◼	Töppösen ­luolikko on syntynyt pian ­jääkauden jälkeen.
Töppösen ­luolikko on syntynyt pian ­jääkauden jälkeen.

Rantaelämää 10 000 vuoden takaa

Valtavia kiviä liki silmänkantamattomiin, maisema voisi olla toisesta maailmasta. Se on kuitenkin Halsualta.

Töppösen ­luolikko on syntynyt pian ­jääkauden jälkeen.

Aalto toisensa jälkeen vyöryy jylisten järvenselältä. Rantakivet jauhautuvat aaltojen voimasta yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Lopulta vesi vie ne mennessään, samoin hiekan. Jäljelle jää vain valtavia järkäleitä.

Kivet ovat yhä samoilla sijoillaan vaikka aikaa on kulunut lähes kymmenen­tuhatta vuotta.

Keski-Pohjanmaalla Halsualla sijaitsevan Töppösen luolikon maisema on kuin toisesta maailmasta. Paikoin liki silmänkantamattomiin on suuria kiviä, joita laikuttavat sitkeät jäkälät. Ainoastaan siellä täällä harmaasta autiudesta kohoaa kitukasvuinen käkkärämänty tai yksinäinen ruohotupas.

Muu kasvillisuus ei ole kuollut, sitä ei ole koskaan ollutkaan. Tai on ollut, mutta ennen viimeisimmän jääkauden alkua, noin 75 000 vuotta sitten.

Maisema on synkkä, jylhä tai pelottava riippuen siitä, miten kulkija luonnon ja sen erikoisuudet kokee.

Varovainen luolikolla on joka tapauksessa oltava. Kulkeminen kivikossa vaatii keskittymistä, osa lohkareista keikkuu, ja jokainen askel on otettava harkiten. Kompastuminen voi pahimmillaan merkitä murtunutta jalkaa. Ja käsistään ei parane pudottaa mitään, sillä syvistä ja ahtaista kivenkoloista ei tavaroitaan saa ikinä ongittua takaisin.

Alakouluikäinen tyttäreni kysyy, kuka nämä kaikki kivet on tuonut tänne.

Ei kukaan. Ne ovat olleet täällä iät ja ajat.

Kun Suomi noin 13 000 vuotta sitten alkoi paljastua mannerjään alta, ei se ollut meidän nykyään tuntemamme maa. Pohjoista kohti vetäytyvän jäätikön edustalla lainehti Baltian jääjärvi, kunnes Atlanttiin avautuneen meriyhteyden kautta alkoi virrata suolaista vettä. Järvestä tuli meri.

Noin 11 000 vuotta sitten vedenpinta oli lähes 200 metriä nykyistä korkeammalla.

Parikilometrisen jäätikön paineen hellittäessä kuopalle painunut maa alkoi kuitenkin kohota. Keski-Ruotsin kohdalle aiemmin avautunut yhteys Atlantille katkesi. Töppösen luolikolla ollaan tuolloin syntyneen makean veden altaan, Ancylusjärven, muinaisella rannalla.

”Ilmasto oli silloin hyvin lämmin ja suotuisa, Pohjanmaan seuduilla kasvoi esimerkiksi vesipähkinää. Ancylusjärven rannoille alkoi tuolloin ilmestyä kivikautista asutusta”, toteaa geologi Marjatta Koivisto, joka on tutkinut paitsi jääkautta myös paljon vanhempiakin asioita, esimerkiksi 73 miljoonaa vuotta sitten syntynyttä Lappajärven kraatteria.

Alkuun jäätikön sulaminen toi lisää vettä järveen, mutta samalla maa kohosi. Lopulta nämä kaksi ilmiötä olivat tasapainossa, ja jättimäisen järven rantaviiva pysytteli pitkään samoilla seuduilla.

Niin pitkään, että myrskytuulten nostattamat aallokot ehtivät monin paikoin puhdistaa rantoja reunustaneet lohkareikot mullasta, hiekasta ja pienemmistä kivistä. Myös nykyisen Töppösen seuduilla.

Töppösen luolikko muistuttaa pohjoisemmista maisemista tuttua rakkaa. Sellainen syntyy pakkasen rapauttaman kallioperän kivistä.

”Rakkoja on yleisesti Lapissa, mutta miksei niitä ole voinut aikoinaan syntyä myös muualla Suomessa. Luolikon kivien suuri koko puolestaan voisi viitata alun perin jäätikön murskaukseen ja kuljetukseen.”

Onpa Töppösen luolikko syntynyt kuinka tahansa, mitkään vähäiset voimat eivät sitä ole saaneet aikaan. Kivikolla kulkiessa voi vain kuvitella, millainen ryske alueelta kantautui lähitienoolle ja vähän kauemmaskin – edellyttäen, että joku oli sitä kuuntelemassa. Ja joku saattoi hyvin ollakin, esivanhempamme olivat jo levittäytymässä näillekin seuduille.

Sittemmin luolikolla on vallinnut rauha ja hiljaisuus.

Halsualaiselle Markku Jyrkälle luolikko on tuttuakin tutumpi. Hän on vaeltanut kivikkoa ristiin rastiin kesät talvet vuosikymmenten ajan.

”1960-luvulla tutustuin kymmenkesäisenä poikaporukan kanssa Loulu-Juhon kuolinpaikkaan. Myöhemmin marjastin ja metsästin täällä, kunnes vuosituhannen vaihteen tienoilla mukaan tuli kamera. Silloin tajusin alueen karun ja poikkeuksellisen kauneuden, joka on Pohjanmaalla vertaansa vailla.”

Loulu-Juhon, eli Juho Loulubackan elämänvaiheista tiedetään melko vähän. Hän oli alaveteliläinen maa- ja metsämies, joka menehtyi luolikolla vuonna 1873. Juho oli ollut talvella metsätöissä kaatamassa puita tervanpolttoon, eksynyt kämpälle palatessaan pimeässä ja tuiskussa ja päätynyt kivikon laitamille lehtihaasian alle, missä oli vaipunut ikiuneen.

Perimätiedon mukaan Loulu-Juho on saattanut olla myös karhujahdissa: kivikolla kulkiessaan hän olisi kompastunut ja saanut omasta keihäästään kuolettavan pistohaavan. Itsemurhakaan ei ole mahdoton vaihtoehto, sillä Loulu-Juho oli mahdollisesti erotettu sotaväestä ja kenties pakoili esivaltaa Halsuan saloilla. Vähäiset todisteet eivät kuitenkaan tue tätä teoriaa.

Läheiselle talolle oli kantautunut pimeän jo laskeuduttua Töppösen suunnalta huutoa, mutta lasten kertoessa aikuisille kuulemistaan äänistä ne kuitattiin huuhkajan huhuiluksi.

Juhon jäätynyt ruumis löytyi vasta keväämmällä, sittemmin paikalle pystytettiin risti, vaikka epäonninen raataja olikin viety siunattuun maahan haudan lepoon. Nykyinen muistomerkki on 1990-luvulta.

Töppösen luolikolle pääsee helpoimmin Ylikylästä. Alueen syntyhistoriasta kertovalta opastetaululta lähtevät pitkospuut suon yli luolikon etelälaidalle. Pitkospuiden loppupäässä on geokätkö, ja sen loggauksista näkee, että paikka tekee ensikertalaiseen melkoisen vaikutuksen.

Kätköilyreissun hienoin kohde.

Todella käymisen arvoinen paikka.

Olipa mahtava luolikko.

Pitkospuiden päästä avautuva näkymä on kuitenkin vasta alkua. Alue on laaja, yli 750 hehtaaria, toistakymmentä kilometriä reunalta toiselle. Hiemankin pidemmälle uskaltautuva kulkija on jo erämaassa, kaukana kaikesta, erityisesti asutuksesta ja muista ihmisistä.

Luolikon reunamilla kivien koko vaihtelee mönkijästä mopoautoon, kauempaa löytyy jo puuliiterin ja saunamökin kokoisia järkäleitä. Tottumattoman kulkijan on helppo eksyä, sillä maasto näyttää joka suunnassa samanlaiselta. Harmaat kivet eivät ole kummoisia kiintopisteitä, jos niitä on tuhansittain ja taas tuhansittain.

Alueella liikkuukin ihmisiä vain harvakseltaan marjojen tai riistan perässä, joten siellä viihtyvät kaikki nisäkkäät pienemmistä elikoista suurpetoihin: kettuja, saukkoja, näätiä.

”Myös hirviä, metsäpeuroja, huuhkajia ja viirupöllöjä tapaa melko usein, muutto­haukkoja ja maakotkiakin olen täällä nähnyt. Suden ja ilveksen jälkiä näkee hiihtolenkeillä joka talvi, ja alueel­la on ainakin yksi karhun talvipesä. Ahmankin olen joskus iltahämärissä suksipelillä kiertänyt renkaaseen”, Jyrkkä sanoo.

Luonnonrauha on satunnaisista metsästäjistä, marjastajista ja geokätköilijöistä huolimatta lähes rikkumaton. Luolikolla ei kuulu kuin tuulen huminaa ja eläinten ääniä. Ja veden.

”Kerran metsästysretkellä istahdin kivelle huilaamaan, kun kuulin kaukaista veden lorinaa. Se tuli jostakin kivikon sisältä useiden metrien syvyydestä. Myöhemmin en ole paikkaa enää löytänyt enkä törmännyt vastaavaan ilmiöön.”

Luolikon ympäristössä on paljon soita eikä pohjavesi ole kovin syvällä. Varsinkin sateisena kesänä kivien välit ovat ruskean, humuspitoisen veden valtaamia.

Vuodenaikojen vaihtelu tuo oman lisänsä luolikon viehätykseen. Kuumana kesäpäivänä lämpöä hohkaavat kivet saavat ilman väreilemään, talvella lumipeite pehmentää graniittisen maiseman valkeaksi, kumpuilevaksi tasangoksi. Myös kulkeminen vaikeassa maastossa on eri vuodenaikoina erilaista.

”Kesäaikaan helteisinä päivinä luolikko on varsinainen helvetti – erityisesti silloin, kun paarmakausi on pahimmillaan. Lisäksi liikkuminen on kesällä todella hankalaa, ellei tunne aluetta eikä vanhoja reittejä kunnolla. Vesisateella, kun kivet ovat märkiä ja liukkaita, on kuljettava äärimmäisen varovasti.”

Jyrkän suosikkivuodenaika on talvi. Jos lunta on paljon, pääsee suksilla sivakoimaan luolikolla sujuvasti ja turvallisesti. Kivenkoloista ei tarvitse piitata.

”Talvi ja täysikuu, siinä on taikaa”, Jyrkkä sanoo.

Töppösen syntyaikoina muodostuivat monet järviseudun vesistöt. Ancylusjärven lahdista kuroutuivat esimerkiksi Näsijärvi, Oulujärvi ja Vanajavesi.

Maankohoaminen oli nykyisen Perämeren tienoilla nopeampaa kuin etelämpänä, joten muotoutumassa ollut Suomi kallistui vähitellen. Tampereen Näsijärven ja Pyhäjärven välinen Tammerkoski muodostui noin 6 900 vuotta sitten, sitä ennen Muinais-Näsijärven vedet laskivat luoteeseen.

”Järvien laskujokien pääsuunta vaihtui lännestä ja luoteesta kaakkoon. Vedet alkoivat virrata Vuoksen kautta Itämereen. Silloin syntyi esimerkiksi Suur-Saimaasta Saimaa”, Marjatta Koivisto kertoo.

Tuolloin myös saimaannorppa jäi eristyksiin Itämeren muusta hyljepopulaatiosta. Omana alalajinaan se on elävä todiste siitä, miten Ancylusjärven lainehtiessa vajaat 10 000 vuotta sitten tapahtui mullistuksia, joiden merkit näkyvät yhä.

”Ancylusjärvi ja sen vedenpinnan korkeus elivät melkein kahdentuhannen vuoden ajan. Siksi maankohoamisen myötä eri puolilta Suomea löytyvät rantamuodostelmat ovat eri korkeuksilla. Järvivaiheen alkupuolella Halsuan seutukin oli vielä veden alla.”

Vuosituhansia ennallaan pysynyttä Töppösen maisemaa uhkaa – kukapa muu kuin ihminen. Töppöseen ja sen lähiympäristöön on kaavailtu kymmeniä tuulivoimaloita.

Keski-Pohjanmaan liiton maakuntakaavan selvityksessä vuodelta 2014 todetaan suunnitellusta tuulipuistosta, että maakunnallisesti arvokas maisema-alue Töppösen luolikot sijoittuu kokonaisuudessaan alueen välittömälle lähietäisyydelle.

”Jos tuulipuisto rakennetaan, alueen maisemalliset kauneusarvot, luonnonrauha ja eläinlajisto nykyisessä kirjossaan on iäksi menetetty. Se olisi Töppöselle kuolinisku”, Jyrkkä arvioi.

Niin ei onneksi ainakaan heti näytä tapahtuvan. Muutaman vuoden vireillä ollut hanke on nyt keskeytyksissä. Tuulivoiman valtiontukia on muutettu niin, että tuulipuiston rakentaminen ei tällä hetkellä ole kannattavaa liiketoimintaa. SK