kohtaamiset

◼	Nick Cave ­pohjusti levynsä julkaisua ­elokuvalla One More ­Time with Feeling.
Nick Cave ­pohjusti levynsä julkaisua ­elokuvalla One More ­Time with Feeling.

LEVY

”Jonkun on laulettava tuskasta”

Pojan kuolema varjostaa Nick Caven lauluja.

Mistä ei voi puhua, siitä on vaikea vaieta, jos on tähti julkisuuden valokeilassa.

Nick Cave painii tämän ristiriidan kanssa. Hänen 15-vuotias poikansa kuoli heinäkuussa 2015 kesken Skeleton Tree -levyn tekemisen.

Kukaan tuskin haluaisi puhua julkisuudessa perheensä tragediasta. Mutta Skeleton Tree ilmestyi viime viikolla, ja sitä pitäisi markkinoida. Eikä sitä voi kuunnella ajattelematta isän tuskaa.

Caven keikkakalenteriin ei ole merkitty yhtäkään konserttia eikä hän anna haastatteluja. Perinteisten konstien sijaan Cave viestii yleisönsä kanssa Andrew Dominikin ohjaamassa elokuvassa One More Time with Feeling, jota esitettiin Suomessakin erikoisnäytöksissä. Elokuva seuraa enimmäkseen Caven ja Bad Seeds -yhtyeen työskentelyä studiossa. Kuolemantapaus leijuu kaiken yllä, vaikka Cave ja hänen vaimonsa avautuvat siitä vasta elokuvan loppupuolella.

Koko levy- ja elokuvahanke herättää kysymyksiä taiteen ja taiteilijan asemasta yksityisen ja julkisen rajoilla. Se on myös popkulttuurin terävimpiä vastauksia niihin kysymyksiin.

Popmusiikki ja elokuvat pelaavat tähteydellä ja suorastaan vaativat tekijöitä julkisuuteen. Nyt Cave pelaa julkisuuspeliä omilla ehdoillaan. Elokuvalla hän vastaa omalla laillaan kysymyksiin, joita media ei pääse esittämään.

Australiassa syntynyt Nick Cave täyttää ensi viikolla 59 vuotta. Hän perusti ensimmäisen bändinsä vuonna 1973, 16-vuotiaana. Cave opiskeli hetken kuvataiteita, mutta rockmuusikko on ainoa ammatti, jota hän on harjoittanut.

Cave tunnettiin aikoinaan toimittajien painajaisena, joka saattoi vastata kysymyksiin nyrkeillä. Hän käytti nuorena runsaasti viinaa ja huumeita ja olisi voinut helposti liittyä Jimi Hendrixin, Janis Joplinin, Jim Morrisonin, Kurt Cobainin ja Amy Winehousen ”klubiin”, jonka jäsenet kuolivat 27-vuotiaina. Lopulta Cave seestyi, ja hänestä tuli yksi rockin suurista taiteilijoista. Cave on kirjoittanut myös kirjoja ja elokuvakäsikirjoituksia.

Caven musiikki on aina ollut synkkää. Sanoitukset eivät ole muuttuneet valoisammiksi, vaikka musiikin räminä on vähän rauhoittunut ja vivahteet lisääntyneet.

Tragedian varjostama Skeleton Tree on hiljaisinta Cavea sitten pianopohjaisen Boatman’s Callin. Elokuvassa Cave toteaa taiteilijoiden toivovan, että elämässä tapahtuisi jotain, mistä kertoa. Mutta liian suuri murhe tyrehdyttää luovuuden.

Skeleton Treen sanoitukset ovat vähemmän kerronnallisia kuin ennen. Useimmat hän kirjoitti ennen onnettomuutta, joka vaikutti lähinnä toteutukseen. Ärhäkkyys vaihtui alakuloon, hitauteen ja hiljaisuuteen.

Avauskappaleessa Jesus Alone Bad Seeds soittaa painostavasti taustalla, kun Cave laulaa haikeaa kutsua. Ihmiskunnan geologiseen aikakauteen viittaavan Anthrocenen tunnelmaa rikkoo hermostunut nakutus.

Skeleton Tree ei ole tasalaatuinen. Distand Skyssa Caven karhea ääni vaihtuu tanskalaisen Else Torpin sopraanoon. Voi olla, että tarkoitus olisi tuoda vapahdusta, mutta se ei ole Cavelle luontaisinta. Kappale kuulostaa vetiseltä.

Levyn päättävä nimikappale laukaisee ahdistusta paremmin. Cave laulaa, että mikään ei ole ilmaista, mutta kaikki on lopulta hyvin.

Caven elokuvassa lausuman runon mukaan jonkun on laulettava tuskasta. Sitä hän on tehnyt koko uransa.

Muutaman päivän kuuntelun perusteella Skeleton Tree ei ole Caven parhaimmistoa. Levyllä on hienoja hetkiä ja se on vaikuttava näyte taiteesta surutyönä. Silti on jopa helpottavaa huomata, että suurimmasta surusta ei synny suurta taidetta – ainakaan heti. J

Harri Römpötti

Nick Cave and The Bad Seeds: Skeleton Tree. Bad Seed Ltd.

◼	TV2 esitti Mr. Robotin keväällä 2016. Kuvassa Rami Malek (oik.) ja Christian Slater.
TV2 esitti Mr. Robotin keväällä 2016. Kuvassa Rami Malek (oik.) ja Christian Slater.

DVD

Digiajan Zorro

Mr. Robot kilpailee kuudesta Emmystä.

Verkkoturvallisuusekspertti Elliot suojelee päivätyönään muiden salaisuuksia. Iltaisin hän on digi-vigilante ja jakaa oikeutta tapauksissa, joihin lain koura ei ulotu. Maanalainen hakkeriryhmä värvää Elliotin kaatamaan törkeisiin rikoksiin syyllistyneen megakorporaation.

Tv-sarja Mr. Robot kilpailee kuudessa kategoriassa Prime­time Emmy -palkintogaalassa 18. syyskuuta. Syystä. Eettisestä hakkeroinnista viritetty draama säväyttää. Se antaa kasvot kasvavalle ilmiölle ja valottaa bittizorrojen mielenmaisemaa ja motiiveja.

Elliotilta voi oppia paljon. Ei, someen ei kannata vuodattaa itsestään ihan kaikkea. Niin, ja ne salasanat kannattaa oikeasti salata.

Sarja henkilöityy Elliotia näyttelevään Rami Malekiin. Hänen vangitseva läsnäolonsa jäi mieleen jo sotaeepoksesta The Pacific: Tyynenmeren taistelutoverit (2010). Mr. Robotissa Malek ilmentää jäätävästi miestä, joka on netissä kotonaan mutta saattaa panikoida sosiaalisissa tilanteissa.

Elliotit ovat monelle aikamme sankareita. Uran ja omaisuuden tekemisen sijasta he panostavat kollektiiviseksi hahmottelemaansa hyvään  ja oikeudenmukaisuuteen. Julian Assangen tavoin Mr. Robotin aktivistit pyrkivät paljastamaan suuryhtiöiden, turvallisuuspalveluiden ja valtioiden rikoksia. Samaa maailmankuvaa sivuaa myös uusi Jason Bourne -elokuva. Meiltä pimitetään valtavasti tietoa siitä, mitä ympärillämme tapahtuu, median läsnäolosta huolimatta. J

MATTI KOMULAINEN

Mr. Robot – 1. kausi. Kolme dvd-levyä / kaksi bluray-levyä. Universal 2016.

Jari Tervo:Matriarkka. 448 s. Otava, 2016.
Jari Tervo:Matriarkka. 448 s. Otava, 2016.

KIRJA

Elämäntehtävänä kotimatka

Vuosisata heittelee inkeriläisiä.

Otetaan elämäntehtäväksi kotimatka, ehdottaa Ilmari Tynni rakkaalle Aamu Karitsantyttärelle. Inkerinmaa ei karkaa mihinkään, vaikka he viipyvät matkalla. Inkerin Simpukan kyläläiset on neuvostovaltio kyydinnyt ”vapaaehtoisina siirtolaisina” pohjois-Siperiaan. Siellä pakkanen on julma ja Jenisein tulvat väkevämmät kuin oman Laukaanjoen paisumukset.

Ilmari hämmästelee sitä, miten samojedit ovat iloisia, vaikka luonnossa ei ole mitään nauramista. Vuosia myöhemmin Hangon evakkoleirillä sotilaspastori näkee inkeriläiset iloisina ihmisinä: he iloitsevat vähästä suomalaiset eivät edes paljosta.

Jari Tervon ­Matriarkka on niin täynnä pahoja asioi­ta, rääkkäyksiä, vangitsemisia, pakkotyötä, ettei niitä mikään kansallisuus riemuiten kestä. Tervon maineikas hauskuus näyttäytyy nyt harvakseltaan ja hillitysti. Tervo osaa kyllä, kuten ennenkin, sivaltaa vallankäytön nurinkurisuuksia niin ivallisesti, ­että lukijalta nauru herahtaa. Iloisesti ivattaviksi tarjoutuu suomalaisiakin. Useam­min ollaan inkeriläisten historiassa lähellä kauhistuksen puistatuksia ja myötätunnon huokailua.

Yhteen kerronnan tapaan kiintyy mieluisa huomio: Tervo antaa kertojiensa kasvattaa luetteloita. Ensimmäinen luettelo kasvaa siitä, kun kylän pappi ­Karitsa Mooseksenpoika osoittaa puhumattomalle pikku tyttärelleen ympäristöä nimeltä, viimeisenä kauniisti ”yhden hiekkasiipisen variksen”. Sittemmin luetellaan Siperiassa tavaroita, joita venäläiset kauppaavat samojedeille: tukkoon ruostuneita pyssyjä, pilaantuneita karamelleja, pyhäinkuvia niille, jotka ovat siirtyneet puu-ukkojen sijaan palvomaan puukuvia... Eivät listat siihen lopu.

Kaksi kerronnan tapaa kiusaa. Miksi korvata pronominit ”se” ja erityisesti ”hän” useasti pronominilla ”tuo”? Näin: ”Hänen leventynyt selkänsä antoi tuulensuojaa. Tuo liukastui selälleen.” Entä miksi Mooses-waarin yksi kaksois-w ei riitä, vaan niitä pitää ripottaa vaarin tapahtumaympäristöön muihinkin sanoihin? J

KAISA NEIMALA