◼	Koulun jälkeen Zarina Eminova ruokkii lampaat.
Koulun jälkeen Zarina Eminova ruokkii lampaat.

Vain Zarina jäi

Koulu, päiväkoti, posti ja kirkko ovat rintamalinjan toisella puolella. Yhdeksänvuotiaalla Zarinalla ei ole kotikylässään yhtään leikkitoveria.

Koulun jälkeen Zarina Eminova ruokkii lampaat.

’Olipa kerran köyhä mies, jolla ei ollut maata, pieni torppa vain ja yksi ainoa tytär...”

Satukirjan rivit häilyvät taskulampun valossa. Zarina Eminova vetää peittoa ylemmäs harteilleen. Väsyttää, mutta uni ei tule.

Tu-tum. Ulkona perunakellarin yläpuolella vavisuttaa räjähdys maata, mutta Zarina keskittyy tarinaan. Mikään ei ole niin hyvä kuin Viisas torpantyttö.

”Saatuaan kuulla heidän köyhyydestään kuningas lahjoitti heille pienen niittypalstan, ja sitä tyttö ja hänen isänsä kuokkivat...”

Zarina osaa sadun ulkoa: kuningas heittää köyhän isän tyrmään, mutta fiksu tyttö ratkaisee hallitsijan antaman arvoituksen, isä pääsee vapaaksi ja tytöstä tulee linnan emäntä.

”Kun pelto oli melkein kuokittu, he löysivät maasta huhmaren, joka oli puhdasta kultaa...”

Tu-tum.

Joskus, kun jysähdykset kuuluvat läheltä eikä torpantyttökään helpota pelkoa, Zarina rauhoittaa itseään järjestelemällä pelikortteja kerrossängyn yläpedille, joka öisin on hänen turvapaikkansa kellarissa.

Patarouva, ruutujätkä, herttakuningas.

Sulje korvat, ajattele kortteja. Ruutuseiska, herttakymppi.

Herätys on kuudelta, aamiaiseksi on tattaripuuroa.

Syyskesän aamu hehkuu lempeästi. Zarina laittaa päälle röyhelöpaidan ja sandaalit.

Pikainen halaus kissanpennuille, kirjat ja penaali pinkkiin koululaukkuun. Kadulla odottaa enon Lada.

Kylänraitti on hiljainen. Jyminä on vaiennut auringon noustessa. Lada kömpii kranaattikuoppien yli, Zarina istuu takapenkillä unisena valkoisessa paidassaan.

Koulubussin pysäkille ei ole pitkä matka, mutta yhdeksänvuotias on liian pieni kulkemaan jalkaisin näin lähellä etulinjaa, tuskin sadan metrin päässä juoksuhaudoista.

Hänen paras ystävänsä oli Angelina Ladiborskaja. Yhdessä he keräsivät heinää lampaille ja temppuilivat leikkipuiston telineissä. Kun Angelina muutti pois sodan jaloista, Zarina jäi ilman kavereita. Nyt liukumäki peittyy ohdakkeisiin ja Barbie-leikeissä pitää repliikit keksiä yksin.

Bussi tulee puoli seitsemältä. Zarina asettuu ikkunapaikalle.

Uuteen kouluun on puolentoista tunnin matka. Vanha oli paljon mukavampi, se oli kaunis ja viihtyisä ja ystävät olivat siellä. Mutta se jäi rintaman toiselle puolelle eikä sinne ole enää asiaa.

Isona minusta tulee opettaja ja vanhaan kouluun voi taas mennä, ja pääsen sinne töihin.

Ajatus lämmittää Zarinan mieltä.

Ensimmäinen apua tarvitseva kolkuttaa Ludmila Pakhomovan peltiporttiin ennen seitsemää.

Naapurin taloon on yöllä osunut tykistö­kranaatti. Rouvalla on polvet naarmuilla, hän on joutunut ryömimään pommisuojaan pilkkopimeässä.

Ludmila riisuu esiliinansa ja lähtee hakemaan varastosta muovia hajonneen katon peitteeksi.

Niin jatkuu tyypillinen aamu: yksi kyläläinen on hukannut kulkulupansa, toinen haluaa valittaa sotilaista, kolmas tarvitsee uuden patjan kellariin.

Ludmila järjestää, selvittää ja rauhoittelee. Välillä tuntuu, että koko taajama odottaa häneltä vastauksia.

Usein hän herää jo ennen kuutta, keittää kahvit, jättää hiilikaivoksesta eläkkeellä olevan miehensä kääntämään kylkeä ja lähtee pihalle hoitamaan perennapenkkiään.

Kun kotityöt on tehty, hän kävelee tohveleissaan kadun yli autotallille, josta on tullut epävirallinen kunnantalo.

Oven takana on säntillisissä pinoissa Punaisen Ristin avustuslaatikoita, joissa on riisiä, makaronia, nötköttiä ja tattarijauhoa.

Ilmoitustaululle Ludmila on kiinnittänyt ohjeita kyläläisille:

”Leivän jakelu: tiistaisin ja lauantaisin klo 10–12. Ajoissa paikalle!”

”Roskat ja tupakantumpit pönttöihin, kiitos!”

Lounasaikaan Ludmila tallustelee takaisin kotiin, nostaa kaivosta vedet ja laittaa borssikeiton porisemaan.

Kaikki pitää syödä kerralla. Sähköä ei ole, eikä ruoka säily ilman jääkaappia.

Maissi havisee leppeässä tuulessa, tien laidalla kerää mummo luumuja.

Tällaisina hetkinä voisi kuvitella, ettei sotaa olekaan. Sitten jossain papattaa rynnäkkökivääri, ja hetken kuluttua tömähtää kranaatti kesannolla olevalle viljapellolle.

Ludmila istuu autotallin edessä tee­tauolla ystävänsä Svetlanan kanssa ja ihmettelee kohtalon oikkuja.

Miten minusta, rautatieläisen tyttärestä ja mainarin muijasta, tuli se ihminen, jolta odotetaan eniten?

Vain kaksi vuotta sitten hän oli opettajana kylän koulussa. Uusi valkoinen rakennus, 300 oppilasta, mukavat työtoverit.

Zaitseven kylä oli viettänyt 250-vuotisjuhliaan pari vuotta aiemmin. Oli ollut­ lapsibändejä ja kasakkaesitys. Rauha maassa, hyvät pelmenit ja pieni hiprakka.

Kuka ampui ensimmäisen laukauksen? Kesällä 2014 kylään huristelleet Itä-Ukrainan kapinalliset vai tiesulkua miehittänyt Ukrainan armeija? Ludmila ei enää muista.

Mutta hän muistaa, kuinka kranaatinsirpaleet ensimmäisen kerran ropisivat hänen talonsa katolle, kuinka paikallisbussi eräänä päivänä ajoi itään eikä koskaan palannut ja kuinka kylän läpi pian sen jälkeen vedettiin miinoitettu rintamalinja.

Sen taakse – toiseen maahan – jäivät koulu, kirkko, päiväkoti ja postitoimisto.

Tilanteen kiristyessä pormestari Vladimir Visjolkin häipyi vähin äänin ja Ukrainan puolelle päätynyt kylän puolisko jätettiin heitteille.

Zaitseve tyhjeni. Osa kyläläisistä pakeni itään, osa länteen. Parista tuhannesta asukkaasta jäi jäljelle pari sataa, useimmat vanhuksia.

Onneksi oli Ludmila. Johtajan vastuu lankesi kuin luonnostaan jämptille mutta huumorintajuiselle opettajalle.

Vaikeudet ovat kuitenkin suunnattomat. Eikä tykkituli edes ole pahimmasta päästä.

Kylä on joutunut ”harmaalle vyöhykkeelle”: Virallisesti se kuuluu kapinallisten puolella sijaitsevaan Horlivkaan, joten Ukraina ei halua maksaa eläkkeitä. Mutta eivät niitä maksa myöskään kapinalliset – heidän mielestään rintaman länsipuolelle jääneet ovat ukrainalaisia, vaikka venäjää puhuvatkin.

Niinpä harmaalla vyöhykkeellä eletään almujen varassa.

Kerran kuussa Punaisen Ristin auto tuo ruokapaketteja. Leipää saa jos nöyrtyy jonottamaan. Kun talot hajoavat tulituksessa, aukot pitää tilkitä YK:n pakolaisjärjestön peitteillä kuin jossain Syyriassa.

Tulitauot tulevat ja menevät. Kesäkuussa kranaatti katkaisi voimalinjan. Ilman sähköjä talvi on ankea.

”Tunnelin päässä ei näy valoa”, Ludmila sanoo.

”Harvinaisen totta”, sanoo Svetlana.

Mitä lähemmäs etulinjaa kuljetaan, sitä autiommaksi kylä käy.

Kuoppaisella Marijeseva-kadulla aidat ovat säpäleinä ja seinät täynnä luodinreikiä. Siellä asuvat enää Mykola ja Tamara Vdovitšenko.

Mykola on 79-vuotias, sokea ja melkein kuuro. Tamara, 72, pystyy hädin tuskin liikkumaan rollaattorilla.

He ovat olleet naimisissa 52 vuotta ja aikovat kuolla yhdessä: sotaveteraani ja sovhoosin tyttö vierekkäin sängyssä, jonka yläpuolella nuoruuskuvassa Tamaralla on musta, kihara tukka ja Mykolalla leukaan asti napitettu neuvostoarmeijan takki.

Talo on siivoton, auttajia ei ole.

Pihalla petuniat rehottavat, laskiämpäri haisee ja pullea koira murisee unissaan.

Sokea huolehtii rammasta ja rampa sokeasta. Kun pitää istuttaa punajuuria, Mykola painelee käsikopelolla reiät multaan ja Tamara ryömii perässä siementen kanssa.

Öisin, kun tulitus alkaa, he eivät enää jaksa kömpiä kellariin.

Tamaraa pelottaa, mutta Mykola makaa rauhallisena sängyssä ja kuuntelee tykistön jylyä.

Kun hän oli neljän vanha vuonna 1941, saksalainen panssarivaunu tappoi hänen äitinsä ukrainalaisella pellolla, josta hän muistaa vieläkin laiskasti pyörivät tuulimyllyt.

Vuosikymmeniä myöhemmin, ajaessaan säiliöautoa Afganistanissa, hän joutui sissien väijytykseen ja sokeutui räjähdyksessä.

Ja nyt sota on seurannut häntä tänne, miinoitetun pellon laidalle, rikkonut ikkunat ja kuivattanut kaivon, tuonut nälän ja katkaissut yhteydet maailmaan.

Edes oman pojan haudalle ei enää pääse, se on pellon toisella puolella.

Päivisin he nuokkuvat pihapenkillä koira jaloissaan ja kuivattavat leipää kesäauringon viimeisissä säteissä, sen hetken varalle kun ruokapaketteja ei enää tule.

Joskus Mykola kaivaa kaapista liituraitatakkinsa ja silittelee rintamuksesta roikkuvia kunniamerkkejä, joissa on kirkkaanpunaiset silkkinauhat ja sellaisia kaiverruksia kuin ”Urheasta työstä V.I. Leninin syntymän satavuotisjuhlan kunniaksi”.

Hän ei näe mitaleista kuin ääriviivat, mutta viileä messinki tuntuu mukavalta sormissa.

Kadun päässä on etuvartioasema. Pellon takana, kivenheittämän päässä, valvoo vastapuoli.

Sotilaat ovat nimenneet aseman ”Norsuksi” rotevan joukkueenjohtajansa mukaan.

Asemassa on ränsistynyt maatalo, ammuslaatikoilla täytetty piha ja ulkorakennus, jossa röhkii porsas nimeltä Putin.

Hiekkasäkkien välissä on tähystysaukko, siitä kiikaroidaan vihollisen liikehdintää läheisen hiilijätekummun laella.

Sisällä talossa nukkuu nuori sotamies pehmolehmä kainalossa. Ensiapupisteen pöydällä on röykkiö letkuja, ampulleja ja sideharsorullia.

Miehet ovat väsyneitä, silmät punoittavat ja kasvoja reunustaa sänki.

Pataljoona on kärsinyt kovia: parissa kuukaudessa 11 haavoittunutta, kaksi kaatunutta ja yksi itsemurha.

”Perseenkäristyspaikka”, on joku sutinut talon seinään.

Aseman ympärille ruskeaan maahan on kaivettu juoksuhautojen rihmasto, joka ulottuu paikoin vain muutaman kymmenen metrin päähän vihollisen pesäkkeistä.

Talolta lähdettäessä pannaan kypärät päähän. Heinikossa edetään puolijuoksua niska kyyryssä.

Jossain yskäisee rynnäkkökivääri. Toinen vastaa lyhyellä sarjalla: ka-ka-ka-ka-ka.

Yö poterossa on yksinäinen. Tupakka palaa, itikat inisevät ja peltojen ylle laskeutuu odottava hiljaisuus.

Kranaattituli alkaa joka ilta samaan aikaan, heti kun rintaman halki on kiirinyt sana, että ulkomaiset tulitaukotarkkailijat ovat lähteneet kotiin.

Saapuvan tykinammuksen jylinään ei totu, se ei katoa miesten korvista edes unissa.

Mutta tulitus on pelkkää kiusantekoa. Kumpikaan osapuoli ei ole edennyt senttiäkään moneen kuukauteen.

Valittaen ilmoitan. Niitä sanoja hän vihaa enemmän kuin mitään muuta.

Joka kerran, kun etulinjasta kuuluu isojen aseiden kumu ja kenttäpuhelin kilisee komentokorsussa, kapteeni Aleksei Bašev ajattelee: Ei taas.

Soitto kaatuneen omaisille on pataljoonankomentajan velvollisuuksista sietämättömin. Miten välittää pätkivällä kännykkäyhteydellä typerryttävä uutinen tuntemattomille ihmisille myötätuntoisesti mutta kiertelemättä?

Kaksikymmentä vuotta sitten Bašev oli murharyhmän etsivänä kotikaupungissaan Nikopolissa, kun joukko teinejä sieppasi ja murhasi yhdeksänvuotiaan pojan, jonka dvd-soittimen he halusivat.

Bašev oli yrittänyt turhaan neuvotella pojan vapaaksi, ja hänen vastuulleen jäi suruviestin vieminen isäpuolelle.

Edes viina ei siihen tuskaan auttanut.

Nyt Baševin vastuulla on sata miestä, jotka hänen käskystään miehittävät juoksuhautoja rumputulessa ja tarpeen vaa­tiessa nousevat hyökkäämään peltojen yli luoteja väistellen.

Pahinta on tunne, että uhraus on turha – että kyläläisten sydän on kapinallisten ja Venäjän puolella.

Eikä se edes ole Baševin mielestä mikään ihme: nämä seuduthan ovat olleet itään kallellaan sen jälkeen, kun Stalin tappoi 1930-luvulla ukrainalaiset nälkään ja rahtasi tilalle venäläisiä.

Bašev ei tunne kyläläisiä, he eivät kiinnosta häntä eikä hän halua kuunnella heidän purnaustaan.

”Hyvä etteivät selkään ammu”, hän murisee.

Illan lähestyessä Bašev vetää sirpaleliivit ylleen ja talsii rynnäkkökivääri olallaan maissipellon halki talolle, jossa kourallinen sotilaita on hiljentynyt kunnioittamaan kaatuneen asetoverin muistoa.

Sotilaan parikymppinen poika on tullut Kiovasta asti, isä oli kuuluisa sankari ja hetki on harras.

Rommi lorisee peltimukeihin, maljat kohoavat ja komentaja katselee ilmeettömin kasvoin, kuinka kyyneleet vierivät pojan poskille.

Pimeyden laskeuduttua kylässä syttyvät kynttilät. Kellareissa avataan patjarullia, joku kantaa lehmille päivän viimeiset vedet.

Ludmila Pakhomovan keittiössä kiehuu tattaripuuro, sitä syödään nyt opettajan ja mainarin taloudessa joka ilta.

Marijeseva-kadulla Mykola Vdovi­tšenko kömpii vaimonsa viereen tuskasta ähkien. Jalat menivät rakoille viiden kilometrin kävelymatkalla, kun hän etsi kadonnutta kulkulupaa.

Kun kello käy kymmenen, etulinjan konekivääriasemassa laitetaan vastapuolen kiusaksi soimaan Ukrainan kansallislaulu.

”Sielut ja ruumiit me uhraamme vapauden tähden...”

”Vetäkää käteen!”

Zarinan perunakellarissa haisee home. Kostea peitto painaa kapeita hartioita, sen alle melkein litistyy.

Zarina on maalannut koulussa maiseman, jossa on kukkaketo, sateenkaari ja taivaalle kurkottava puu.

Maalaus muistuttaa häntä ajasta, jolloin leikkipuistossa oli siisti nurmikko ja kesälomalla mentiin meren rannalle.

Sitten äiti muutti sotaa pakoon, Zarina jäi asumaan isoäidin kanssa ja lopulta lähtivät kaveritkin.

Ulkona on hiljaista. Taskulampun valokeila tanssii kirjan riveillä.

Zarinan suosikkisadussa kuninkaalle ja torpantytölle on tullut riitaa ja kuningas purkaa avioliiton.

”’Sinun aikasi on lopussa, palaa sinne mistä tulitkin, sinne torppaasi!’”

Tyttö saa jäähyväisiksi ottaa linnasta sen, mikä hänelle on kalleinta. Hän huumaa kuninkaan ja sieppaa tämän mukaansa. Herättyään kuningas liikuttuu rakkaudenosoituksesta kyyneliin.

”Ja hän vei puolisonsa taas mukanaan kuninkaanlinnaan ja meni uudelleen naimisiin hänen kanssaan.”

Zarina osaa loppuratkaisun ulkoa, mutta silti se tuntuu aina yhtä ihmeelliseltä.

”Ja ties vaikka he eläisivät vielä tänä päivänäkin.”SK

Viisas torpantyttö -sadun suomennos Raija Jänicke ja Oili Suominen. Grimmin sadut I:­­ Ruusunen (Tammi, 1999).