hän

◼	Mari Ruti palaa syksyllä Harvardiin  vetämään ”rakkaus­seminaaria”.
Mari Ruti palaa syksyllä Harvardiin vetämään ”rakkaus­seminaaria”.

Mari Ruti

Professori kirjoittaa Amerikassa selfhelp-oppaita. Ne ovat hänen vastaiskunsa tekopirteälle tsemppikulttuurille.

Mari Ruti palaa syksyllä Harvardiin vetämään ”rakkaus­seminaaria”.

Mari Ruti istui lukemassa ranskalaisteoreetikko Roland Barthesin kirjoituksia työhuoneessaan Boylston Hallissa. 1800-luvulla rakennetussa harmaakivirakennuksessa on Harvardin yliopiston humanististen tieteiden laitos.

Professori oli palannut konferenssimatkalta, ja hänen piti valmistautua seuraavan päivän luentoon. Hän kertasi tekstejä, jotka oli määrännyt opiskelijoille luettaviksi.

Kymmenen aikaan illalla työhuoneessa kävi kaksi siivoojaa. Ruti kuuli, kuinka he etenivät kärrynsä kanssa huoneesta ja luentosalista toiseen. Aamuseitsemältä rakennus oli siivottu.

Ruti kirjoittaa heistä uusimmassa kirjassaan.

Kun he olivat lähdössä, toinen heistä sanoi: ”Otan nyt metron toiselle työpaikalleni.”

Ruti tietysti tiesi, että yksi työpaikka ei välttämättä takaa riittävää toimeentuloa.

Mutta siivoojien näkeminen oli konkreettinen muistutus siitä, että kova työ ei takaa menestystä.

Sama juttu hänen opiskelijoidensa kohdalla, Ruti pohti.

Kahta työtä tekeviin siivoojiin verrattuna Harvardin kasvatteja voi pitää monella tapaa etuoikeutettuina, mutta silti:

Useimmista ei koskaan tule professoreita, vaikka he olisivat kuinka briljantteja ja ahkeria.

Ruti sai kirjan valmiiksi heinäkuussa. Hän lähetti käsikirjoituksen kustantajalle. Columbia University Pressille, joka on julkaissut Rutin kirjoja ennenkin.

Pian sen jälkeen hän lensi Suomeen.

Ruti nousee Lappeenrannan-junaan Vantaalta. Hän käy kerran vuodessa vanhempiensa luona Etelä-Karjalassa. Ensimmäisen yön hän on ollut lukiokaverin luona Tuusulassa.

Ravintolavaunussa Ruti tilaa teetä, vaikka aikoinaan mummo kyllä yritti opettaa kahvinjuojaksi.

”Kahvi tekee minusta hyperaktiivisen.”

Ruti selittää käsillään ja nauraa pitkästi lauseiden väliin.

Kun hän tuli ensimmäisiä kertoja käymään Suomessa, isä katsoi pitkään.

”Tajusin, että hymyilen koko ajan, niin kuin amerikkalaiset”, Ruti sanoo, englanniksi.

Hän vastaa sähköposteihinkin englanniksi.

Suomenkieliset sanat ovat alkaneet unohtua.

Myrä ei oikeastaan edes ole kylä. Se on muutaman talon rykelmä itärajalla, vähän Nuijamaalta pohjoiseen. Siellä Mari Ruti kasvoi.

1970-luvulla, kun hän oli lapsi, kotona ei ollut juoksevaa vettä. Oli kirjahylly, mutta siinä oli lähinnä tietosanakirjoja.

Lukioikäisenä Ruti asui kesät tädin luona Helsingissä. Hän keräsi rahaa. Aamut postin varastossa, illat Linnanmäellä.

Ruti käytti rahat vaihto-oppilasvuoteen.

Massachu­settsissa hän tunsi heti olonsa kotoisaksi. Kaikki ne hyvät asiat, joita amerikkalaisista sanotaan, tuntuivat pitävän paikkansa. Welcoming, open, easy, Amerikka oli kaikkea sitä.

Vuoden jälkeen Ruti palasi Suomeen, kirjoitti kuusi laudaturia ja sanoi kysyjille, että pyrkisi yliopistoon, varmaankin Helsinkiin.

Oikeasti hän haki Browniin, pieneen Ivy League -yliopistoon Yhdysvaltojen itärannikolla.

Vanhemmilleenkaan hän ei kertonut, koska ei uskonut tulevansa valituksi. Ja vaikka tulisikin, hänellä ei olisi mitenkään varaa lukukausimaksuun. Kunhan haki. Täytti lomakkeet ja kirjoitti esseen. Ruti ei muista, mistä kirjoitti. Luultavasti se liittyi jotenkin siihen, millaista oli kasvaa Myrässä.

Lahjakkuus yhdistettynä vaatimattomaan taustaan on tarina, joka vetoaa.

Pian yliopistosta tuli hyväksymiskirje ja tieto, että lukukausimaksua – joka nykyisin on päälle 40 000 euroa vuodessa – ei tarvitsisi maksaa.

Se oli vuonna 1984. Ruti oli silloin 20-vuotias.

Amerikka ei ollut pelkästään easy, Ruti huomasi pian. Se oli myös insane.

”Järjetön maa.”

”Etenkin sukupuolen suhteen.”

”Kun oli kasvanut Suomessa, sen todella huomasi.”­

Ohikulkija pysähtyi päivittelemään, kun Ruti vaihtoi poikaystävänsä autoon talvirengasta.

Naiset ahmivat Mars ja Venus -kirjallisuutta.

Selfhelp-hyllyt olivat pullollaan neuvoja oikeanlaisesta seurustelutaktiikasta, joka oikein sovellettuna johtaisi häihin.

Rutista tuntui, että suhtautuminen avioliittoon oli pakkomielteistä. Ihmiset puhuivat liitoistaan kuin työleireistä, Ruti huomasi. Sanoivat, että suhteen eteen pitää tehdä töitä. Ruti ei oikein ymmärtänyt miksi, kun yhtä hyvin voisi erota.

Nykyään ihmiset kyselevät häneltä usein, miksei hän ole naimisissa.

Miksi muut ihmiset ovat naimisissa? Sitä Rutin tekisi usein mieli kysyä, mutta se olisi epäkohte­liasta. Hän kysyy sellaisia asioita vain luennoillaan ja kirjoissaan.

Syksyllä Harvardissa alkaa Rutin vetämä ”rakkausseminaari”.

Rakkaudesta: seksuaalisuus, sukupuoli ja identiteetti, on kurssin otsikko.

Ruti on Harvardissa sukupuolentutkimuksen vierailijaprofessorina. Sieltä hän itse valmistui tohtoriksi Brownin jälkeen.

Pysyvä professorin virka on Kanadassa, Toronton yliopistossa.

Yliopiston sivuilla listataan Rutin tutkimusaiheita: kriittinen teoria, psykoanalyysi, mannermainen filosofia, poststrukturalismi, fenomenologia, feministinen teoria.

Puolet vuodesta Ruti opettaa, puolet kirjoittaa. Ensin kolme tai neljä akateemista teosta, sen jälkeen niiden pohjalta yleistajuisempi kirja.

Sellainen oli esimerkiksi muutaman vuoden takainen The Case for Falling in Love.

Selfhelp-kirjat ärsyttivät Rutia niin paljon, että hän päätti kirjoittaa sellaisen itse.

”Yhdysvalloissa fiksutkin ihmiset saattavat olla aivan ihmeissään, jos sanon, että sukupuoli ei ole pelkästään biologiaa”, Ruti sanoo.

”Mars ja Venus -ajattelua perustellaan evoluutiolla. Darwiniin vedoten väitetään, että naiset ovat sellaisia ja tällaisia ja miehet tuollaisia.”

”Mutta ihmiset elävät maailmassa, jossa on hallituksia, talousjärjestelmiä, pilvenpiirtäjiä, yliopistoja, yökerhoja, hissejä, nettisivuja, kirjoja ja elokuvia.”

”Se kirja oli minun tapani yrittää selittää, että ihminen ei ole enää luolamiehen tasolla.”

Myös Rutin uusin teos kertoo tunteista. Työnimi on Bad Feelings: On Everyday ­Life. Se on hänen yhdestoista kirjansa.

Kuten rakkautta, miehiä ja naisia, myöskään ikäviä tunteita ei Rutin mielestä ymmärretä selfhelp-kirjallisuudessa lainkaan.

Ne yritetään kieltää.

Räikein väärinymmärtäjä on Rhonda Byrne. Australialaistoimittaja on myynyt miljoonia väittämällä, että myönteinen ajattelu saa aikaan myönteisiä asioita elämässä.

Byrnen Salaisuus-kirjasarja on myynyt Suomessakin hyvin, suunnilleen samoja määriä kuin Finlandia-voittajat. Byrnen mukaan salaisuus menestykseen on myönteinen ajattelu.

Ylen terveyssivuilla on juttu, jossa pohditaan, onko Byrnen väitteissä perää.

Siinä tullaan lopputulokseen, että kyllä on: ”Esimerkiksi auto-onnettomuudet tai terveyden menetys eivät ole ajatuksista kiinni. Mutta selviytyminen niiden jälkeen on.” ”Hyvillä, myönteisillä ajatuksilla, rakkaudella ja naurulla vedämme lisää hyviä asioita ja menestystä elämäämme.”

Tsemppauskulttuurissa syöpädiagnoosikin on haaste taistella urheasti.

”Koko ajan pitäisi olla kauhean pirteä ja positiivinen”, Ruti sanoo.

”Samaan aikaan hyvin suuri osa ihmisiä tuntee olonsa koko ajan stressaantuneeksi, masentuneeksi ja levottomaksi.”

”Kun ihmiset tajuavat voivansa huonosti, heillä on entistä kurjempi olo, koska ympäristö vaatii positiivisuutta.”

Positiivisuuden vaatimus on olennainen osa amerikkalaista unelmaa: ahkeruus yhdistettynä hyvään tsemppiin on yhtä kuin onnistuminen.

Rutin mielestä tällainen unelma on haitallinen.

”Ihmisille ei pitäisi uskotella, että onnistuminen on omasta asenteesta ja sinnikkyydestä kiinni.”

Kerrossiivoojat voivat rehkiä kahdessa työssä, mutta eivät silti saisi kerättyä rahaa niin paljon, että voisivat lähettää lapsensa Ivy League -yliopistoon.

Ivy League -opiskelijat puolestaan tarrautuvat professuuriunelmiinsa epätoivoisesti.

”He tekevät vuosia töitä lehtoreina palkalla, joka on ehkä kolmannes siitä, mitä minulle maksetaan.”

Joskus olisi parempi kokeilla jotain muuta. Luovuttaa.

”Mutta luovuttaminen ei kuulu amerikkalaiseen unelmaan.”

Kun yhtä professorinpaikkaa kohden on 300 hakijaa, menestys ei odottele nurkan takana sitä, joka jaksaa yrittää hymy huulilla.

Päätyminen Myrän kylästä professoriksi Kanadan parhaaseen yliopistoon ja luennoimaan Harvardiin on täydellinen esimerkki siitä, miten amerikkalainen unelma voi parhaimmillaan toteutua.

Ruti kirjoittaa uudessa teoksessaan vuolaasti taustastaan, sukulaisen skitsofreniaa myöten. Kohta ollaan jo konferenssimatkalla, minihameessa autonkuljettajan kyydissä matkalla pitämään tärkeää­ puhetta – laukussa on lentokentältä ostettu uusi huulipuna:

Macin huulipuna, jonka sävy on ”cremesheen speak louder”, tekee elämästäni helpompaa, koska se auttaa solahtamaan menestyneen nykynaisen imagoon.

Onko tässä ristiriitaa?

”Tavaramerkkini on se, että sekoittelen henkilökohtaista ja akateemista tekstiä.”

”Minun elämäni tietysti näyttäisi sopivan kertomukseen amerikkalaisesta unelmasta. Että Amerikkaan voi tulla tyhjin käsin, tehdä kovasti töitä, pysyä positiivisena ja pärjätä.”

Ruti ei kuitenkaan tullut Yhdysvaltoihin tyhjin käsin. Hänellä oli suomalainen peruskoulutus ja ylioppilastutkinto.

”Jos olisin syntynyt Amerikkaan, olisin todennäköisesti joutunut kouluun, jossa hädin tuskin oppii lukemaan.”

Ja avarakatseiset vanhemmat:

”He eivät kieltäneet, kun sanoin haluavani lähteä vaihto-oppilaaksi.”

”Olin myös uskomattoman onnekas, kun Brown antoi minulle täyden stipendin. En vieläkään tiedä, miksi sain sen.”

Myös vaihto-oppilasperhe sattui olemaan täydellinen: isäntäperheen poika opiskeli Harvardissa, äiti kierrätti tutustumassa huippuyliopistoihin.

Ei Ruti ehkä muuten olisi keksinyt hakea sellaiseen.

Sitä paitsi hän oli alun perin hakenut vaihto-oppilaaksi aivan toiselle puolelle maapalloa. Hän olisi halunnut Australiaan. Onneksi moni muukin halusi. SK

kuka

Mari Ruti

Ikä: 52

Työ: kriittisen teorian professori Toronton yliopistossa, vierailija- professori Harvardissa

Koulutus: humanis-­ tisten tieteiden tohtori

Syntymäpaikka: Nuijamaa

Kotipaikka: Boston, USA

Perhe: deittailee usein

Harrastukset: juokse- minen, matkustami- nen, huonot tv-sarjat

elämäni kuva

”Harvard on muokannut minua ihmisenä ja ajattelijana. Tohtoriopinnot siellä antoivat minulle elämän, jollaista en edes olisi osannut kuvitella taustastani lähtöisin olevalla ihmisellä voivan olla. Palaaminen Harvardiin nyt syksyllä tuntuu kuin tulisin kotiin.”