mielipide

timo miettinen

Kirjoittaja on filosofi ja Eurooppa-tutkija Helsingin yliopistossa.

Kolumni

Vihdoinkin: keskustelua EU:sta

Joudun silloin tällöin vastaamaan kysymykseen, mitä hyvää Euroopan unionissa on tapahtunut 2010-luvulla. Talouskehitys on ollut heikkoa, päätöksenteko takkuaa, eikä naapuruuspolitiikka ole tuottanut haluttuja tuloksia. Pakolaiskriisi on osoittanut solidaarisuuden olevan hukassa.

Pakon edessä olen päätynyt toteamaan, että ainakin eurooppalaisista asioista puhutaan enemmän kuin aikaisemmin. Huippukokousten yöllisistä väännöistä uutisoidaan laajalti, ja yhteisvastuun lisäämisestä on jokaisella mielipide. Kreikkalainen puoluekenttäkin on suomalaisella eurokansalaisella hallussa paremmin kuin koskaan ennen.

Tilannetta voi verrata vuosituhannen alkuun. Silloin EU:n kuuluisa demokratiavaje liitettiin parlamentarismin puutteen ohella eurooppalaisen julkisuuden heikkoon tilaan. Puhuttiin kiinnostuksen ja yhteisen kielen puutteesta, byrokraattisesta hallinnosta ilman kansalaisia.

Keskustelu ankkuroituikin usein saksalaisen filosofin Jürgen Habermasin ajatuksiin demokratiasta ennen kaikkea julkiseen keskusteluun perustuvana järjestelmänä, jota vapaa tiedonvälitys ja kansalaisyhteiskunta tukevat.

Vaikka Lissabonin sopimusta (2009) seurannut kriisien aika on epäilemättä lisännyt julkista keskustelua ja luonut orastavan eurooppalaisen julkisuuden ovat EU-demokratian ongelmat edelleen ajankohtaisia.

Ensimmäinen syy liittyy järjestelmään. Viimeisen kymmenen vuoden aikana politiikan, talouden ja oikeuden suhde on muuttunut vaikeammin hahmotettavaksi. Kansainvälinen oikeus on tehnyt tilaa voimapolitiikalle niin Venäjällä kuin Lähi-idässäkin, mutta euroalueella talouspolitiikkaa ankkuroidaan yhä vahvemmin hallitustenvälisiin sopimuksiin.

Keskustelua riittää, mutta päätöksentekijöiden joukko kapenee. Esimerkiksi talousasioissa hartioita näyttää löytyvän ainoastaan Euroopan keskuspankista.

Toiseksi: EU-asioita koskeva julkinen keskustelu pyörii yhä edelleen kansallisten näkökulmien varassa. Puhutaan yksiselitteisestä ”Suomen edusta”, vaikka todellisuudessa päätökset osuvat eri tavalla eri väestöryhmiin ja teollisuudenaloihin.

Kyvyttömyys puolustaa perusoikeuksia yhdessä maassa vaikuttaa vähemmistöihin ympäri Eurooppaa. Päästövähennykset koettelevat raskasta teollisuutta, mutta avaavat uusia mahdollisuuksia cleantech-yrityksille.

Miten absurdia olisikaan, jos kaikkia poliittisia päätöksiä peilattaisiin suomalaisessa mediassa yksinomaan sen kautta, miten nämä vaikuttavat lappalaisiin tai eteläpohjalaisiin? Jos nuorisotyöttömyyden hoito tai Nato-jäsenyys näyttäytyisi iänikuisena turkulaisten ja tamperelaisten välienselvittelynä?

Tätähän EU-journalismi on, liian usein.

Demokratian sisäänrakennettu ajatus on, ettei totuus milloinkaan tyhjene yksittäiseen näkökulmaan. Ristiriidat kuuluvat politiikkaan eikä niiden kärjistymistä EU:ssakaan kannata aina tulkita järjestelmän kriisiksi.

Silti on yksi asia, josta Suomessa oli 2000-luvun alussa jonkinlainen yksimielisyys. Ajateltiin, että pyrkiminen EU:n ytimeen on Suomelle mahdollisuus olla kokoaan suurempi. Esimerkiksi yhteiseurooppalainen sosiaalipolitiikka näyttäytyi mahdollisuutena puolustaa hyvinvointivaltiota sen sijaan, että jättäytyisimme voittopuolisesti markkinanäkökulmaa korostavan EU-tuomioistuimen päätösten varaan.

Nyt Suomi on jättäytymässä tietoisesti ulkokehälle niin talous- ja sosiaalipolitiikassa kuin pakolaisvirtoihin liittyvässä taakan­jaossa. Konsensuksen aika on ohi. J

Ulkomaat