kohtaamiset

◼	SK:n mainos löytyi Helsingin Uudenmaankadulta.
SK:n mainos löytyi Helsingin Uudenmaankadulta.

HISTORIA

Isänmaan asialla

Aluksi Suomen Kuvalehti viihdytti ja sivisti. 1930-luvulla toimitus hyppäsi uutisvirtaan.

Suomen Kuvalehden sata­vuotishistorian alussa on kuva muraalista eli seinämaalauksesta, joka on kuvatekstin mukaan yksi Suomen vanhimmista.

Pieni pala SK:n historiaa paljastui keväällä rappauksen alta Otavan Helsingissä Uudenmaankadulla olevan toimitalon remontissa. Tiilimuuriin maalattu lehtimainos oli aikoinaan ollut ulkoseinällä, mutta kun taloa 1920-luvulla laajennettiin, se jäi piiloon.

Kuvalehden menneisyyttä on viime vuodet raaputettu esiin myös tutkimuksen keinoin. Professori Vesa Vares on tutkinut SK:n alkuvuosikymmeniä, tohtori Sakari Siltala uudempaa historiaa 1960-luvulta eteenpäin.

Kaksikon yhdessä kirjoittama Sanan ja kuvan vuosisata (Otava) kertoo, että lehti on elänyt ajassa, mutta myös säilyttänyt läpi vuosien jotain pysyvää.

”Alussa lehti oli kirjallisempi ja yleissivistävämpi. 1920-luvulla tuli viihde ja 1930-luvulla asiapainotteisuus”, Vares tiivistää.

Hänen tehtävänsä ei ollut helpoimpia. Alkuajoilta ei ollut juuri arkistolähteitä, eikä painetusta lehdestäkään aina käynyt ilmi, mitä mieltä SK oli milloinkin.

”Pääkirjoitus vakiintui vasta vuonna 1946. Sitä ennen lehden kanta piti koota yleisvaikutelmasta ja merkittävimmistä kolumneista.”

Vareksen mukaan SK oli alusta asti porvarillinen, vaikka lehti pitikin etäisyyttä puolueisiin. ”Linja oli lähinnä yleisisänmaallinen ja perustuslaillinen”, hän kuvaa.

Tutkijan silmään pisti esimerkiksi kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampujan Eugen Schaumanin henkilöpalvontaa lähestynyt muistaminen.

”Jopa sellainen asia kuin Schaumanin kuolleen koiran salakuljettaminen venäläisten ohi kelpasi parin sivun jutun aiheeksi.”

Oikeistoradikalismi jäi vieraammaksi. IKL:ää käsiteltiin lehdessä vain satunnaisesti, eikä Adolf Hitleristä julkaistu edes kunnollista esittelyä.

Ylipäätään Saksasta kirjoitettiin vähemmän kuin Vares oli odottanut. Englanti oli läheisempi, sota-aikaa lukuun ottamatta. Amerikkalaisia taas pidettiin nousukkaina.

SK:n asiapitoisuudelle on toisinaan myös irvailtu. Kuvalehti vääntyi kansan suussa jo kauan sitten”Kuivalehdeksi”, eikä maine ole karissut, vaikka sitä vastaan olisi kuinka pyristelty.

Sakari Siltala kääntää kuitenkin esiin kolikon toisen puolen.

”Vakautta, viileyttä, harkitsevuutta. Sillä tavalla Kuvalehdessä asioita käsitellään.”

Porvarillinen perusvire on säilynyt, mutta riitasointuja siedetään paremmin kuin ennen. Lehdessä pääsevät ääneen nekin, joiden sanoma ei vastaa pääkirjoitusten linjaa.

Konservatiivi–liberaali-akselilla SK sijoittuu Siltalan mukaan konservatiivisemmalle puolelle – tosin varauksin.

”Paljon on riippunut kulloisestakin päätoimittajasta ja toimituskunnasta. Sekä talous- että arvopuolen asioissa löytyy kaikenlaisia nyansseja.”

Siltala on syntynyt 1980-luvulla, kun Urho Kekkosen presidenttikausi oli jo päättynyt. Hänelle oli yllätys, kuinka vaikutusvaltainen SK oli Kekkosen kaudella. Presidentin lehti saavutti itsekin instituu­tion aseman.

Yhteistyö hyödytti molempia osapuolia.

”Lehti sai hyvää tietoa ja jutun aiheita, ja toisaalta taustavaikuttajat – Kekkosen lisäksi muun muassa Max Jakobson – saivat omia ajatuksiaan ja agendaansa läpi lehden kautta.”

Nykyisin tällainen vallan ja journalismin harmaa symbioosi näyttää oudolta, mutta Siltala ei halua olla jälkiviisas.

”Kun oli mahdollisuus saada Kekkosen ja Jakobsonin kaliiberin henkilöitä informanteiksi, totta kai heitä käytettiin.”

Samoilla pelisäännöillä pelasivat muutkin tiedotusvälineet, kukin mahdollisuuksiensa mukaan.

”Se oli sitä aikaa.” J

Tuomo Lappalainen

◼	Kaisa Gauriloff (vas.) ja Robert Crottet.
Kaisa Gauriloff (vas.) ja Robert Crottet.

ELOKUVA

Olipa kerran Lappi

Revontulimystiikkaa ja aavemaisia muistoja.

Kolttasaamelainen luontoyhteys ja asiat järkeistävä keskieurooppalainen ajattelu kohtaavat dokumentissa Kuun metsän Kaisa.

Kertoja eläytyy Robert Crottetiksi (1908–1987), sveitsiläiseksi kirjailijaksi, johon Lappi teki suuren vaikutuksen. 1930-luvulla Crottet tutustui Petsamossa kolttasaamelaiseen Kaisa Gauriloffiin ja kirjasi tämän tarinoita sekä puolipaimentolaisten maailmankuvaa.

Crottetilla oli mystikon taipumusta. Hän kuvitteli itsensä Lappiin jo ennen kuin kävi siellä. Sodan jälkeen hän organisoi Lontoossa rahankeruun kolttien hyväksi. Dokumentti kuvittaa Crottetin kokemuksia hänen ja Enrique Méndezin Lapissa kuvaamilla filmeillä.

Vaikka tarinaan liittyy sodan kauhuja, näkökulma sallii hehkeän romantisoinnin. Crot­tetille Kaisa on ”köyhä, mutta täynnä sisäistä rikkautta”, ja hänen siteensä maahan ”sitoi hänet yhtä tiukasti taivaaseen”. Dokumentti ei ole ohjelmallisesti antropologista elokuvaa. Se on enemmänkin tummasävyinen uni, mitä korostavat revontulikuvat sekä animaatiot, joissa Kaisan raa’atkin kansansadut heräävät eloon. Vanhanaikainen piirrostyyli ja tahallisen krouvi kuvankäsittely tuovat mieleen kanadalaisen Guy Maddinin elokuvat.

Kaisa (1884–1980) on ohjaaja Katja Gauriloffin isoisoäiti. Riippuu katsojasta, vetoavatko runollisen elokuvan ajatukset, mutta jo estetiikan rohkeus asemoi sen vuoden suomalaisten ensi-iltojen joukossa omaan tokkaansa. J

Kalle Kinnunen

Kuun metsän Kaisa elokuvateattereissa.

◼	Jarre konsertoi Birminghamissa 8. lokakuuta.
Jarre konsertoi Birminghamissa 8. lokakuuta.

MUSIIKKI

Sähkömiehen uudet piirit

Jean-Michel Jarre kosiskelee linkitä ja lataa -sukupolvea.

Mitä kummaa ­Edward Snowdenin, Lang Langin ja Laurie ­Andersonin kaltaiset vaikuttajat tekevät Jean-Michel Jarren levyillä?

Elektroa 1970-luvun alusta kehittänyt ranskalainen tunnetaan parhaiten pitkistä sooloteoksista. Muiden rinnalla Jarre on nähty lähinnä konserteissa, joissa hän on muokannut opuksistaan spektaakkelia, jopa miljoonille katsojille kerrallaan.

Latauspohjaisessa musiikkitodellisuudessa Jarre tuntuu jääneen kiteytettyjä bilehittejä suoltavien kollegojen jalkoihin. Auttaisiko kimppa tunnettujen ­nimien kanssa, voisi kuulua idea Jarren uusimpien, artistivierailuista täyttyvien Electronica 1–2 -levyjen takana.

”Levyt tuntuvat kokoelmilta, eivät niinkään albumeilta”, arvioi konemusiikin tuottaja ja DJ Jori Hulkkonen.

”Oma suosikkini on Pet Shop Boysin kanssa tehty Brick England, joka on brittikaksikon myöhäistuotannon parhaita biisejä. Jarrea en näistä levyistä oikein tunnista.”

Turkulainen klubisoundin taituri on seurannut Jarren uraa varhaistöistä asti. Hän arvelee Jarren hukanneen suuntansa yrittäessään muuttaa ominta ilmaisuaan.

”Olen pitänyt eniten hänen mahtipontisen eeppisistä, kokeellisista ja elokuvallisista teoksistaan”, kahta omaa albumia valmisteleva Hulkkonen sanoo.

Hulkkosen mukaan Jarren virein kausi loppui, kun hän koetti siirtyä tanssi­musiikkiin.

”Toisaalta Jarre ei koskaan tehnyt yhtään biisiä, joka olisi toiminut kunnolla klubeissa.” Ehkäpä nyt? J

Matti komulainen

Jean-Michel Jarre Helsingin jäähallissa 31.10.