kohtaamiset

◼	Saksalaissotilaita Helsingin Fabianinkadulla keväällä 1918.
Saksalaissotilaita Helsingin Fabianinkadulla keväällä 1918.

TIETOKIRJA

Saksan sylissä

Nykyinen Suomi on sattumien summa.

Saksalaisten sotilaiden tulo Suomeen keväällä 1918 vauhditti osaltaan valkoisten voittoa sisällissodassa, mutta Rüdiger von der Goltzin joukkojen maihinnoususta oli yllättävämpiäkin seurauk­sia.

Saksalaisia on kiittäminen esimerkiksi siitä, että Suomessa alettiin kiinnittää huomiota eläinten suojeluun. Marjaliisa ja Seppo Hentilä kertovat, kuinka Goltzin miehet opettivat heti alkajaisiksi, että hevosia oli juotettava useammin kuin kahdesti päivässä ja ne piti levossa päästää vapaasti niitylle.

Vuosi 1918 on Suomen historian tunnetuimpia ajanjaksoja, mutta Hentilät onnistuvat silti kaivamaan siitä esiin kiitettävästi uutta. Peruskuva ei muutu: Suomi ajautui tai suorastaan hyppäsi niin syvälle Saksan syliin kuin muodollista itsenäisyyttä menettämättä saattoi. Saksalaisista lähteistä löytyy kuitenkin tuoreita näkökulmia sekä sotilaiden arkeen että poliitikkojen usein raadollisiin motiiveihin.

Kokeneet tutkijat kirjoittavat kiihkeästä ajasta kiihkottomasti, moralisoimatta. Kiinnostava nyanssi on esimerkiksi muistutus, että saksalaiset rivisotilaat olivat tavallisia työmiehiä, jotka eivät etukäteen tienneet joutuvansa taistelemaan toisia työläisiä vastaan. Monia saksalaisia hirvitti sodan jälkeen punaisten vankileirikurjuus, mutta se ei estänyt heitä toisaalta kaavailemasta vankien lähettämistä pakkotyöhön Saksaan.

Hentilät muistuttavat, että historia on toisinaan kovin sattumanvaraista. Suomesta tuli mikä tuli vasta kun Saksa oli hävinnyt, bolševikit olivat jääneet valtaan Venäjällä ja valkoiset olivat voittaneet sisällissodan. Jos yksikin vaihtoehto olisi jäänyt toteutumatta, Suomen historia olisi mennyt uusiksi. J

Tuomo Lappalainen

Maylis de Kerangal:Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. 255 s. Siltala, 2016.
Maylis de Kerangal:Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Suom. Ville Keynäs ja Anu Partanen. 255 s. Siltala, 2016.

ROMAANi

Ja kerrotaan kaikki

Jännittävä ranskalainen romaani kuvaa sydämensiirron.

Kolme lautailijapoikaa seikkailee aamuyön aalloilla. Kotimatkalla poikien pakettiauto osuu lyhtypylvääseen. Keskimmäisenä, ilman turvavyötä, istunut opiskelija Simon Limbres kuolee. Romaanin kiihkeä lääketieteellinen kerronta alkaa Simonin aivojen tuhoutumisesta. Sairaalan tietokoneen näyttöruutu todistaa kaikkien aivotoimintojen lakkaamisen.

Anestesia-tehohoitolääkärin kurkkua kuristaa. Maylis de Kerangal antaa kaikille asian­osaisille tunteet, ulkonäön, luonteenomaisen käyttäytymisen. Kaikkien taustaa ja ympäristöäkin hän kuvailee, lääkärien, hoitajien, Simonin isän, pikkusiskon, tyttöystävän. Keskeisinä henkilöinä esitellään Simonin äiti sekä myokardiittipotilas Claire Meján, joka on muuttanut sairaalan läheisyyteen odottamaan siirrettäväksi sopivaa sydäntä. Kohta vuoden hän on ollut valmiina kalliissa, likaisessa, ahtaassa, pimeässä asunnossa. ”Sairastaminen on sitä, ettei voi valita.”

Kevyesti kaipaan henkilöjoukosta Johnia ja Chrisiä, joiden kanssa Simon vietti viimeiset tietoiset tuntinsa. Älyän kyllä, että heillä ei ole sydämensiirron kanssa tekemistä. He pötköttävät jossakin ke­vyemmin paikattavina eivätkä ole tämän ensimmäisen kolarinjälkeisen vuorokauden aikana valmiit kommentoimaan tapahtunutta saati syyllisyyttä.

Kirjailija pohtii elinsiirron moraalia moneltakin kannalta. Perin asialliset pohdinnat eivät tylsistytä lukukokemusta; ne tarjoavat lukijalle tilaisuuden miettiä omaa suhtautumistaan elinten siirtoihin. Jos en olisi omasta kannastani varma, varmistuisin nyt.

Kirjan nimen de Kerangal lainaa Tšehovin, lääkärin, näytelmän repliikistä: ”Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät.”

Ennen kuin Simon voidaan haudata, hänetkin paikkaillaan, kaunistetaan, korjataan ennalleen. ”Kaunis kuolema, kauniin kuoleman laulu.” Ja kaikki on kerrottu. J

KAISA NEIMALA

Antti Hietalahti:Talvisodan salainen strategia. 382 s. Otava, 2016.
Antti Hietalahti:Talvisodan salainen strategia. 382 s. Otava, 2016.

TIETOKIRJA

Nikkeli kaiken takana

Talvisotatutkielma yksinkertaistaa menneisyyttä.

Toimittaja Antti Hietalahden kirja Petsamon nikkelistä Suomen talvisodan ja Saksan-suhteiden ratkaisevana tekijänä herätti alkusyksystä huomiota. Kirja onkin vauhdikkaasti ja vetävästi kirjoitettu, ja se antaa menneisyydelle oman, johdonmukaisen tulkintansa.

Lopputulos kuitenkin jättää lukijan hämmennyksen valtaan. Jos Hietalahtea on uskominen, Suomen johto sitoutui Saksaan jo kauan ennen talvisotaa ja päästi itse tarkoituksellisesti tilanteen konfliktiin vain saadakseen tilaisuuden luovuttaa oikeudet nikkeliin Saksalle. Pohjoismainen suuntaus 1930-luvulla ja talvisodan aikaiset neuvottelut lännen avusta olivat vain lumetta. Kirjan mukaan Neuvostoliitto ei uhannut Suomen itsenäisyyttä sen enempää Molotov-Ribbentrop-sopimuksessa, talvisodan kuin välirauhankaan aikana, ja se soti talvisodan puoliteholla miellyttääkseen Hitleriä. Kaiken tämän ovat aikalaiset pimittäneet tuhoamalla lähteitä ja historiantutkijat toistelemalla tarinaa, jonka jäljet johtavat Rytin sylttytehtaalle. Kaiken selittää Petsamon nikkeli.

Kirjaa voi ja ei voi sanoa tutkimukseksi. Arkistotyötä on toki tehty. Mutta Hietalahti ei kykene todistamaan lähteillä raflaavimpia teesejään ja esittää tuekseen lähinnä erilaisia ”voi olla”-, ”ei voida sulkea pois”-, ”todennäköisesti”- ja muita viritelmiä. Todistaminen korvataan sovittamalla faktojen tulkinta päättelyketjuun, jonka lopputulos on ennalta määrätty. Jos lähteet puhuvat toiseen suuntaan, ne selitetään harhautukseksi tai unohdetaan.

Hietalahden kirja on esimerkki trendistä, joka tuntuu olevan leviämässä. Monimutkaiset asiat ratkaistaan yhdellä selityksellä ja sivuutetaan menneisyyden vivahteet. Historiantutkimuksen ammattitaito ei tunnu enää olevan kurssissa. Voi vain kysyä, mistä tämä kertoo.

Kirjalla on ansionsa. Se pureutuu syvälle Petsamon ja nikkelin problematiikkaan, tuo näistä esille uusia asioita ja käsittelee oman vaihtoehtonsa loogisesti.

Harmi vain, että johtopäätösten äärimmäinen ajaminen vie uskottavuutta myös ansioil­ta. J

Vesa Vares

Sirpa Kähkönen:Tankkien kesä. 412 s. Otava, 2016.
Sirpa Kähkönen:Tankkien kesä. 412 s. Otava, 2016.

ROMAANi

Edistystä ei voi estää

Tankkien kesän sanoma on ajaton.

On kesä 1968. Euroopassa kuohuu ja miehittäjät ylittävät Tšekkoslovakian rajan. Näihin muutamaan elokuiseen päivään ajoittuu ­Sirpa Kähkösen romaani Tank­kien kesä.

Teoksen alussa arkkitehti Juho Tiihonen palaa Kuopioon osallistuakseen hautajaisiin ja tavatakseen kasvatti-isäänsä Keloa. Myös muut henkilöhahmot ovat ennestään tuttuja. Kätilö Mari on isojen asioiden edessä, kun Lassi ja Anna Tuomi taas pitävät huolta pienestä Hillasta. Vanhojakin muistellaan. Mihin ovat päätyneet tanssijatar Mizzi ja tyttärensä Charlotta, tuttavallisemmin Saaralotaksi kutsuttu?

Kähkösen romaanissa edistystä ei voi estää, mutta moottoritien pyyhkäistessä puutarhamökin alleen häviää samalla koko aiempi elämänmuoto. Uusia taloja nousee ja vanhoja puretaan. Samaan aikaan menneen sodan muisto on vielä tuoreena mielessä. Kun sanomalehden lisäpainokset julistavat Euroopan tapahtumia, nousee mennyt jälleen iholle.

Muutoksen ohella tärkeää onkin muistaminen. Nuorta polvea edustava Stella Mertanen tallentaa kaupungin katoa­vaa elämänmenoa ääninauhoille. Hän haluaa säilyttää todellisuuden, joka modernisaation myötä on katoamassa. Kuten Stella jo tietää ja Juhokin vähän myöhemmin ymmärtää, vanhaa kannattaa tallentaa, kun vielä voi.

Tämän vuoden Finlandia-palkintoehdokkaana olevan Kähkösen romaani on Kuopio-sarjan seitsemäs ja itsenäinen teos, mutta parhaiten se avautuu edellisten osien lukemisen pohjalta. Henkilöitä on paljon ja risteävät ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Kähkösen kieli puolestaan on kaunista ja runsasta. Se tuo esiin yksityiset tunteet, toiveet ja halut.

Tässä romaanissa yksittäisistä elämänkohtaloista kasvaa humaani kertomus, jossa pienelläkin on mahdollisuus jättää jälkensä ympäristöönsä. Näin tekevät Juha ja Stella perustamalla museon, jotta tulevat polvet muistaisivat paitsi kaupungin, myös sen asukkaiden historian.

Romaanin sanoma on selvä ja ajaton. Teoksessa se puetaan sanoiksi Tšekkoslovakian tilanteesta kysyttäessä. ”Rauha olisi nyt tärkein.” J

Pauliina Eriksson