä ostettu eikä luistimiakaan.

“Tiedän toki, ettei lukeminen ole sama kuin tekeminen. Mutta tekemisen hetkellä ei useinkaan näe sitä mitä lukiessa ehtii nähdä. Lukeminen antaa mahdollisuuden ja aikaa tajuta, mistä tekemisessä on kysymys.”

 

Tuomas Nevanlinna ei tunne toista yhtä lukenutta ihmistä kuin Silja Hiidenheimo, kaikki filosofit ja tutkijat mukaan lukien.

“Siljan lukeneisuus ei valkene välittömästi, se ei käy ilmi kirjoihin viittaamisena tai silmille hyppivänä kirjatoukkamaisuutena, vaan vähitellen. Hänen tapansa yhdistää asioita on omintakeinen. Hän löytää yhteyden vaikka perunan kasvatuksen, nuorallatanssin ja ikuisen paluun välillä.”

Kirjoista päähänsä tarttuneesta triviaalitiedosta, kuten kaunokirjallisuuden ruokaresepteistä, Hiidenheimo laatii luetteloita. Hän listaa mitä ihmeellisimpiä asioita. Sanapelejä hän rakastaa.

“Kun alan puhua vauvasta, alan tutista. Kun alan puhua taiteesta, alan väristä”, on lajityyppi, jota hän jatkaa ystäviensä kanssa tekstiviestitse.

Nuorena opiskelijana Hiidenheimo oli hetken toimittajana, ei tosin urheilutoimittajana, mutta kustannustoimittajan työ imaisi hänet nopeasti.

Ystävät muistavat hänen ja opiskelutoveri, kirjailija Katri Tapolan tekemän Leonard Cohenin radiohaastattelun. Cohen oli taputtanut hänen päätään ja sanonut, “I like your hair”, hyvä tukka.

“Ei, hiukseni eivät olleet aniliininpunaiset, vihreät tai tuhkanvalkoiset, vaan violetit”, Hiidenheimo korjaa.

Hän myös ylipukeutui kuten 1980-luvulla oli tapana. Ensimmäistä kesätyöpaikkaansa Kauppiaiden Kustannuksessa hän haki iltapukuun ja pitkään viittaan sonnustautuneena.

Nyt hänellä on armeijahousut ja nahkarotsi, viimeksi tavatessamme maihinnousukengät ja skottihame.

“Silja on selvästi kiintynyt tiettyihin vaatteisiin, jotka saattavat roikkua hänen päällään vuosikausia reikineen päivineen. Mutta olen itsekin samanlainen pilvissä kulkija”, runoilija Tomi Kontio paljastaa.

Kauppiaiden Kustannuksesta Hiidenheimo houkuteltiin Weilin&Göösiin. Sieltä hänet pestattiin Art Houseen, Tammeen, Nuoren Voiman Liittoon, takaisin Tammeen ja nyt Teokseen, jota hän oli myös perustamassa yhdessä veljensä, it-alan yrittäjä Ilkka Hiidenheimon, sekä toimittaja Niklas Herlinin, kriitikko-ekonomi Maria Säntin ja kustannustoimittaja Antti Kasperin kanssa.

 

Nuorena Hiidenheimo kirjoitti itsekin, mutta kustannustoimittajan työ on nostanut oman kirjoittamisen riman korkeammalle.

“Mielestäni en osaa kirjoittaa. Toki tiedän, että jos ponnistelisin, saisin kirjoitettua jotakin. Olen myös hidas. Ehdin tuskastua omiin teksteihini niin paljon, että en halua lukea niitä. Siksi en tahdo jaksaa myöskään työstää niitä. Ja jos ei jaksa työstää, ei pidä kirjoittaa.”

“Olen myös huomannut kirjailijoita katsoessani, että mitä keveämmältä lopputulos näyttää, sitä painavampaa itse työn tekeminen on ollut. Ja jotta voisi työstää tekstin keveältä näyttäväksi, täytyy olla halu ja kyky paitsi kirjoittaa myös ylittää kirjoittamisen aiheuttama tuska.”

Kustannustoimittajana hän saa pelkästään kehuja.

Tomi Kontio kehuu häntä siitä, että hän antaa tilaa kirjailijalle.

“Kirjallisen vainunsa ansiosta Silja löytää myös jatkuvasti uusia kirjailijoita, tänäkin vuonna viisi. Ja kun Silja löytää kirjailijansa, hän pitää heistä huolta kuin lapsistaan – toimii kirjojen kätilönä.”

Auli Mantila kiittää Siljaa rehellisyydestä ja ymmärryksestä.

“Vaikka hän pyrkii itse puhumaan aina totta, hänen seurassaan ei tarvitse pelätä. Hän ei vaadi muilta sujuvasanaisuutta eikä muitakaan yli-inhimillisiä kykyjä. Hän tietää, että ihmisen elämä ei ole sujuvaa”, Mantila sanoo.

Hän on nähnyt Hiidenheimosta myös toisen puolen. Tämä ei siedä, että joku käyttää valtaa kieltäytymällä kontaktista.

“Kun Hiidenheimo hikeentyy, se on hirveää. Pahinta siinä on se, että se ei näytä miltään. Siksi sen tajuaakin vasta kun on jo myöhäistä.”

 

Hiidenheimoa naurattaa niin, että hänen silmänsä kostuvat.

“Olen itse ajatellut, että olen kiltti mutta töksäyttelen. Kunnioitan niin paljon kirjailijoita, että minulla on velvollisuus kertoa heille kaikki se, mitä minulle tulee mieleen käsikirjoitusta lukiessa. Kustannustoimittajan on oltava tekstin sisällä, samastuttava siihen, mutta samaan aikaan kyettävä olemaan sen ulkopuolella.”

Niinpä työt seuraavat häntä kaikkialle. Kun teksti on hyvää ja sujuvaa, myös hänen elämänsä on helppoa. Kun teksti on hankalaa, hänenkin elämänsä muuttuu hankalaksi.

Kun tilanne äityy oikein hankalaksi, hän väsyttää itsensä valvomalla. Silloin hän ei enää jaksa tehdä muuta kuin lukea.

 

Hän-henkilökuva on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehdessä 8/2005.