◼	Lasse Virén voitti olympiakultaa 5 000 ja 10 000 metrillä  Münchenissä 1972. Hän uusi tempun Mont­realissa 1976.
Lasse Virén voitti olympiakultaa 5 000 ja 10 000 metrillä Münchenissä 1972. Hän uusi tempun Mont­realissa 1976.

Usko, toivo, pettymys

Menestys huippu-urheilussa alkaa siitä, että kilpaurheilu ja liikunta erotetaan toisistaan. Ja mitaleja tulee vain, jos tuet laskelmoidaan oikeisiin lajeihin.

Lasse Virén voitti olympiakultaa 5 000 ja 10 000 metrillä Münchenissä 1972. Hän uusi tempun Mont­realissa 1976.

’Kotimaisen huippu-urheilun menestyksen tavoittelu perustuu turhan vahvasti uskoon ja toiveajatteluun”, sanoi Suomen olympiajoukkueen johtaja Mika Kojonkoski yhden pronssimitalin tuoneiden Rion kesäkisojen päätöspäivänä suomalaisille tiedotusvälineille. Hän tiesi mistä puhui, sillä hänen johtamansa olympiakomitean huippu-urheiluyksikkö on ollut yksi tämän toiveajattelun vahvimmista linnakkeista.

Vuosina 2010–2012 Kojonkoski istui viisijäsenisessä huippu-urheilun muutostyöryhmässä, joka julisti visionaan Suomen olevan ”paras Pohjoismaa 2020 urheilumenestyksen, urheilujärjestelmän toimivuuden ja urheilun arvostuksen osalta”. Nyt Kojonkoski korostaa vision olevan konkreettisen tavoitteen sijaan vain tahdonilmaisu siitä, että ”halutaan pyrkiä tähän suuntaan”.

Kojonkosken kisojen jälkeen antamissa haastatteluissa toistelemat ympäripyöreydet kielivät siitä, että huippu-urheiluyksiköltä puuttuvat todelliset välineet suomalaisurheilun suunnan kääntämiseksi. Jos muutostyöryhmä olisi tehnyt työnsä kunnolla, tämä olisi ymmärretty jo aiemmin. Ryhmän konsulttijargonin kliseillä täytetyssä 40-sivuisessa loppuraportissa ei edes yritetty tehdä kunnollista analyysiä urheilun tilasta. Näin ryhmä ei myöskään kyennyt näkemään huippu-urheilun yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa merkityksessä viime vuosikymmeninä tapahtunutta muutosta.

Münchenissä ja Montrealissa neljään olympiakultaan juossut Lasse Virén syntyi vuonna 1949, jolloin maailmaan putkahti pyöreästi nykyisen Kuopion kaupungin verran uusia suomalaisia. Lassen lisäksi olympiamitaleille tästä 103 515 lapsen joukosta myöhemmin ylsivät Juha Mieto hiihdossa, Hannu Siitonen keihäänheitossa, Tapio Kantanen estejuoksussa ja Rauno Miettinen yhdistetyssä.

Vuosina 1945–1955 syntyneillä suurilla ikäluokilla oli noin satatuhatta samana vuonna syntynyttä ikätoveria. Vielä sen jälkeenkin syntyvyys pysytteli 90 000 lapsen tietämissä 1950-luvun puoliväliin saakka. Asunnot olivat pieniä, ja pihat täyttyivät keskenään kisailevista lapsiporukoista. Liikuntaa tuli kymmeniä tunteja viikossa. Vapaaehtoisvoimin pyörineillä urheiluseuroilla ei ollut pulaa junioreista eikä junioreilla keskinäisestä kilpailusta.

Tästä maisemasta kohosi se vuosina 1945–1955 syntynyt Suomen sodanjälkeisen urheilun supersukupolvi, joka toi vuosina 1968–1984 käydyistä kahdeksista olympialaisista 12 kultaa, 15 hopeaa ja 13 pronssia. Pertti Karppisen, Marja-Liisa Hämäläisen ja kumppanien ansiosta 1920- ja 1930-luvun urheilun suurvallan menestys pysyi edelleen korkeammalla tasolla kuin väestöpohjan perusteella voisi edellyttää. Kun he vetäytyivät kilpakentiltä, Suomen urheilumenestys putosi pysyvästi.

Supersukupolven väistymisen ohella suomalaisten menestysmahdollisuuksia heikensivät monet muutkin tekijät. 1980-luvulla itäblokin valtiolliset valmennusjärjestelmät kypsyivät huippuunsa ja amatöörisäännöistä luopuminen avasi olympialaiset myös lännen kovimmille urheilijoille. Urheilun näkyvyyden ja siinä liikkuvien rahasummien jatkuva kasvu teki kilpailusta entistä armottomampaa doping-valvonnan laahatessa perässä.

Myös yhä useammat maat Euroopan ulkopuolella ymmärsivät urheilun brändiarvon ja alkoivat satsata voimakkaasti menestystä saavuttaakseen, parhaana esimerkkinä Kiina. Suomalaisia Montrealissa, Moskovassa ja Los Angelesissa avittaneet laajamittaiset boikotit jäivät historiaan, ja kesäkisoihin osallistuvien maiden määrä kasvoi sadan tietämistä Soulin 1988 kisojen 159 maahan ja siitä edelleen nykyiseen yli 200:aan. Kun Münchenissä 1972 olympiavoittajia oli 25 ja -mitalisteja 48 eri maasta, olivat vastaavat luvut Riossa 59 ja 87.

Tutkimustiedon kertyminen, valmennuksen kehitys, hyvissä olosuhteissa harjoittelevien urheilijoiden määrän kasvu sekä geeniperimältään ja ominaisuuksiltaan yhä lähempänä ideaalityyppiä olevien kilpailijoiden esiinmarssi ovat hilanneet rimaa jatkuvasti ylöspäin. Esimerkiksi Virén olisi parhaassa kunnossaan hävinnyt 10 000 metrin nykyiselle ME-miehelle Etiopian Kenesisa Bekelelle lähes 500 metriä. Naisten rintauinnin 100 metrin olympiavoiton Moskovassa ottanut DDR:n Ute Geweniger taas olisi jäänyt sekuntikaupalla Riossa 16 parhaan joukosta karsiutuneelle Jenna Laukkaselle.

Urheilun kansainvälisen kehityksen ohella menestyksemme ehtyminen heijastaa suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneita kulttuuri- ja elämäntapamuutoksia. Vielä 1980-luvulla huippu-urheilu koettiin tärkeäksi kansallisen yhteenkuuluvuuden ja Suomi-kuvan kiillottajaksi. Nykyään yhä useammat kokevat urheilunationalismin ja ylipäänsä kaiken kansallisen itsetunnon pönkittämisen vanhanaikaiseksi ja jopa vastenmieliseksi.

”Nuorena poikana mulla oli oma ajatukseni, mikä on mun toiveammattini. Se olisi ollut renkipoika, joka teköö talosta talohon töitä mahapalkalla”, kuvasi Juha Mieto joskus lapsuushaaveitaan.

Nautinto- ja kulutuskeskeisyyden kasvaessa ajatus suorituspainotteisesta itsensä rääkkäämisestä on käynyt yhä useammalle vieraaksi ja urheilusankaruuden vetovoima karissut. Hölkkähullulla 1970-luvulla parhaimmillaan neljännes varusmiehistä ylitti Cooperin testissä yli 3 000 metriä ja vain muutama prosentti jäi alle 2 200 metrin heikkoon tulokseen. Nykyisin kolmen kilometrin rajan puhkaisee sadasta varusmiehestä vain muutama ja heikkoja on joka neljäs. Samansuuntainen muutos on tapahtunut lihaskunnossa.

2010-luvun Suomi on pitkälle individualisoitunut ja kypsä kansakunta, jonka identiteetti ei ole olympiamitaleista kiinni ja jossa maabrändäykseen on tarjolla muitakin välineitä kuin urheilu. Urbaanien nuorempien sukupolvien elämää hallitsevat yksilöllisyys, kansainvälisyys ja valintamahdollisuuksien runsaus. Heidän pihapelinsä tapahtuvat verkon lukemattomissa vertaisryhmissä, joissa ei tarjota eikä kaivata aiemmille sukupolville ominaista kollektiivista eetosta ja kaikkia yhdistäviä avainkokemuksia.

Kasvaneet koulutusvaatimukset, taloudellinen epävarmuus ja kiristyvä kilpailu hyvistä työpaikoista jättävät entistä vähemmän tilaa urheilulle. Asioita ensi sijassa niiden tuottaman hyödyn kannalta arvioivassa yhteiskunnassa kymmenen vuoden uhraaminen urheilulle ei ole rationaalista. ”Kilpaurheilijan uran valitseminen lapsuudessa ja nuoruudessa on riskisijoitus, jossa häviää lähes varmasti”, kiteytti asian nuorisotutkija Mikko Salasuo vuonna 2011.

”Työ, lepo, urheilu, ystävät, perhe ja opinnot. Kaikkeen ei riitä aikaa ja jostain tulee aina luopua. Itse luovuin työstä ja oikeastaan ystäviäkään en ole ehtinyt nähdä”, kirjoitti Riossa painonnostossa kilpaillut Anni Vuohijoki kisojen jälkeen blogissaan. Kovin paljon tarjottavaa ei toistoihin, kurinalaiseen suorittamiseen ja tarkkoihin sääntöihin perustuvalla kilpaurheilulla ole henkisten arvojen ja elämyksellisyyden etsijöillekään.

Suomen ei tule antautua ja vetää lippua puolitankoon kansainvälisen kilpailun kiristyessä, totesi ”urheilun Kekkoseksikin” kutsuttu Jukka Uunila Suomen Kuvalehden sivuilla jo vuonna 1982. Vaikka tilanteemme nyt näyttää vielä monin verroin synkemmältä, osoitti Tanskan ja Ruotsin erinomainen menestys Riossa, että myös pieni pohjoismaa voi edelleen pärjätä olympialaisissa. Suomen pääseminen vastaavalle menestysuralle edellyttää kuitenkin radikaalia muutosta ajattelutavoissa. Urheiluvaikuttajiemme rakastamaa strategiakieltä käyttäen kyse on fokusoinnista ja priorisoinnista.

Ensimmäiseksi olisi purettava se organisatorinen, poliittinen ja retorinen pakkokytkentä kilpaurheilun ja muun liikuntaharrastamisen välillä, jonka liikunta- ja urheilujärjestöt ovat pitkälti itse rahanjakoon, imagoon ja yhteiskunnalliseen legitimaatioon liittyvistä syistä luoneet. Kansainväliseen menestykseen tähtäävän huippu-urheilun ja hyvinvoinnin edistämiseen pyrkivän muun liikunnan arvot ja tavoitteet ovat niin erilaiset, ettei niitä voida samoissa organisaatioissa hoitaa jommankumman tai molempien siitä kärsimättä.

Hallinnollisesti loogisinta olisi siirtää kaikki ei-kilpailullinen liikunta ja sen rahoitus opetus- ja kulttuuriministeriöltä terveyden edistämisestä kokonaisvastuuta kantavalle sosiaali- ja terveysministeriölle, aivan kuten Liikuntatieteellisen Seuran tutkimus- ja julkaisupäällikkö Teijo Pyykönen hiljattain esitti (HS 27.8.). Tällöin urheilujärjestöt voisivat keskittyä ydinosaamiseensa ja vapautuisivat pakosta perustella olemassaoloaan heikosti päivänvaloa kestävillä kansanterveys­argumenteilla.

Huippu-urheilusta tulisi rehellisempää, kun sen ei tarvitsisi teeskennellä edistävänsä tasa-arvon ja yleisen hyvinvoinnin kaltaisia tavoitteita. ”Jalkapallotähti Pelén näyttävät harhautukset ja komeat maalit, jääkiekkotaituri Valeri Vasiljevin kivikovat taklaukset ja pituushyppääjä Bob Beamonin jättiponkaisu eivät paranna hiukkaakaan ihmisten elinmahdollisuuksia”, myönsi olympiavoittaja Pekka Vasala jo vuonna 1974. Huippu-urheilun eriyttäminen liikunnasta tarkoittaisi vihdoin myös sen myöntämistä, että sillä on samankaltaista itseisarvoa kuin julkista tukea nauttivalla korkeakulttuurilla.

Menestyksen tavoittelu ei lopulta ole rakettitiedettä: etsitään soveliaimmat yksilöt, hankitaan osaavat valmentajat ja luodaan häiriöttömän valmentautumisen mahdollistavat resurssit. ”Tarvittiin urheilullisesti lahjakas ja sitoutunut ryhmä, joka teki tavoitteellista työtä olympiadin ajan ilman turhia kompromisseja”, tiivistää Minna Niemisen ja Sanna Sténin Pekingissä soutuhopeal­le valmentanut Veikko Sinisalo. Vaikka yhtälö on yksinkertainen, meillä tunnutaan menevän metsään oikeastaan sen jokaisessa kohdassa.

Rahan riittämättömyys on urheilupiirien kestovalitusaihe. Raha ei kuitenkaan ratkaise kaikkea, ja itse asiassa sitä voi olla liikaakin. Kotimaisen kilpailun vähäisyyden vuoksi Suomessa on monia mittavaakin julkista tukea nauttivia urheilijoita, joilla ei parhaallakaan valmennuksella ole todellisia mahdollisuuksia nousta lajinsa kansainväliselle huipulle. Vain miesten jääkiekossa ja keihäänheitossa olympiaedustuksesta syntyy kunnon kamppailua.

Suurimmassa osassa olympialajeja menestys korreloi vahvasti pitkälti geeniperimästä riippuvaisen fyysisen suorituskyvyn kanssa. Tutkimustiedon pohjalta osataan melkoisella tarkkuudella ennustaa, kuinka paljon yk-­ silö pystyy suorituskykyään harjoittelulla parantamaan. Jos urheilija ei useamman vuoden ammattimaisesti harjoiteltuaankaan pääse alkueriä pidemmälle, on epätodennäköistä, että hän joskus kamppailisi mitaleista tai edes kärkikymmenikköön pääsystä.

Suomalaisen huippu-urheilun tasa-arvoon pyrkivässä rahanjaossa menestysennusteiden tekoa on kaihdettu. Tuen jakaminen mahdollisimman laajalle laji- ja urheilijajoukolle on tehotonta, koska heikon menestyspotentiaalin urheilijoiden tukeminen on pois niiltä, joilla todellisia menestysmahdollisuuksia olisi. Tanskan Urheiluanalyysi-instituutin tutkimusjohtaja Rasmus K. Storm selitti maansa menestystä Riossa 2000-luvun alussa käyttöön otetulla ”kyynisemmällä lähestymistavalla”, jossa panokset keskitetään laskelmoidusti todennäköisimpiin mitalilajeihin.

Varsinkin suurissa globaalisti harrastetuissa lajeissa suomalaisten nousu huipulle vaikeutuu väistämättä entisestään. Yhä useamman lajin tilanne muuttuu samanlaiseksi kuin pikajuoksussa ja sulkapallossa, joissa suomalaisilla ei ole pitkään aikaan ollut realistisia mahdollisuuksia nousta edes maail­man huipun tuntumaan.

Tarvitsemme rehellistä analyysiä huippu-urheilun paikasta ja merkityksestä Suomessa.

Olisiko vaarallista myöntää, että huippu-urheilulla on suurelle joukolle ihmisiä itseisarvoa? Voisimme avoimesti tunnustaa ja hyväksyä sen, että huippu-urheilun eetos on monilta osin täysin vastakkainen terveysliikunnan kanssa.

Tällaisessa ilmapiirissä myös Mika Kojonkoski – 23 arvokisamitalia kaudellaan tuonut entinen Norjan mäkihypyn päävalmentaja, joka tunnettiin äärimmäisen vaativana ja menestysorientoituneena – olisi huomattavasti paremmin kotonaan kuin roolissaan ”hyvän fiiliksen” ja paineettomuuden saarnamiehenä. SK

Kirjoittaja VTT Markku Jokisipilä on tutkinut huippu-urheilun ja politiikan yhteistä lähihistoriaa. Hän on Suomen melonta- ja soutu­liiton varapuheenjohtaja ja kilpaillut soudussa kansallisella huipputasolla.