HÄN

TEKSTI TERO LIUKKONEN KUVAT ARI HEINONEN

Oula Silvennoinen

Historioitsija kiinnostui tutkimaan, miten Lauri Törnistä muotoutui puhdasotsainen sankari.

Oula Silvennoinen etsii menneisyydestä unohdettuja ja vaiettuja asioita.

Oula Silvennoinen

Historioitsija kiinnostui tutkimaan, miten Lauri Törnistä muotoutui puhdasotsainen sankari.

TEKSTI TERO LIUKKONEN KUVAT ARI HEINONEN

Oula Silvennoisesta tuli kertaheitolla ”kohututkija”. Hän sai vastaansa voimallisen ryöpyn julkaistessaan historian väitöskirjansa Salaiset aseveljet vuonna 2008.

Hänen tutkimuskohteensa Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisiyhteistyö oli selkeästi rajattu, mutta kirjan lukeneet alkoivat heti vetää isoja johtopäätöksiä. Sanottiin, että Silvennoinen romuttaa ”koko aiemman tulkinnan”. Ajatus Suomen erillissodasta oli tullut tiensä päähän.

Silvennoinen huomauttaa, ettei hän ole yksin. Nuoremman polven tutkijat ovat yhtä mieltä siitä, että kansallisesti värittynyt tulkinta Suomesta irrallaan koko muun maailman tapahtumista on aikansa elänyt. Suomi oli yksi Saksan liittolaismaista, jotka toki olivat kaikki omalla tavallaan erikoistapauksia mutta joilla oli myös paljon yhteistä.

”Suomalainen historiankirjoitus ei voi rajata tiettyjä toiseen maailmansotaan liittyviä asioita suomalaisen kokemuspiirin ulkopuolelle. Holokausti on paras esimerkki tästä. Meillä on tavattu vetää raja siihen, että tämähän ei sitten koske meitä. No, kyllä se koskee.”

Suomen Akatemian tutkijatohtorina työskentelevä Silvennoinen oli jo nuorena poikana kovasti kiinnostunut historiasta. Se näyttäytyi hänen silmissään suurena draamana ja mittavana kokoelmana kiehtovia kertomuksia.

Yliopistoon Silvennoinen pyrki ja pääsi vielä kulttuurientutkimuksen koulutusohjelman kautta, mutta pian hänelle kirkastui: miksi hän ei lukisi historiaa, kun se kuitenkin oli hänelle se kaikkein kiinnostavin juttu.

Myös henkilökohtaisessa taustassaan Silvennoinen näkee historian monitahoisen kuvion. Hänen isovanhempansa äidin puolelta ovat länsirannikon ruotsinkielistynyttä porvarissukua ja tulleet Jyväskylään työn perässä. Isän vanhemmat ovat siirtoväkeä Karjalasta.

Mummi oli syntynyt Pietarissa ja elänyt vielä vallankumouksen ajan siellä. Hän tuli Suomeen vasta itsenäistymisen jälkeen. Ukki oli ollut jatkosodassa ja kävi poikansa, Oulan isän, kanssa monet kiivaat keskustelut, pitikö sinne mennä ja oliko se oikein ja mistä siellä lopulta oli kysymys.

”Mummin ja ukin juttuja kuunnellessa Suomen historia heräsi eloon, ja siksi luulisin sen alkaneen minua askarruttaa.”

Tutkimusaiheidensa pariin Silvennoinen päätyi auttaessaan Heikki Ylikangasta laatimaan valtioneuvostolle selvitystä sotavankien luovutuksista. Hän huomasi, ettei valtiollisen poliisin suhteita Saksan turvallisuus- ja tiedusteluviranomaisiin ollut kukaan yrittänyt järjestelmällisesti tutkia. Hän pääsi Kansallisarkiston Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset -tutkimushankkeeseen, teki työnsä ja julkaisi siitä väitöskirjan.

Silvennoinen jatkaa yhä radikaalin kansallismielisyyden tutkimista ja kohtaa siinä myös suomalaisen kansallissosialismin ja fasismin. Kesällä 2014 ilmestyy tutkijaryhmän Suur-Suomea käsittelevä kirja Luvattu maa, jonka toimittavat Sari Näre ja Jenni Kirves ja johon myös Silvennoinen osallistuu. Vuodentakainen tilaustyö Paperisydän, Gösta Serlachiuksen elämäkerta, toi hänelle paljon uusia näkökulmia 1930-luvun poliittiseen oikeistoon ja sen ajamaan yhteiskuntavisioon.

Sotien alla ja vielä sodan aikana oli olemassa laaja, sirpaleinen henkilö- ja organisaatioverkosto, jossa samat oikeistolaisesti ajattelevat ihmiset pyörivät. Silvennoinen haluaa selvittää tämän verkoston yhteiskunnallisen vaikutusvallan ja merkityksen.

Esimerkiksi Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa jermut ivaavat herrojen Suur-Suomi-ihanteita, mutta vakava tutkimus on antanut odottaa.

”Se on kansallisen muistinmenetyksen aihe. Aika monet niistä, jotka jatkoivat Suomen poliittisessa ja yhteiskuntaelämässä sodan jälkeen, olivat olleet siinä mukana ja syvällä. Mutta ei siitä sodan jälkeen kannattanut huudella.”

Lokakuun lopulla 1942 Itä-Karjalassa Voljärven takana aamu koitti sumunharmaana. Maantie oli aivan hiljainen, vaikka hetki sitten tällä kohtaa oli ollut kiivas kahakka: iskuja, pistoja, kumahduksia, ähkäisyjä, voihkaisuja. Kuorma-auto oli tien sivussa pysähtyneenä kallellaan. Lavan kulmasta juoksi veri norona ojaan.

Luutnantti Lauri Törnin sissit olivat taas ahertaneet menestyksekkäästi sotatyössään. Kuorma-auton lava oli täynnä vastikään surmattujen venäläissotilaiden ruumiita.

Useimmille ihmisille toisen surmaaminen lähietäisyydeltä on järisyttävä, lähes sietämätön kokemus.

Siksi monet sotilaat ampuvat taistelussa tarkoituksella ohi. Rintamasotilaista tappamaan kykeneviä oli toisen maailmansodan aikaan alle 20 prosenttia.

Lauri Törni huomasi itse kylmähermoisuutensa ja toimi siekailemattomasti. Hän piti sodasta ja nautti tappamisesta.

Oula Silvennoinen havahtui pitkäaikaisen työtoverinsa dosentti Juha Pohjosen kanssa siihen, ettei tästä Mannerheim-ristin ritarista ollut kirjoitettu ainuttakaan tieteellistä selvitystä. 21. lokakuuta ilmestyy heidän kirjoittamansa teos Tuntematon Lauri Törni (Otava).

Aiempien tutkimustensa aineistossa he molemmat olivat törmänneet Törniin, sissipäällikköön, jonka seikkailuista kiersi lennokkaita tarinoita.

”Me näimme, että aiemmissa elämäkertateoksissa kerrottiin paljon sellaista, mikä ei ollut uskottavaa”, Silvennoinen sanoo.

Silvennoinen ja Pohjonen päättelivät: hetkinen, olihan heillä sentään käytössä historiantutkimuksen metodologia. Mitä jos he panisivat yhteen kaiken sen, mitä Törnistä oli saatavilla, ja katsoisivat, millainen kuva nousisi esiin.

Silvennoinen ja Pohjonen tekivät osia kirjasta tahoillaan, kävivät yhdessä Tukholmassa arkistossa ja hengähtivät välillä työstä Helsingin Kotiharjun saunan lauteilla. Kun oli aika koostaa kirja lopulliseen muotoonsa ja viimeistellä teksti yhtenäiseksi, he vuokrasivat piilopirtin Taipalsaaresta.

”Mehän olimme siellä yhdessä 24/7”, Pohjonen kertoo. ”Kokonaisen viikon ajan hierottiin ja hierottiin kokonaisuutta. Jos sellaisen jälkeen tulee mökistä vielä kavereina ja ehjinä ulos, niin kyllä on suurin piirtein onnistunut se homma. Oli se aika rapsakka viikko, täytyy myöntää.”

Lauri Törnin elämänvaiheet ovat poikkeukselliset. Hän oli lyhyen aikaa SS-miehenä, kunnostautui jatkosodassa sissikomppanian päällikkönä ja tuomittiin sodan jälkeen maanpetoksesta. Hän pakeni Venezuelan kautta USA:han, palveli Yhdysvaltain armeijassa ja kuoli Vietnamissa 1965, kun helikopteri putosi huonossa säässä.

Soturi sai soturin kuoleman, kun hänen ”satumainen onnensa” lakkasi kantamasta.

Mannerheim-ristin ritarien joukossa Törni ei vuosikymmeniin herättänyt erityistä kiinnostusta.

Vuonna 1975 ilmestyi Jukka Tyrkön osittain mielikuvitukseen perustuva elämäkerta, joka teki Törnistä aikakauslehtien vakioainesta. Legenda muovattiin valmiiksi vasta 1990-luvulla.

Niin kauan kuin Neuvostoliitto oli olemassa, Suomessa puhuttiin varovasti. Kun neuvostojärjestelmä romahti, meillä nousi uuspatriotismin aalto ja veteraanit korotettiin kansakunnan kaapin päälle. Ilmestyi paljon kirjoituksia, joissa pyrittiin tulkitsemaan sotakokemuksia myönteisessä valossa.

Sankarit ovat ihannekuvia meistä itsestämme, Silvennoinen siteeraa tulevaa kirjaa. Lauri Törni vastasi täydellisesti 1990-luvun odotuksiin.

Sodan jälkeen pitkään tukahdutettu aatteellinen pohjavire pääsi näkyville, ja Törnistä muokattiin puhtaasti runebergiläinen sankari.

”Törnin kuva on lähes yksi yhteen Vänrikki Stoolin tarinoiden sankarikuvan kanssa. Se on outo anakronismi”, Silvennoinen luonnehtii.

Hän haluaa kuitenkin tähdentää, ettei hän kokonaan tuomitse uuspatriotismia. Tukahdutettujen tarpeiden piti päästä ryöpsähtämään esiin. Moni historioitsijakin tempautui mukaan siihen, että yhtäkkiä sota nähtiin ristiriidattomana ja myönteisenä kokemuksena, jossa taisteltiin ja puolustettiin Suomen vapautta ja itsenäisyyttä.

”Mutta tätäkö me olemme halunneet: miestä, jonka sankaruus perustuu siihen, että hän tappaa läjäpäin ryssiä? Olisiko mahdollista jo pikku hiljaa antaa tilaa toisenlaisillekin sankareille? Voisiko myönteisessä sankarissa olla joitain muitakin ominaisuuksia kuin se, että hän on lahjakas sotilas? Sitä voi kysyä.”

Lauri Törni ei ollut psykopaatti, vaikka hän nautti tappamisesta ja osoitti monissa tilanteissa tarpeetonta raakuutta. Ylipäätään Silvennoinen suhtautuu varauksella historiallisten henkilöiden jälkikäteisiin diagnooseihin. Aikalaiskuvausten perusteella vaikuttaa ilmeiseltä, että myös Törni kärsi sotakokemusten aiheuttamista traumoista.

Hän ei koskaan sopeutunut siviilielämään. Hän juopotteli ajoittain hillittömästi, ja silloin hänessä pääsi valloille tuhoisa, impulsiivinen väkivaltaisuus.

Lauri Törni ei koskaan palannut sodasta.

Silvennoista luonnehditaan työssään ammattitaitoiseksi, määrätietoiseksi ja suoraviivaiseksi. Mielipiteissään hän saattaa olla kulmikas, mutta hän perustelee aina kantansa. Hän on helposti lähestyttävä, puhelias, mutkattomalla tavalla sosiaalinen.

Työ on Silvennoisen intohimo ja vie suuren osan hänen ajastaan, mutta yleisaktiivisena ihmisenä hän ehtii myös poikansa jalkapallojoukkueen harjoituksiin.

Kirjoittajana Silvennoinen hallitsee tyylin ja jännitteet. Kehittyminen tässä innostaa häntä ja asettaa jatkuvasti uusia haasteita: kuinka saada aikaan jotain myös kirjallisesti korkeatasoista, kuinka kirjoittaa nautittavaa tekstiä, joka samalla täyttää tieteellisyyden vaatimukset.

Silvennoinen lukee itse paljon kaunokirjallisuutta ja haluaa kuvata historian vaikuttavana draamana.

”Hyvä tyyli syntyy luontevuudesta”, hän sanoo.

Silvennoinen on henkisesti valmistautunut siihen, että Törni-kirja saattaa herättää kiivaitakin vastaväitteitä. Hän sanoo, että keskustelun kulkua ei kuitenkaan voi koskaan ennakoida.

”Niin kauan kuin me sodan koskettamat sukupolvet olemme näyttämöllä, niin kauan­ nämä asiat kiinnostavat. Siksi syntyy reaktioita, ja hyvä niin. Ainoastaan keskustelun kautta voimme edistyä. Ei asioita pystytä työstämään muuten kuin avoimella puheella.”

2000-luvun kuluessa niin sanottu uusi sotahistoria on tuonut aiempaa enemmän poikkitieteellistä tarkastelua. Juha Siltalan psykohistorioitten jälkeen historiankirjoitus on lähtenyt painottumaan enemmän ihmistieteisiin.

”Perinteisessä sotahistoriassa rintamakokemusta ei problematisoitu”, Silvennoinen toteaa. ”Sota oli jokin sellainen paikka jossa käytiin, ja sitten sieltä tultiin pois. Ikään kuin se ei olisi vaikuttanut ihmisiin millään tavalla.”

Mutta eikö uudessa sotahistoriassa ole ripaus jälkiviisautta mukana?

”Sodanjälkeisenä aikana ajateltiin: äläpäs koske tähän, äläpäs keikuta venettä, älä anna noille aseita käteen, sinä tiedät, miten ne tulevat niitä käyttämään”, Silvennoinen kuvaa.

”Jos aika olisi toisenlainen, minäkin saattaisin vastata, ettei sentään mitä tahansa kannata mennä sorkkimaan. Vuoropuhelussa Neuvostoliiton kanssa oli se ongelma, että toinen osapuoli ei puhunut.”

Asetelmassa on edelleen jotain samankaltaista, mutta nyt on se ero, ettei Venäjää tarvitse samalla tavalla pelätä. Meidän aikanamme ei ole enää mitään syytä säilyttää virheellisiä käsityksiä.

”Totuus on itseisarvo”, Silvennoinen määrittelee tehtävänsä historioitsijana. ”Viime kädessä se on kaiken hyvän pohja.” SK

kuka?

Oula Silvennoinen
Ikä: 43
Syntymäpaikka: Jyväskylä
Kotipaikka: Helsinki
Koulutus: filosofian tohtori, Helsingin yliopisto, Suomen ja Pohjoismaiden historia
Työ: tutkijatohtori Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa
Perhe: 7-vuotias poika Tuure
Harrastus: melonta

ELÄMÄNI KUVA

▶ ”Olen juuri lopettanut lukion ja ensimmäisellä interrail-reissulla yksin Verdunin taistelumaastossa Ranskassa.
Olen ottanut kuvan ensimmäisellä omalla kamerallani itselaukaisijalla. Tajusin, että jumankauta, se kaikki on totta, se on oikeasti tapahtunut täällä. Samalla matkalla tunnen olevani vieläkin.”