kohtaamiset

KiRJA

Show and Tell

Muistutamme toisiamme, ojibwat ja suomalaiset.

Fintiaanien mailla esittelee intiaani- ja suomalaistaustaisen fintiaanitaiteilijan Carl Gawboyn. Komeassa kuvassa Gawboy pitelee ”vuolemiaan” suomalaisia puusuksia, ja toisessa on soma akvarelli nimeltään ”Show and Tell”. Siinä kaksi mustalettistä koulutyttöä näyttää, ilmeisesti koulutalon pihalla, kahdelle vaaleatukkatytölle helmikirjailtuja käsitöitä ja varmaan kertookin niistä.

Teos näyttää hienoja kuvia fintiaanien nykyelämästä ja kertoo nykyisestä ja menneestä. Tietoja on huimaavat määrät, ja suurimpaan osaan kirjallisuudesta ja maailmalta kootuista faktoista voi luottaakin, vaikka sanasto joskus horjuu, niin kuin silloin kun varhainen maastamuuttaja lepää laivassa hetekalla.

Tekijät ovat hankkineet nykyaikakosketuksen tutkimusmatkoilla Pohjois-Amerikassa. Tutkitut alueet ovat Minnesotan, Michiganin ja Wisconsinin intiaanien asumaseutuja; eniten suomalaissiirtolaisten kanssa tekemisiin joutunut kansa on ollut ojibwat.

Suomalaisten ja intiaanien kerrotaan muistuttavan toi­siaan, joskus hyvässäkin. ”Suomalainen katsoi silmiin. Muut eivät.” Luottamus on haastateltujen mukaan rakentanut suomalaissiirtolaisten ja ojibwien yhteyttä. Suomalaisten ja intiaanien ”sikiäminen oli yleistä”, teos tietää. Varsin yleistä on molemmilla ryhmillä ollut myös yletön viinan juonti.

Nyt on fintiaanien mailla nousemassa uusi kulttuuritietoisuus, joka houkuttelee opiskelemaan ojibwa-esivanhempien kieltä, osallistumaan perinteisiin juhliin selvin päin, kantamaan ylpeänä pitkää niskalettiä. Sen sijaan fintiaa­nien fin-puoli ei taustaansa juhli, kertoo Fintiaanien mailla.

Teos kuvaa monenlaista kärhämää. Suomalaiset olivat aikoinaan tunnetut hankalina työntekijöitä, kaivoksissa ja teollisuudessa alati valmiina järjestäytymään ja lakkoilemaan, työnantajien harmina. Ja yhteisiin ja yksityisiin riitoihin yltävät intiaanitkin. Mainitulla Carl Gawboylla on veli, eivätkä nämä aikuiset veljekset, ilmeisen kelpo miehet, kuulu olleen kymmeniin vuosiin tekemisissä toistensa kanssa.

Eipä näytä vielä päästyn yksimielisyyteen kahden kansan jälkeläisten nimityksestäkään. Kirjan tekijöiden mielestä fintiaani on oivallinen sana. Muusikko Lyz Jaakolan mielestä fintiaani ei ole oikein kunnon intiaani, ja Carl Gawboyn korviin sana kuulostaa lasten lällättelyltä. J

KAISA NEIMALA

◼	Annaa (Tuulia Eloranta) epäillään noituudesta.
Annaa (Tuulia Eloranta) epäillään noituudesta.

ELOKUVA

Jähmeintä keskiaikaa

Tulen morsian on köykäinen noitavainoelokuva.

Ahvenanmaa, 1666. Uusi pappi tuo mukanaan ajatuksen noituuden hävittämisestä. Paikallisten vaarattomasta taikauskosta tulee tarvittaessa vakava rikos. 16-vuotiaan Annan (Tuulia Eloranta) rakkaus varattuun mieheen johtaa ilmiantoon, joka tekee hänestäkin noita­epäillyn.

Saara Cantellin ohjaama ja Leena Virtasen kirjoittama Tulen morsian käsittelee dramaattista ajanjaksoa, jota on harvoin nähty valkokankaalla. Noitaepäilyjen leviämistä kuvataan kiinnostavasti. Ilmiannot ovat vinksahtanutta vallankäyttöä, jonka seurausten verinen lopullisuus yllättää. Mielivaltaisuus saattaa kaikki naiset vaaraan. Heidät halutaan kahlita, mutta Annan ja hänen ilmiantajansa kohtaamiseen liittyy muitakin tunteita.

Myöhäiskeskiajan ihmiset lapsenomaisina touhottajina esittävä elokuva on kömpelö ja ahdas. Suurimmat ongelmat ovat käsikirjoituksessa. Juoni on lopulta yllätyksetön. Sikamaiset tai selkärangattomat kirkonmiehet voivat olla totuudellisia hahmoja, mutta yksioikoinen kelmiys uuvuttaa: typerää porukkaa.

Suomen- ja ruotsinkielisessä elokuvassa on useita pohjoismaisia osatuottajia. Kokonaisuudessa on samaa menetettyjen mahdollisuuksien makua kuin edellisessä kansainvälisesti rahoitetussa Lounais-Suomen epookissa, Mika Kaurismäen Tyttökuninkaassa.

Kumpaakin elokuvaa vaivaa dialogi, jolla selitetään uuvuttavasti, mitä ympärillä tapahtuu, ikään kuin katsoja ei osaisi itse tehdä johtopäätöksiä. J

Kalle Kinnunen

Tulen morsian elokuvateattereissa.

LEVYTÄRPIT

Hipsterimystikko

Arvo Pärt on klassisen musiikin säveltäjä, ­jota moni poppiin kallellaan oleva indie-artisti on pitänyt kotijumalanaan vaikka kuinka pitkään. Esimerkiksi Pärtin hittiteos Fratres alkaa olla jo klisee. Fratresin varjon alla unohtuu helposti, että ennen kaikkea Pärt on mystikko ja uskonnosta ammentava säveltäjä. Sen huomaa Lat­vian radion kuoron uudella Pärt-levyllä. Säveltäjä pitääkin musiikkiaan ensisijaisesti uskonnollisuutensa ilmentäjänä. Kriitikot ovat kutsuneet sitä ”pyhäksi minimalismiksi”. Kuoro laulaa kirkkaasti, tarttumapintaa löytyy moneen suuntaan. Esimerkiksi ensimmäinen kappale Triodion on saanut inspiraatiota Benjamin Britteniltä. Tämän levyn jälkeen voi tutustua Pärtin nuoruuden sävellyksiin. Ennen 1970-lukua sävelletyistä sarjallisista ja uusklassisista teoksista on Fratresin tunnelma kaukana.

Ondine: Arvo Pärti, Da pacem Domine.

Lajinsa viimeiset

Schumannin ja Mendelssohnin viulukonsertot ovat kuin kaksi marjaa. Ne ovat arkoja – kaikki, mitä solisti tekee, kuuluu. Konsertot on sävelletty yhdeksän vuoden välein ja ne ovat säveltäjiensä viimeiset orkesteriteokset. Molemmat löytyvät Carolin Widmannin ja Euroopan kamariorkesterin uudelta levyltä. Siihen yhtey­det loppuvatkin. Mendelssohnin teos on ollut hitti syntymästään lähtien, Schumannin kantaesitystä piti odottaa 80 vuotta. Lopulta se esitettiin lyhennettynä natsien propagandatilaisuudessa, jossa tarkoitus oli esitellä korvaaja ”juutalais-Mendelssohnin” konsertolle. Schumannin konserttoa ei vieläkään soiteta kovin paljon, vaikka esimerkiksi Yehudi Menuhin on sanonut sen olevan puuttuva lenkki romanttisten viulukonserttojen kaanonissa. Widmanin romanttinen soitto ei sen sijaan anna puutteelle sijaa.J

ECM: Carolin Widman & Chamber Orchestra of Europe, Mendelssohn & Schumann.

Sonja Saarikoski