kohtaamiset

◼	Ursula Salo.
Ursula Salo.

Teatteri

Nimeni on Taju

Tyko Sallisen tytär kasvoi juoppojen jaloissa. Nyt Taju Sallista katsotaan ohi isänsä.

’Hän eli erityisen mutta vaikean elämän”, näyttelijä Ursula Salo sanoo roolihahmostaan.

Salo on Taju Sallinen Helsingin kaupunginteatterin uudessa näytelmässä Taju,­ jonka on kirjoittanut ­Liisa Urpelainen.

”Kaksi sotaa, sisällissota ja toinen maailmansota muokkasivat häntä, mutta silti vahvin vaikutus oli hänen lapsuudellaan.”

Taju Sallinen syntyi taiteilija Tyko Sallisen ja hänen mallinaan toimineen Helmi Vartiaisen toisena lapsena 1912. Vastoin äidin tahtoa Tyko lähetti Tajun vanhemman sisaren Evan kasvattilapseksi Tanskaan. Samoin avioerossa, tällä kertaa vastoin viranomaispäätöstä, hän erotti äidin Tajusta ja otti kuusivuotiaan tytön osaksi boheemia maalarielämää.

Jali sai ateljeen, jolla oli ikuisen kännin nimi, kun taas Sallinen otti sen, joka ilmaisi seurauksia. Sillä hän oli vahvempi hallitsemaan humalan ja sen jälkivaikutukset”, kirjoitti vuonna 1944 taidehistorioitsija Leonard Bäcksbacka.

Ateljeet olivat maaseudun rauhassa vierekkäin törröttäneet rakennukset Humala ja Krapula ja taiteilijakaverukset Jalmari ”Jali” Ruokokoski ja Tyko Sallinen, joiden villistä maalauksesta ja hurjasta luonnosta suomalaiset olivat hal­tioissaan.

”Suurimmaksi osaksi Taju vietti aikaansa muiden nurkissa, kun isä ryyppäsi ja teki taidetta”, Ursula Salo sanoo.

”Ehkä tästä juontaa juurensa Tajun elämää voimakkaasti leimannut rakkauden ja läheisyyden kaipuu.”

Aikuisena Taju oli kaksi kertaa avioliitossa kriitikko Erkki Rantalaisen kanssa. Välissä hän ehti naida tulevan pilapiirtäjän Kari Suomalaisen.

Tuula Karjalaisen tuoreen Tyko Sallinen -kirjan (Tammi 2016) mukaan Kari muisteli, ettei hän edes tuntenut ”tuota hysteeristä naista”.

”Taju etsi pakonomaisten ihmissuhteiden kautta itseään”, Salo uskoo.

’Se oli hirveää, toivotonta apeut­ta, johon kasvoi lapsena ja kasvuiässä – kun kaikki oli minulle jatkuvan, ehdottoman ikävää. Tätien luona päivät olivat täynnä velvollisuuksia. Ei koskaan mahdollisuutta kutsua tovereita kotiin tai vapaasti käydä heidän luonaan. Aina huonoissa vaatteissa”, Taju kuvaili lapsuuttaan vuonna 1944.

Tuona sodan vuonna Taju tunnettiin jo kirjailijana nimeltä Irja Salla. Hän oli palannut vajaan vuoden matkaltaan sodan repimästä Saksasta.

Nyttemmin Irja Salla lienee unohdettu, mutta 1940-luvulla hänen kirjansa olivat sekä myynti- että arvostelumenestyksiä. Omakohtaisina pidettyjä tekstejä myös käännettiin ympäri Eurooppaa.

Hän kirjoitti Saksan matkasta henkilökohtaisen dokumentin, kaksiosaisen Rakkautta raunioilla -kirjan. Päiväkirjamainen teksti on brutaalia ja rakkaus kylmää: kun mies kuolee silmät poskille valahtaneina ja suolet naisen päällä, Taju miettii, kuinka hän saisi takkinsa puhdistettua.

Tuula Karjalaisen elämäkertakirjassa arvellaan, että Taju Sallisen mielenterveyden romahtaminen on alkanut juuri Saksasta, joka toi lapsuuden traumat ja isän kuvan eläväksi eteen.

Näytelmä sijoittuu Sallisen aikaan Nikkilän mielisairaalassa, jossa hän kirjoitti viimeisen kirjansa Isä ja minä.

Vuonna 1957 julkaistu Isä ja minä on traaginen teos. Se valmistui pian kuuluisan isän kuoltua.

Suljetulla osastolla pitkään asunut viisikymppinen Taju kirjoitti kenties kustantajan pyynnöstä muistelmat lapsuudestaan ja värikkäästä taiteilijaperheestä. Tuloksena oli sepitteellistä onnellisen lapsuuden rakentelua.

”Mielenterveyteen tulevien hienovaraisten säröjen esittäminen on mielenkiintoista”, Salo kertoo ja korostaa, että Taju ei kerro vain hulluudesta. Kyse on myös onnen etsinnästä ja yrityksestä selviytyä.

Taju Sallinen kuoli vuonna 1966 Nikkilän mielisairaalan puutarhan polulle. J

Markus Ånäs

Taju – taiteilijan tytär Helsingin kaupunginteatterissa 10.11. alkaen.