kohtaamiset

◼	David Finchin Batman vuodelta 2011.
David Finchin Batman vuodelta 2011.

SARJAKUVA

Batman, 75 v.

Varjot eivät väisty pitkän linjan supersankarin maailmasta.

Vaikka Batman supersankarina toimii ajan ja paikan tuolla puolen, tuli maaliskuussa kuluneeksi 75 vuotta siitä, kun hänet ensi kerran sarjakuvalehteen sijoitettiin. Bob Kane ja Bill Finger mallinsivat hahmon Supermanin menestyksen vanaveteen. Suomessa myös Lepakkona ja Lepakkomiehenä tunnettu oikeuden puolustaja esiintyi ensi kerran 1945 Ilta-Sanomissa.

Harmittoman kerronnan viattomista ajoista on tultu kvanttiloikka tämän päivän Batmaniin, joka painii sadistisemmiksi käyvien vastustajien ohella psykologisten paineiden, olemassaoloangstin ja kaksijakoisen minäkuvansa kanssa.

”Siinä missä Teräsmies edustaa aurinkojumalamaista positiivisen valoisaa sankarityyppiä, on viittaritarista muodostunut synkkien kostajahahmojen suurin esikuva, jonka maailman tenho perustuu varjoihin ja niissä liikkuviin liki surrealistisiin roistoihin”, ar­vioi Batmanin seikkailut maassamme pitkään toimittanut Jouko Ruokosenmäki.

UUDEN AJAN Lepakkomiehen kyytiin pääsee tuoreen Kuolema kulkee perheessä -albumin kautta. Gothamin kaupunki on entistäkin tylympi, ja tarinan kerroksia avatessa sopii nojata Nietzscheen tai Jungiin.

Elokuvan puolella näyttelijä Christian Bale päivitti Batmanin asenteen heijastamaan raaistuvaa nykyarkea. Kova aika näyttäisi vaativan kovat sankarit. Modernisoinnin arkkitehtinä toimi todellisuuden tasoja ja identiteettiä taiten käsittelevä ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolan.

OSIN BATMANIN suosio lepää epävakaiden vastustajien harteilla. Värikäs galleria terävöityy uusien sarjakuvien sivuilla. Herkullisen ambivalentti Kissanainen yhtäältä ryöstelee jalokiviä, toisaalta antaa sankarille vinkkejä rikosten selvittelyyn. Eroottista latausta lypsää ansiokkaasti lokakuussa ilmestyvä albumi Synkkä voitto, josta vastaa palkittu työpari Jeph Loeb ja Tim Sale.

Siinä missä Synkkä voitto jatkaa Pitkän pyhäinpäivän ja Riivatun ritarin noir-tunnelmissa, tulee modernimpaa ja koleampaa ilmettä tarjolle syyskuussa ilmestyneessä Vuosi nolla -kirjassa, joka kalibroi nahkasiiven aikakirjat uusiksi. Nihilistisen tarinan tekijät Scott Snyder ja Greg Capullo puskevat Batmanin sarjakuvassa taas ohi siitä, mihin Bale ja Nolan ylsivät valkokankaalla. J

PETRI SILAS

© DAVID FINCH / CD COMICS

LEVYTÄRPIT

Leijona loistovedossa

▶ Texasissa asustellut Robert Plant, 66, on palannut sumujen saarelle. Maiseman vaihdos ja ero folk-laulaja Patty Griffinistä heijastuvat Ceaseless Roar -levylle. Amerikan juurimusiikin tilalla on muun muassa kelttiläisiä vaikutteita ja afrikkalaisia rytmejä. Plant ja taidokkaat ammattimuusikot ymmärtävät hienovaraisten nyanssien päälle. Levyn tunnelma on enimmäkseen hillitty, paikoin jopa hypnoottinen. Sovitukset yhdistelevät eri perinteitä moderniksi maailmanmusiikiksi, jossa on läsnäoloa ja syvyyttä. On hienoa, että Plant ei vieläkään kapsahda nostalgiaan. Hän luo uutta ja viittaa kintaalla rahakkaalle Led Zeppelin -kiertueelle.

Robert Plant: Lullaby and the Ceaseless Roar. Nonesuch.

Voimaduo rokkaa

▶ Juuri kun luulit rock’n rollin kuolleen, saapuu Royal Blood. Vuonna 2013 perustettu brightonilainen voimaduo koostuu bassosta ja rummuista, mutta kuulostaa kokonaiselta yhtyeeltä. Raskaiden riffien varaan rakennetuissa kappaleissa on potkua ja melodista tarttuvuutta. Erikoisviriteltyjä bassokamoja soittavan Mike Kerrin laulu tuo paikoin mieleen Jack Whiten. Välillä, kuten You Can Be So Cruel -kappaleessa, meno muistuttaa erehdyttävästi Queens of the Stone Age -yhtyeen varhaistuotantoa. Duo-aspektia lukuun ottamatta Royal Blood ei ole kovin yllätyksellinen tai omaperäinen. Erittäin tymäkkä ja nautinnollinen kuitenkin. Tämän tahtiin on hyvä rankaista itseä maanantain piiskalenkillä. J

Royal Blood: Royal Blood. Warner.

ANTTI KARKIAINEN