Persuilla on nenää satiirille

Janne Zareff tutkii ja tekee poliittista satiiria.

televisio
Teksti
Jussi Karjalainen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

”Tärkeintä, mitä ihmisille voi poliittisessa satiirissa kertoa, on että asiat eivät ole yksinkertaisia”, Janne Zareff sanoo.

Kierteitä kasataankin lähes kymmenen pään tiimissä, joka toimittaa Ylen nykyistä poliittisen satiirin ohjelmaa Noin viikon studiota. Tulos näkyy torstaisin klo 20 TV1-kanavalla.

Satiirikko ja sivutoiminen poliittisen satiirin tutkija Zareff väsää vitsejä ryhmässä, johon kuuluvat ruutukasvot Anders Helenius, Eeva Vekki ja Yasir Gaily sekä esimerkiksi Tomi Haustola ja Antti Haapala. Monet Noin viikon studion tekijöistä ovat kunnostautuneet stand upissa, mikä kuuluu. Lajityyppi on uutissatiiri.

 

Zareff, 40, kulkeutui satiiriin 16 vuotta sitten opiskellessaan journalistiikkaa Jyväskylässä.

”Ystäväni valittivat, ettei ole enää Pahkasikaakaan. Sähköpostiryhmän pyllyvitseistä otettiin seuraava askel perustamalla verkkolehti, Lehti nimeltään. Siellä on edelleen juttuja, joista olen suhteellisen ylpeä.”

”Kun paavi kuoli, ei mennyt hetkeäkään, kun minulla oli otsikko: ’Kuolleen paavin joukossa ei suomalaisia’. Siinä yhdistyivät nuorena viehättänyt rienaavuus ja suomalaisten pakkomielle saada kuulla, koskeeko asia jotenkin suomalaisia.”

Saman äänen voi tunnistaa Noin viikon studiosta.

Zareff väitteli tohtoriksi huumorin ja uutisten suhteesta. Nyt häneltä on ilmestynyt suomalaista tv-satiiria kartoittava kirja Kuinka vallalle nauretaan, joka osoittaa lajin saapuneen meille kansainvälisestikin ennätysvarhain. Tuulimylly-sarja alkoi vuonna 1964.

Zareff muistaa huvittuneena, miten pähkäili Pressiklubi-ohjelmaa tehdessään maanantaiaamuisin, mikä on, kun mitään ei ole tapahtunut.

Nyt yhteiskunnassa riittää materiaalia.

”Perussuomalaisten viestinnässä on paljon yhteistä poliittisen satiirin kanssa”, Zareff sanoo.

”Persuilla oli vahvasti satiirinen ketutushirviömainos, kauhuelokuvan tyylillä. Suomen kansan suuttumus muuttuu mustaksi, uhkaavaksi mieshahmoksi. Sen saapuessa vallanpitäjät antavat periksi.”

Halla-ahon viestintään taas kuuluu ironinen ylimielisyys ja tunnelma, että mä en ota tätä ihan vakavasti.”

 

Kirja taltioi hienosti, millaisia satiristien aivoriihet ovat. Naurunremakan säestämä rajanveto on millintarkkaa.

Zareff itse kannatti presidentin vauvauutisen yhteydessä heittoja, jotka karsiutuivat:

”– Katsotaanpa presidentin kotisivuilta sen oikeat menot. Kesäkuun alkupuolella Niinistö on vieraillut Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjanmaalla, muun muassa osallistunut Mannerheim-oopperan ensi-iltaan. – No niin! – Selvisi, miten se on saanut erektion!

Mikä on ollut luovin satiiriohjelma?

Hyvät herrat kaikkine ongelmineenkin”, Zareff yllättää, tässäkin.

”Näin sen yläasteen lähestyessä. Alitajuntaan jäi ihmetyksen efekti – yhdistelmä, miten hyvällä ja pahalla tavalla törkeä sarja on. Kirjoittaja Aarno Laitinen oli ollut politiikan kovimmassa ytimessä. Hän osasi esittää asiat niin, että vieläkin nähtynä kiinnostaa, miten joku vankilanjohtaja oli saanut virkansa. Matti Tuominen elää, hengittää ja hikoilee kauppaneuvos Paukun olemusta.”

Suurimman satiiribuumin vuosikymmenellä 1990-luvulla syntynyt Hyvät herrat on kuitenkin myös sarja, jota Zareff ei missään nimessä kaipaisi enää televisioon.

”Tuon sarjan ajattelemisessa on jotain samaa kuin ihmisluonnon arvioimisessa, jotain loputtoman inhimillistä.”

Janne Zareff: Kuinka vallalle nauretaan. Poliittinen satiiri suomalaisessa televisiossa. 272 s. Gaudeamus, 2020.