◼	Hilkka Laikko  ja muovituolit, jotka 1990-luvulla palvelivat hänen työpaikallaan, risteilyaluksen kannella. Nana-koiran hän pelasti, kun se oli nälkäinen ja hakattu pentu.
Hilkka Laikko ja muovituolit, jotka 1990-luvulla palvelivat hänen työpaikallaan, risteilyaluksen kannella. Nana-koiran hän pelasti, kun se oli nälkäinen ja hakattu pentu.

Hilkka Laikko

Jo 24 vuotta elämästään hän on käyttänyt oikeuden ja kohtuuden saamiseksi lamavelkaisille. Myös itselleen.

Hilkka Laikko ja muovituolit, jotka 1990-luvulla palvelivat hänen työpaikallaan, risteilyaluksen kannella. Nana-koiran hän pelasti, kun se oli nälkäinen ja hakattu pentu.

Järvenpää, Jampan lähiö, lokakuu 2000.

Mies istuu vuokrakaksion sohvalla ryhti lysyssä, vaitonaisena. Naisenkin otsalla on syvät uurteet, mutta hän on kaikkea muuta kuin vaiti.

Hän paasaa ja papattaa: tuolloin jo seitsemän vuotta kestäneestä velkaloukusta, köyhyydestä, sukulaisten avun varassa elämisestä.

Siitä kuinka pankki on vuonna 1992 pakottanut menestyneen Oulussa toimineen risteilyvarustamon järjenvastaisesti konkurssiin.

Kuinka pankki on sitten 1994 ostanut 43-metrisen risteilyaluksen pakkohuutokaupasta 100 000 nykyeurolla ja myynyt sen viikon kuluttua nelinkertaiseen hintaan – pitäen voiton.

Kuinka toivottomat miljoonien markkojen velat ovat jääneet heille: pääosakkaalle, merikapteeni Tatu Hoikkalalle, pienosakkaalle, markkinointipäällikkö Hilkka Laikolle, ja yrityslainojen takaajille.

Ja kuinka molempien avioliitot kariutuivat.

Seitsemän vuotta toisen luokan kansalaisena, ja heidän kaltaisiaan oli kymmeniätuhansia. Puhuttiin velkaorjuudesta, lamankäyneistä veteraaneista, pankkikriisin uhreista. Kirkkokin keräsi lamavelkaantuneiden kertomuksia julkaisuiksi, jotta heidän tilanteidensa kohtuuttomuus oikaistaisiin.

Vuosituhannen ensimmäisinä vuosina näyttikin siltä, että toivottomasti velkaantuneet päästetään takaisin yhteiskuntaan. Hilkka Laikko kantoi kortensa kekoon ryhtymällä vetämään Katakombista elämään -kansanliikettä. Sen aktiivit rummuttivat tarmokkaasti asiaansa. Hallitus junaili vapaaehtoisen velkasovinto-ohjelman, ja ulosotto rajoitettiin 15–25 vuoteen oikeuden tuomiosta.

Kun vuoden 2007 tienoilla Hilkka Laikko ja Tatu Hoikkala katosivat julkisuudesta, olisi voinut siis päätellä, että hekin olisivat päässeet jatkamaan elämäänsä puhtaalta pöydältä.

’Mulla on kytenyt idea”, hihkaisee Hilkka Laikko, ”että täksi jouluksi jokainen kansanedustaja tulee saamaan sukkapuikot ja kerän villalankaa. Haluaisin tietää, kuinka kauan niille menee edes yhteen sukkaan aikaa.”

On 5. syyskuuta 2016, yrittäjien päivä, ja Hilkka Laikon työpöytä Pyhämaan saaressa Uudessakaupungissa on melko puhdas. Mappirivistöt ovat vaihtuneet muistitikkuihin, mutta siellä ne yhä ovat, kaikki asiakirjat ja kuitit 1993 alkaneesta yhä jatkuvasta henkilökohtaisesta sodasta.

Konkurssiriitojen alkuvaiheissa pankin edustaja kysyi Laikolta, kuinka kauan hän aikoo jaksaa pullikoida vastaan.

”Sanoin, että niin kauan kun on kaks metrii multaa päällä, ja sinuna en olis niin varma etten jaksais sen jälkeenkin.”

Tatu Hoikkala on yhä takausvastuussa varustamonsa velasta pankille, tietojensa mukaan 1,6 miljoonasta eurosta, mutta pankki ei ole ryhtynyt perimään saatavaansa. Vuonna 2006 Turun hovioikeus totesi, että pankki oli rikkonut lojaliteettivelvollisuuttaan ja tiennyt huutavansa aluksen alihintaan.

Hilkka Laikolla on henkilökohtaista velkaa enää ”jotain tonneja”. Juuri nyt sitä ei ulosmitata, koska työttömyyskorvaukset ovat niin pienet.

Vasta hiljan on maassa päivitelty uutista, että vain muutamienkin villasukkien myynnistä saadut tulot on ilmoitettava verottajalle.

”Tässä maassa on prioriteetit täysin hukassa. Meillä mennään pihtiputaanmummojen villasukankudonnan perässä, ja samaan aikaan meillä on valtava kupru luottotappioiden koroissa, jotka pankit voivat vähentää verotuksessaan.”

Laikko tarkistaa Velallisten tuki -Facebook-ryhmän jäsenmäärän tietokoneensa ruudulta: 1 499.

Sosiaalinen media on mullistanut järjestäytymisen. Siellä riittää tuoreita ja vanhoja tarinoita. Parinsadan tutkimansa tapauksen perusteella Laikko väittää, että pankit ja perintäyhtiöt rikkovat lakiin kirjattua tilitysvelvollisuutta. Ne eivät suostu tai kykene esittämään saatavastaan yksinkertaista laskelmaa: mikä on alkuperäinen velka, millä summilla sitä on lyhennetty milloinkin ja paljonko on jäljellä.

Hän kertoo, kuinka viime vuonna perintäyhtiö lähti hakemaan erään rouvan kotia pakkohuutokauppaan 1990-luvun veloista. Alkuperäinen Kansallisosakepankin velka oli pankkimaailman myllerryksessä myyty monen vaiheen kautta kansainväliselle perintäyhtiölle. Tilitystä velkaan kohdistuneista lyhennyksistä se ei kyennyt antamaan, koska oli jo hävittänyt velkakirjat vanhentuneina.

Tuoreempi esimerkki on vuonna 2008 konkurssin tehnyt yrittäjä, joka maksaa kuukausittain pelkkiä perintäkuluja ja korkoja ilman että hänen velkansa pääoma pienenee yhtään.

Toisinaan Laikko istuu tuntikausia työhuoneessaan kuunnellen itkunsekaisia puheluita vaikeuksiin joutuneilta yrittäjiltä. Ja järjestää sitten tarvittaessa soittajalle vertaistukea, juristin ja joskus jääkaapin täyteen ruokaa.

Velka-asiat käyvät joskus voimille, mutta hänellä on henkireikä: golf. Sitä voi pelata edullisestikin, ja pieneen valkoiseen palloon keskittymällä saa pään tyhjennettyä kaikesta muusta.

Hän suitsisi perintäyhtiöiden toimintaa kunnissa.

”Kun ne pääsevät perimään lääkärimaksuja, nehän ovat hetkessä monikymmenkertaisia perintäkulujen takia. Ja kaikki muu paitsi se lääkärimaksu menee veroparatiiseihin. Ja edelleen me metsästetään jotain villasukankudontaa.”

Laikon mielestä koko velanperintä- ja ulosottojärjestelmä pitäisi uudistaa, jos ihmisten halutaan uskaltavan yrittää. Velanperijä voi yhä ajaa työllistäviä yrityksiä konkurssiin heppoisilta tuntuvista syistä.

”Juuri nyt on maatalousyrittäjiä, joilla arvonlisäverot ovat kaatuneet niskaan. Verottaja vie ne ulosottoon, ja kun tulee ulosottomerkintöjä, pankki irtisanoo lainat. Heillä on vähän sama tilanne kuin oli 1990-luvun yrittäjillä.”

Laikko perää rahoittajia vastuuseen velanannosta, sillä omaisuuden realisointi alihintaan on koko yhteiskunnan tappio.

”Jos vakuus kerran riittää velkaa otettaessa, sen pitää riittää myös vaikeuksien tullessa. Nyt meille on luotu käytäntö, jossa yrittäjiltä kavalletaan alihintaan se vakuutena ollut omaisuus.”

Mutta jokin on muuttunutkin: korkein oikeus teki toukokuussa 2016 ennakkopäätöksen, että velallisella on ainakin oikeus valittaa vakuuden alihintaisesta myynnistä.

Laikko siteeraa Islannin presidenttiä: Me luotimme kansaan ja pelastimme sen ja kriminalisoimme valtion vahingoksi tapahtuvan pankkitoiminnan.

”Se meidänkin pitäisi tehdä. Nyt jo viimeinkin.”

Helsinki, Kansalaistori, 6.12.2015. Kansallismielisten tahojen itsenäisyyspäivänjuhla.

Siinä patriootiksi itseään kutsuvan nuoren miehen ja Suomen Sisua edustavan nuoren naisen puheiden välissä lavalle nousee tuttu nutturapää. Hilkka Laikko korottaa äänensä, luontaisesti käheän ja silti kuuluvan.

”Minä häpeän. Minä häpeän tämän valtion poliitikkoja aina 90-luvusta lähtien. Minä häpeän tämän valtion jokaista hallitusta, joka on sen 90-luvun jälkeen sallinut lainvastaiset toimet tässä maassa... 65 000 yrittäjää kaadettiin... ja pankinjohtajat jatkavat edelleen samaa toimintaa.”

”Onko tämä oikein”, hän yllyttää yleisöä. ”Ei!” vastaavat muutamat kymmenet äänet kuorossa.

”En mä kuullu vielä.”

”Ei!”

Ja vielä kerran!”, hän karjaisee.

”EI!”

”Pankit vastuuseen! Pankit vastuuseen!” hän lopulta huudattaa pientä joukkoaan rytmikkäästi.

Tilaisuus sai kielteistä julkisuutta, kun osa yleisöstä oli näyttänyt illan mittaan natsitervehdyksiä. Oliko hän oikeassa paikassa puhumassa?

”Puhuisin mielelläni semmoiselle kansalle, joka on kokenut nämä velanperintäkuviot. En ole varma, että siinä porukassa kaikki olivat sellaisia.”

Siksi Laikko oli viime eduskuntavaaleissakin ehdolla, saadakseen äänensä kuuluviin yrittäjien ja ulosottoloukuissa olevien ihmisten puolesta. Laikko sai Varsinais-Suomen vaalipiirissä itsenäisyyspuolueen ehdokkaana 123 ääntä. ”Kyllä mä sen tiesin, et­ten mä riittävää määrää ääniä saisi, olin hyvin realisti.”

IPUn riveihin hän lähti, koska siellä vaikuttanut tuttava puhui ympäri.

”Ja IPU siksikin, että kyllä mä olen EU-kriittinen. En näe mitään järkeä siinä, että me tuetaan Kreikan kautta Saksan ja Ranskan pankkeja.”

Maahanmuuttokriittinen Laikko on myös. Face­bookissa hän etsii yleisöä velkavääryysagendalle muun muassa Rajat kiinni -kansanliikkeen seinältä.

Kun hän viime kesänä omalla seinällään pohti, miten Nizzan iskun kaltaiset väkivallanteot estetään, nostatti hän fb-seuraajiensa välisen pitkän keskustelun. Siinä ehdotettiin niin ennaltaehkäiseviä niskalaukauksia kuin kaikkien ihmisten ottamista mukaan yhteiskuntaan.

Itse hän kommentoi toisten kiivasta sananvaihtoa kerran:

”Täytyy muistaa ensisijaisesti, että me täällä Telluksella olemme kaikki ihmisiä. Kaikissa kansakunnissa on sekä hyviä että pahoja ihmisiä – valitettavasti. Yhtään kansaa ei kuitenkaan voi tuomita joidenkin ääriainesten tekojen perusteella.”

Mutta minne Laikko hävisi vuonna 2007?

”Minulla on myynti- ja markkinointialan sekä sen opettamisen rautainen ammattitaito ja neljän kielen taito... ja Suomessa mulle sanotaan, että olen vaikeasti työllistettävä. Sitten menen Espanjaan, ja mulla on viikossa töitä.”

Kolme vuotta hän markkinoi aurinkopaneeleja ja teki käännöstöitä toisille skandinaaveille.

”Tuli taas se itseluottamus, että minähän pystyn.”

Mutta sitten Espanjaan iski taantuma. Samaan aikaan Tatu Hoikkala löysi Uudenkaupungin maaseudulta edullisen pienen omakotitalon. Luottotiedot olivat puhdistuneet ja eläke myönnetty, joten pankkilainakin järjestyi.

”Jos sä haluat, niin kyllä sieltä sullekin tilaa löytyy”, hän sanoi Hilkka Laikolle.

Ystäviä he vain ovat, he sanovat, toisiaan tarvitsevia. Laikko auttaa yhä Hoikkalaa tämän oikeustaisteluissa, keittää mehumaijalla mustaherukat, dokumentoi seinänpäätyyn lastenlasten pituuskasvun, istuttaa ison pihan kukat ja pilkkoo ammattitaitoisesti pari lähitilan karitsaa pakastimeen syksyisin  – lihamestarin koulutuksen hän sai nuorena T-kaupan myyjänä.

Pian vuoden 2000 jälkeen Laikolle ja Hoikkalalle valkeni tyrmistyttävä asia. He olivat luulleet, että risteilyvarustamon kaatanut laina oli ollut se tavallinen tarina: laivan ostoon 1980-luvun lopulla otettu, muodissa ollut ulkomaanvaluuttalaina, joka vuoden 1991 markan devalvaatiossa kasvoi liikaa. Mutta dokumentteja yrityksen ottaman valuuttalainan olemassaolosta ei löydy.

He uskovat, että pankit tekivät itse valuuttalainamanöövereja, joilla ne korjasivat omaa vakavaraisuuttaan. Kun pankkikriisi kaatui päälle, elinkelpoisista yrityksistä oli saatava väkisin maksajia.

Jos näin on, asettuu 24 vuotta heidän elämästään aika absurdiin valoon.

”Kyllä”, huudahtaa Hilkka Laikko.

”Tämä on täysin absurdi tarina.” SK

kuka

Hilkka Laikko

Ikä: 57

Syntymäpaikka: Kiukaisten Panelia (nykyistä Euraa)

Kotipaikka: Uusikaupunki

Koulutus: kauppa­- tieteiden kandidaatti (myös lihamestari, kansimies ja järjestyk- senvalvoja)

Työ: vapaaehtois- työs­sä Velallisten tuki -verkoston tiedottajana

Perhe: kaksi tytärtä ja kolme tyttärentytärtä

Harrastukset: golf, virkkaus, sienestys

elämäni kuva

”Vuosi on 1991, aika ennen vaikeuksia. Olen juuri käynyt saunassa varustamon pienemmällä aluksella Lempillä. Sinne jäätiin usein saunomaan Oulujoen-risteilyjen jälkeen. En tiedä, missä Lempi on nykyään.”