Uutisviikko

raha

Ideoiden sota

Euron historia on tarina Saksan ja Ranskan oppiriidoista.

Syksyllä 2012 tein opintomatkan Brysseliin – vain todetakseni, että tiesin EU:sta, eurosta ja koko yhteisestä eurooppalaisesta projektista paljon vähemmän kuin olin kuvitellut.

Koulutuksen aihe oli ajankohtainen: eurokriisi. Seminaarin jälkeen oli illallinen, ja pöydässäni istui pari italialaista kollegaa. He pilkkasivat estottomasti Saksaa, Suomea ja muita pohjoisia euromaita. Ne näet vastustivat suunnitelmaa eurobondeista, joka oli silloin ajankohtainen aihe. (Eurobondeilla tarkoitetaan valtionobligaatioita, joista euromaat vastaisivat yhdessä.)

Mieleeni tuli kysymys: entä EU:n perustamissopimuksen no bail-out -sääntö, kielto vastata toisen valtion veloista?

Ammattitovereiden arroganssi oli kuitenkin sitä luokkaa, että sensuroin kysymykseni.

Italialaisten itsevarmuus jäi vaivaamaan. He olivat kokeneita journalisteja, jotka varmasti tiesivät, että Italiakin oli allekirjoittanut Maastrichtissa­ 1992 sopimuksen Euroopan unionista.

He eivät suinkaan olleet yksin kantoineen. Hengenheimolaisia oli varsinkin Ranskassa ja muissa eteläisissä EU-maissa.

Pohdin, millä perusteilla fiksut ihmiset heittivät romukoppaan periaatteen, joka useimpien suomalaisten mielestä kuuluu rahaliiton ytimeen.

Aavistelin, että kyse on kulttuurieroista, mutta en pitänyt selitystä alkuunkaan riittävänä. Siitä puuttui konkreettinen linkki asioihin, joista maat kiistelivät.

Sama aukko irvisti sivistyksessäni lokakuuhun 2016 asti, jolloin Markus K. Brunnermeier vieraili Suomen Pankissa Erkki Liikasen kutsusta.

Ekonomisti Brunnermeier esitteli kirjaansa, jonka hän on kirjoittanut eurokriisistä yhdessä historioitsija Harold Jamesin ja pankki- ja yliopistomies Jean-Pierre Landaun kanssa (The Euro and the Battle of Ideas, Princeton 2016). Kirjoittajien kotimaat ovat Saksa, Britannia ja Ranska.

Kirja analysoi hienosti eroja Berliinin ja Pariisin talousoppien välillä. Maiden edutkin poikkeavat toisistaan, mutta yhtä tärkeää on se, että ne tarkastelevat tosiasioita erilaisten linssien läpi.

Berliini sitoutuu vakauteen, kuriin ja sääntöihin. Taustalla on Saksan suuri trauma 1920-luvun hyperinflaatiosta. Pariisi taas painottaa harkintaa ja joustavuutta.

Saksalaiset korostavat yksilön ja valtion vastuuta, kun taas ranskalaisille solidaarisuus on keskeinen arvo.

Kriisiajan talouspolitiikassa ranskalaiset suosivat keynesiläistä elvytystä ja tahtovat lykätä uudistuksia, kunnes taloudessa menee taas hyvin.

Saksalaiset pitävät enemmän tiukasta säästöpolitiikasta. Heidän mielestään reformit on tehtävä kriisissä, koska muuten niitä ei tehdä ollenkaan.

Tämä suuri jakolinja selittää Saksan ja Ranskan väliset ristiriidat myös silloin, kun Maastrichtin sopimus oli vasta piirustuslaudalla. Silloinkaan ranskalaiset eivät ottaneet vakavasti no bail-out -sääntöä.

Antti Suvanto ja Jarmo Koskelainen julkaisivat äsken hyvän kokonaisesityksen rahapolitiikasta (EKP ilmoitti tänään, Docendo 2016). Olisi hienoa, jos myös Brunnermeierin ja muiden kirja saataisiin suomeksi, sillä se on avain EU:n ja rahaliiton veturien Saksan ja Ranskan sielunelämään.

Suomalaistenkin on nimittäin hyvä tuntea niiden metkut. Olli Rehn kiteytti asian hyvin: Eurooppa on liian arvokas asia, jotta se voitaisiin jättää vain niille. J

Kustaa Hulkko

Kirjoittaja on vapaa toimittaja.

SAKSAN markan arvo marraskuussa 1923 hyperinflaation jälkeen verrattuna vuoteen 1914 oli 1/1000 000 000 000.
SAKSAN markan arvo marraskuussa 1923 hyperinflaation jälkeen verrattuna vuoteen 1914 oli 1/1000 000 000 000.

Diagnoosit ja reseptit vaihtelevat

Saksalle eurokriisi on perimmiltään vakavaraisuuskriisi. Ranskalle se on lähinnä maksuvalmiuskriisi, ja sen ratkaisu taas on ”suuri sinko”, joka rauhoittaa markkinat jo olemassaolollaan.

Ranskalaiset korostavat solidaarisuutta, yhteisvastuuta ja kannattavat eurobondeja. Nein, vastaa Saksa, jolle no bail-out -sääntö on luovuttamaton.

Analyysin lisäksi Markus K. Brunnermeier ja muut tarjoavat ratkaisuja euroalueen ongelmiin.

Erityiset ”eurooppalaiset varmat bondit” ehkäisisivät kriisimaiden korkopiikit. Toisin kuin eurobondit ne voidaan luoda muuttamatta perussopimusta.

Tarvitaan instituutio, joka ostaa EU-valtioiden velkaa ja laskee liikkeeseen seniori- ja junioribondeja. Jos eurovaltiosta tulee maksukyvytön, sijoittajanvastuu koskee junioribondien haltijoita, kun taas senioribondit pysyvät turvallisena sijoituskohteena. J