kohtaamiset

◼	Jussi Ketola (Tommi Korpela, oik.) itärajan takana.
Jussi Ketola (Tommi Korpela, oik.) itärajan takana.

Elokuva

Unelma ja painajainen

Historian pelinappulat nojaavat toisiinsa Ikitie-elokuvassa.

Kerronnan rohkeus paljastuu heti alussa. Englanninkielinen kertojanääni kehystää tarinaa vieraaseen maahan. Sitä, kenelle ääni kuuluu, ei paljasteta ennen kuin lopussa.

Antti Tuurin romaaniin perustuva Ikitie käsittelee utopian tavoittelijoita ja Stalinin terroria.

Tarina käynnistyy pihapiirissä Pohjanmaalla. Amerikasta palannut perheenisä Jussi Ketola (Tommi Korpela) on leimattu perusteetta kommunistiksi. Muiluttajien saapuessa ei ole vaihtoehtoa. Rajalla Ketola päättelee, että hänet aio­taan ampua. Hän juoksee pimeässä itään.

Neuvostoliitossa alkaa absurdi tapahtumaketju. Ketola pakkosijoitetaan Itä-Karjalassa Hopea-kolhoosille vakoojaksi. Asukkaat ovat pääasiassa amerikansuomalaisia, jotka ovat lähteneet suurten lupausten perässä Neuvostoliittoon.

Hetken ajan se vaikuttaakin heille paratiisilta.

Ohjaaja Antti-Jussi Annila kertoo Ikitietä niin varmaotteisesti, että jo kun Ketolan ja yleisön katseet kohtaavat alkutekstijakson käynnistyessä, voi huokaista tyytyväisyydestä. Emotionaalinen uskottavuus ja samalla juonen vetovoima ovat suomalaisessa elokuvassa poikkeuksellisia.

Historiallinen viitekehys on vahvalle tarinalle lisäarvo, ei painolasti. Toisaalta on ilmiselvää, miksi venäläiset rahoittajat eivät olleet kiinnostuneita osallistumaan tuotantoon, vaan osatuottajia on Ruotsista ja Virosta, jossa kuvaukset toteutettiin. Stalinin ajan suorasukainen käsittely tähän tapaan ei istu nykyvenäläiseen keskusteluun.

Kansainvälinen näyttelijäjoukko on ykkösluokkaa. Monien kasvonpiirteet tuntuvat pohjustavan hahmon tarinaa kuin Sergio Leonen lännenelokuvissa konsanaan. Korpela on elämänsä roolissa, mikä on toki paljon sanottu. Valheeseen pakotettu ja oikeasta perheestään irti revitty päähenkilö on suuren osan tarinasta vain kuori, koska totuus täytyy piilottaa niin syvälle. Ketolan kaipuu takaisin Kauhavalle on niin suuri tunne ja niin suuri rikos, ettei sitä voi sanoa ääneen.

Kolhoosin oudoissa olosuhteissa Ketola löytää tuen ja ehkä rakkauden amerikkalaisnaisesta, jota esittää tanskalainen, muun muassa Vallan linnake -sarjasta tuttu Sidse Babett Knudsen. Hänellä on optimistinen katse, joka lisää elokuvan katkeransuloisuutta.

Hopean johtajahahmoa esittää Ville Virtanen, joka kätkee rooliinsa suuria suruja. Hannu-Pekka Björkmanin esittämä turvallisuuspalvelun suomalaistaustainen agentti on vajonnut avuttoman sadismin tilaan. Kelmi on tarinan onnettomin ihminen. Ikitien vahvuuksiin kuuluu, että jokaisesta henkilöstä haluaisi tietää vielä enemmän, tästä piruparastakin.

Tuurin kanssa elokuvan käsikirjoittaneen Annilan tukena on kuvaaja Rauno Ronkainen, jonka kuvat tuovat mieleen Terrence Malickin Onnellisten ajan sekä Michael­ Ciminon Portin ikuisuuteen. Elokuva korostaa arjen onnea ja toivoa, jonka siirtolaiset uuteen kotimaahansa heijastavat. Kolhoosin tunnelma on silti hirvittävän painostava – katsoja tietää historiasta, ettei tämä hyvin pääty.

Kuinka kauan voi sulkea silmänsä? Ehkä loppuun asti. Vapauden täydellistä menettämistä kivuliaampaa lienee vain kuolema itse.

Väkivaltaa ei elokuvassa tarvitse näyttää kuin vähän, mutta se herättää lopullisuudessaan suoranaista kauhua – kuten tässä yhteydessä pitääkin. Silti Ikitie ei ole lohduton, eikä se jämähdä jäykkään fatalismiin.

Tätä elokuvaa ei olisi voitu tehdä aiemmin. Osaamisen taso on suomalaisen elokuvan tätä päivää parhaimmillaan. Ikitie näyttää aiemmin vain Jadesoturin ja Saunan ohjanneen Annilan kykyjen kypsyneen enemmän kuin olisi voinut toivoakaan. J

Kalle Kinnunen

Ikitie elokuvateattereissa.

Robert K. Wittman  & David Kinney:Paholaisen päiväkirja. Suom. Heikki Eskelinen. 536 s. Tammi, 2017.
Robert K. Wittman & David Kinney:Paholaisen päiväkirja. Suom. Heikki Eskelinen. 536 s. Tammi, 2017.

tietokirja

Sameaa ajattelua, sinnikäs asenne

Hahmoton kirja natsien pääteoreetikosta.

Natsi-Saksan pääideologi Alfred Rosenberg tuomittiin kuolemaan Nürnbergin oikeudenkäynnissä 1945. Todisteena käytettiin muun muassa Rosenbergin yksityistä päiväkirjaa vuosilta 1934–1944. Se katosi syyttäjä Robert Kempnerin omiin arkistoihin ja löytyi vasta 2013, kiitos FBI:n taiderikostutkija Robert K. Wittmanin.

Wittman on kirjoittanut toimittaja David Kinneyn kanssa Paholaisen päiväkirjan, joka ei oikein tiedä mihin keskittyä. Päiväkirjaa jäljitetään, kerrataan tuttu natsihistoria, esitetään Rosenbergin henkilökuva ja kerrotaan Saksasta Yhdysvaltoihin paenneen juutalaisen Kempnerin tarinakin.

Päiväkirja ei syvennä kuvaa aina vakavasta natsijohtajasta. Rosenberg sanoo vain katkerammin sen, minkä on tuonut julkisesti esiin, kuten inhon kristinuskoa ja kilpailijaansa Joseph Goebbelsia kohtaan.

Kiinnostavinta on, miten puolisivistynyt virolainen, kömpelö kirjoittaja ja sekava ajattelija nousi niin korkealle. Rosenbergin pääteosta ”20. vuosisadan myyttiä” pidettiin möhkäleenä vailla yhtään uutta ajatusta. Hitlerkin oli vain vilkuillut sitä. Silti jokaisella natsilla piti olla kirja hyllyssään, Mein Kampfin vieressä.

Tarmokkaasta Rosenbergistä oli natseille hyötyä. Miehestä tehtiin valloitettujen itäalueiden valtakunnanministeriön päällikkö. ”Teidän suuri hetkenne on tullut!”, Hitler sanoi. Rosenberg hehkutti, että ”miljoonat ja heidän kohtalonsa annetaan minun käsiini”. Ministeriöllä ei ollut silti käytännössä mitään merkitystä, mikä kuvaa hyvin surullisen koomisen Rosenbergin kohtaloa. J

Herman Raivio

kuva © Andres Teiss / Matila Röhr Productions

Samuli Haapasalo:Tii tii tiainen. 236 s. Maahenki, 2007.
Samuli Haapasalo:Tii tii tiainen. 236 s. Maahenki, 2007.

Tietokirja

Tiaisista, tunteella

Peruslintu on osa kansanperinnettä.

Suomen pinta-alasta melkein kolme neljännestä on metsää. Kolme neljästä linnustamme pesii metsässä. Tiaiset ovat metsiemme peruslintuja. Ne ovat sopeutuneet elämään kylmissä, karuissa oloissa ympäri vuoden.

Talvisissa pakkasmetsissä tapahtuukin ihmeitä: pienet, vain kymmenen gramman painoiset tiaiset heräävät pitkän pimeän yön jälkeen uuteen päivään ja selviävät viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Osa tiaisista aloittaa syksyllä vaelluksen, jolloin niitä nähdään etelän niemissä tuhatmäärin.

Tiaiset ovat runsaita ja äänekkäitä. Sanan ”tiainen” juuret ovat otaksutusti tiaisten kirkkaissa äänissä. Vanha kansa puhui tiiaisista, ja tästä muistuttaa myös luontoharrastaja Samuli Haapasalon kirjan nimi.

Sananlaskut paljastavat, että ihminen ja tiainen ovat kohdanneet pihoilla ja metsissä jo pitkään. Sitkeillä tiaisilla on tärkeä osansa kansanperinteessä. Joukahaisen uhmakas kilpalaulanta alkoi tiaisesta, Kantelettaressa tiainen on korotettu oluenpanijaksi.

Puolen vuosisadan ajan lintuja tarkkaillut Haapasalo aloittaa tunteikkaan tiaiskirjansa pohtimalla kalevalaisen tiaisen identiteettiä. Hän on koonnut runsaasti tiaistietoutta, joka on helposti sulavaa mutta hieman jäsentymätöntä. Haapasalo kuvailee tiaisten elämää, olemusta ja tapoja kokeneen lintulaskijan varmuudella, mutta viittaa usein myös vanhempaan suomalaiseen luontokirjallisuuteen.

Alakuloisen vivahteen tuo aiheellinen huoli tiaisten tulevaisuudesta. Voimakas ja kiihtyvä metsätalous on johtanut luonnontilaisen kaltaisten metsien vähenemiseen ja kääntänyt elinympäristönsä suhteen vaateliaampien hömötiaisen, lapintiaisen ja töyhtötiaisen kannat laskuun. J

Risto Nevanlinna