Uutisviikko

Anna-Lena Laurén

Kirjoittaja on Dagens ­Nyheterin ja Hufvudstadsbladetin kirjeenvaihtaja Moskovassa.

näkökulma

Juuret ja asiantuntemus

Emigrantit eivät välttämättä ole synnyinmaansa parhaita tuntijoita.

Suomessa luullaan usein, että jos ihminen on kotoisin esimerkiksi Venäjältä tai Eritreasta, hän on automaattisesti kyseisen maan kaikkitietävä ekspertti. Maahanmuuttajia haastatellaan vanhan kotimaan ajankohtaisista ongelmista, vaikka he eivät mahdollisesti ole käyneet siellä vuosiin.

Ihmisen sukujuuret eivät kuitenkaan takaa hänen luotettavuuttaan. Hyvä esimerkki on Ahmed Chalabi, Yhdysvalloissa asuva irakilainen, josta tuli uuskonservatiivien valtti, kun amerikkalaiset piti vakuuttaa Saddam Husseinin joukkotuhoaseista. Chalabi oli patologinen valehtelija, mikä huomattiin kovin myöhään. Häntä pidettiin uskottavana nimenomaan siksi, että hän oli syntynyt Irakissa, vaikka olikin asunut suurimman osan elämästään Jordaniassa, USA:ssa ja Isossa-Britanniassa.

Venäjällä käydään parlamenttivaalit. Niihin liittyen haastatellaan usein Suomessa asuvia venäläisiä, jotka käyvät äänestämässa Venäjän suurlähetystössä Helsingissä. Se voi tietysti olla ihan kelpo uutisnäkökulma. Mutta tosiasia on, että ulkovenäläisten äänestyskäyttäytyminen ei mitenkään heijasta Venäjän tilannetta, sillä he eivät siellä asu. Minusta on paljon kiinnostavampaa, miten Suomen kansalaisuuden saaneet venäläiset äänestävät Suomen vaaleissa. Suomessahan he asuvat pysyvästi ja käyvät ostamassa perunoita torilta.

Vanhan kotimaansa taakseen jättänyt ihminen erkaantuu siitä. Hän ei enää tiedä, paljonko maksaa maitolitra tai taksimatka Šeremetevon lentokentältä keskustaan. Hän ei tiedä, että Moskovassa saa nykyään vuokrata katupyöriä ja että puita ollaan taas istuttamassa kaduille, joilta ne kaadettiin 1990-luvulla. Sen sijaan hänellä on usein hyvin vankkoja mielipiteitä asioi­den oikeasta laidasta vanhassa kotimaassa.

Tämä ei koske pelkästään niin sanottuja tavallisia ihmisiä, vaan mitä suurimmissa määrin älymystöä. Venäläinen älymystö on ylipäänsä toimittajalle haasteellinen. Se on tottunut toimimaan omissa raameissaan ja myös tottunut toimittajiin, jotka eivät kysy suoria kysymyksiä, vaan pitävät pieniä luentoja osoittaakseen, miten hyvin ovat perehtyneet haastateltavan kirjoihin tai elämään.

Lopputulos on se, että haastattelusta tulee kahden monologin vuorovaikutusta, ei dialogia. Minusta sellainen ei ole lukijan kannalta kiinnostavaa, siksi kysyn aina suoria kysymyksiä. Joudun elämään sen kanssa, että sitä pidetään osoituksena minun tietämättömyydestäni.

Emigranttiälymystö on usein hyvin mustavalkoinen näkemyksissään. Ei vain siksi, että heidän korviensa välissä maan asiat ovat tismalleen samalla tavoin kuin kymmeniä vuosia sitten, jolloin he siellä asuivat. Myös siksi, että he eivät kerta kaikkiaan suostu uskomaan, että ulkomaalainen ymmärtäisi heidän maastaan yhtään mitään, vaikka hän asuu siellä ja on paljon tiiviimmässä yhteydessä sen yhteiskuntaan kuin he itse.

Ihminen, joka muuttaa pois kotimaastaan, menettää sen ajan myötä ainakin osittain. Ei auta, vaikka olisi kuinka ahkera Facebookissa.

En sano, etteikö kotimaita voisi olla useampia. Mutta kosketus arkielämään ja ihmisten ajatuksiin on aina fyysinen. Se edellyttää fyysistä läsnäoloa.

Tämä vaikuttaa myös kirjoittamiseen. Kun dissidenttikirjailija Joseph Brodsky joutui muuttamaan USA:han, hänen suurin huolensa oli, miten hän pystyisi kirjoittamaan maassa, jossa jäätelöä ostetaan englanniksi. Brodsky vahtoikin kieltä ja rupesi kirjoittamaan proosaa englanniksi.

Kielen vaihtaminen on kirjailijalle tuskallinen prosessi. Useimmiten se ei edes ole mahdollista. Brodsky kuuluu niihin harvoihin, jotka ovat onnistuneet – pari vuosikymmentä Yhdysvaltoihin muuton jälkeen hän sai Nobelin palkinnon.

Mutta runoja Brodsky kuitenkin kirjoitti aina venäjäksi. Kielen vaihtaminen ei onnistunut genressä, jossa kieli on kaikki kaikessa.

Paljon puhutaan nykyään kaksi- ja monikielisyydestä, asiasta, joka on minulle läheinen ja tärkeä. Silti ihmettelen usein, miten ihmiset eivät ymmärrä, että vaikka kieliä voi oppia useampia ja ihminen voi olla lähes täydellisen kaksikielinen, hänellä ei yleensä ole kuin yksi äidinkieli, jolla hän mieluiten kirjoittaa.

Ajattelin näitä asioita kun luin Rosemary Sullivanin kirjan Stalinin tytär. Se kertoo Svetlana Allilujevasta, Stalinin ainoasta tyttärestä joka loikkasi Neuvostoliitosta USA:han vuonna 1967. Päästyään pois kultaisesta häkistään hän eli USA:ssa ja Isossa-Britanniassa vuoteen 1984 asti, jolloin hän yllättäen palasi Moskovaan ja pyysi neuvostokansalaisuuttaan takaisin. Vaikuttaa päättömältä, mutta on itse asiassa hyvin ymmärrettävää. Allilujeva vihasi neuvostojärjestelmää mutta ei pystynyt koskaan löytämään samanlaisia ystäviä ja tuttavapiiriä lännessä kuin hänellä Moskovassa oli. Sitä paitsi hän oli neuvostoihminen, tottunut verkostoihin ja suojelijoihin. Hän ei koskaan pystynyt lopullisesti ymmärtämään, miten asiat toimivat lännessä.

Kahden vuoden kuluttua Allilujeva palasi länteen. Kuolemaansa asti hän oli levoton sielu, joka muutti jatkuvasti.

Hän ei kuulunut mihinkään paikkaan. Se voi monelle olla pahin kirous. J

Ulkomaat